Contact (1997)

Robert Zemeckisin (Paluu tulevaisuuteen, Forrest Gump) ohjaama elokuva Ensimmäisen asteen yhteys (Contact) oli yksi suosikki elokuviani katsottuani sen ensimmäisen kerran ilmestymisvuonnaan 1997, koska siitä löytyi niin monta minua kiinnostavaa piirrettä: Vahva pääosanainen, Jodie Foster, maapallon ulkopuolinen elämä ja tiede vs. uskonto pohdinta. Sanoisinpa jopa, että elokuva vaikutti omiin uskonto pohdintoihini. Se saattoi myös olla osa syynä siihen, että aloin opiskelemaan uskontotiedettä. Katsoin elokuvan pitkästä aikaa tv:stä lauantaina.

Elokuvassa koko elämänsä tieteelle ja SETI-hankkeelle omistautunut Eleanor "Ellie" Arroway (Jodie Foster) yrittää saada yhteyden maapallon ulkopuoliseen elämään. Ellie kokee esteitä tuloshakuisessa tieteentekemisessään kuten uskonnon ja rahoituksen katkaisun pomonsa David Drumlinin (Tom Skerritt aka Rooman seriffi) toimesta. Kovan työn tuloksena hän kuitenkin tavoittaa viestin Vegasta, jonne hänet myös lopulta lähetetään. Matkalla tieteelliseen läpimurtoon Ellie tapaa pappismiehen Palmer Jossin (Matthew McConaughey), josta on hänelle iloa  romanttisesti, mutta harmia ammatillisesti.

Elokuvassa on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta minulta miinuksen saavat:

1. Elokuva on tarpeettoman pitkä. Sinällään ymmärrän, että oli mehukasta olla valitsematta ensimmäiselle avaruuslennolle Ellietä hänen ateistisen elämänkatsomuksensa takia. Uskonnollisen kiihkoilijan sabotoima avaruusalus oli myös hauska visio, mutta sitten kun Ellie oikeasti pääsee avaruuslennolle, sitä ei jaksa seurata enää niin kiinnostuneena.

2. Vega oli hieman mauton ja ylisentimentaalinen paikka, mutta hauska vaihtelu muiden sci-fi elokuvien luomille maailmoille.

3. Loppu vesitti hahmoa. Ellie pääsi kovalla työllä vihdoin matkalle Vegaan, mutta ulkopuolisten silmissä matka näyttikin epäonnistuneelta lennolta. Hänen täytyi itkuisena todistella avaruuslennon järjestäneelle komitealle, että matka todella tapahtui ja että kaikkien piti nyt vain uskoa häntä. Toisaalta oli hyvä, että hän myös tunnusti, että tiedeihmisenä myös hän olisi ollut skeptinen uskomaan omaa tarinaansa ja kuinka hänen täytyi myöntää, että matka saattoi olla vain hänen mielikuvitustaan (missä vaiheessa Palmer Joss toki kurtisteli kulmiaan), mutta Palmerinkin kulmat heltyivät kun Ellie piti loppupuheensa jossa tunteikkaasti selitti, että kaiken minkä hän tietää inhimillisyydestä - kokemus oli totta.

Tämä muuten niin vahva ja itsenäinen tutkija päätti elokuvan heikkona, parjattuna, itkuisena ja hulluna naisena, jonka täytyi turvautua pappiin päästäkseen syytösten hullunmyllystä pois. Onneksi kuitenkin ihan elokuvan lopussa hän saa ”terveen kokoisen apurahan” koska hänen kuvanauhurinsa tallensi 18h kohinaa, mikä todisti hänen käyneen jossain. 

Mielestäni editointi olisi siis toiminut elokuvan kannalta parantavasti. Elokuvan plussia olivat Jodie Foster, jonka elokuvien parissa viihdyn vaikka elokuva olisikin suhteellisen ala-arvoinen (tämä elokuva ei sitä ollut) vain koska hän on niin hyvä näyttelijä ja fiksu sellainen. En ole mikään suuri Matthew McConaughey fani, mutta tähän elokuvaan hän sopi pappina. Plussaa oli myös näin vanhana X-files faninan elokuvassa käydyt mielenkiintoiset uskonto vs tiede keskustelut. Tosin sitä en ymmärrä, että miten uskovaiset ”todistavat” aina Jumalan olemassaolon jotenkin epärelevanteilla vertauksilla, kuten tässä elokuvassa Palmer selitti kuinka hän vain tiesi Jumalan olevan olemassa oman tunnekokemuksensa kautta. Ellien sanoessa, että hän itse haluaisi jotain todisteita kysyi...

Palmer Joss: Did you love your father?

Ellie Arroway: What?
Palmer Joss: Your dad. Did you love him?

Ellie Arroway: Yes, very much.
Palmer Joss: Prove it. (Saman tapaisella hartaudella kuin elokuvassa On aika tappaa hän pyysi   valamiehistöä: Now imagine she's white.)

Aivan kuin tuo vertaus nyt todistaisi Jumalan olemassaolon, koska Ellie ei osannut todistaa rakkauttaan isäänsä. Tunne ei ole todiste vaan subjektiivinen kokemus. Vaikeaa on myös todistaa kateellisuus tai viha muulla kuin teoilla. Tätä samaa yritettiin tuputtaa myös lopussa kun Ellie tiesi kokeneensa Vega-lennon, mutta ei voinut todistaa asiaa mitenkään. 

Pidin siitä, että elokuvan pieni SETI-ryhmä vaikutti niin aidosti innostuneilta, kun he löysivät ulkoavaruuden kohinasta säännönmukaisuuksia. Katsojana oli helppo samaistua heidän intoonsa. Kohina tuli mielenkiintoiseksi ja viestin ratkaisemisesta jännittävää. Elokuvassa olikin aitouden tunne, tietty uskottava pohjavire miten ehkä oikeastikin ulkopuolisen elämän löytyminen saattaisi tapahtua. Aitoutta lisäsi pätkät keskusteluohjelmista ja heidän isännistään kuten Larry Kingistä sekä Jay Lenosta. Elokuvassa oli myös Bill Clintonin digitaalisesti luotu vierailu.

Flashbackit Ellien lapsuuteen avaavat ovia hänen persoonallisuuteen ja  intohimoonsa tiedettä kohtaan. Mielestäni tiede osoitetaan hyvin hänen ensisijaisena rakkautena kun yhteisen yön jälkeen Palmer on jättänyt Ellien yöpöydälle puhelinnumeronsa, jota Ellie tarkkailee hymyillen. Hän nostaa puhelimen soittaakseen, katsojaa johdatellaan uskomaan, että puhelu menee Palmerille - väärin - Ellie soittaa kollegalleen. Tiede tulee ensin, sitten ihmissuhteet. Jodie Foster on uskottava koko elämänsä tieteelle uhraavana todellisena muutoksen tekijänä.

Foster todellakin tekee Contactin, niin kuin jossain Imdb-arvostelussa todettiin.

  

***1/2

Ohjaaja: Robert Zemeckis

Pääosissa: Jodie Foster, Matthew McConaughey, Tom Skerritt

Kesto: 150min

Valmistusmaa: USA