The Irishman (2019)

Martin Scorsesen ohjaama The Irishman on  ehdolla Oscar-gaalassa muun muassa parhaan elokuvan pystistä.

Noin 3,5 tuntinen pätkä sijoittuu pääosin 60-70-luvuille, seuraten kuitenkin hahmojen elämää aina vanhuuden päiviin asti. Robert De Niron näyttelemä Frank on sodan käynyt duunari, joka alkaa tekemään  "maalaushommia" mafialle. Hänet ottaa suojatikseen piireissä kunnioitettu Russell (Joe Pesci). Frank saa mainetta luotettavana maalarina ja kuljetusalanliiton johtaja Jimmy Hoffa (Al Pacino) haluaa Frankin leipiinsä. Miehestä tuleekin kuin Hoffan oikea käsi. Jimmy Hoffalla on kuitenkin sen verran asennetta ja temperamettia, että onnistuu suututtamaan väärät ihmiset eikä Frankaan voi häntä enää pelastaa.

Elokuvan nimellä viitataan Frankin lempinimeen, omaten vakaan irlantilaiskatolisen taustan. Lopussa myös Frankin hahmo valitsee itselleen vihreän ruumisarkun, josta tuli myös mieleen tämä Irish-connection.

Elokuvassa voi nähdä myös muun muassa Anna Paquinin Frankille vihastuneena tyttärenä sekä Harvey Keitelin osana "perhettä". Ray Romano myös näyttäytyy pahiksien lakimiehenä.

Al Pacino ja Robert De Niro

Säikähdin aluksi elokuvan pituutta, mutta oikeastaan oli hauska, että pääsi elämään kiirehtimättä näiden samojen hahmojen kanssa heidän nuoruudestaan vanhuuteen. Elokuvasta kun on kirjoitettu, niin yleensä ollaan myös mainittu sen käyttämä nuorennustekniikka, jolla on saatu keinotekoisesti luotua jopa 30-vuotiaan näköinen Rober De Niro. Aikaisemmissa elokuvissa joissa olen nähnyt tekniikkaa käytettävän on  yritykset tuntuneet kömpelöiltä mutta tässä Irishmanissa nuorennustekniikka ei ollut mielestäni niin selkeää. Toki vähän hassua, että "nuori" Robert De Niro köpöttelee kuin vanha pappa ja silmätkin vanhan miehen silmät, mutta huomio oli enemmän tarinassa ja Robertin hahmossa kuin tässä teknisessä toteutuksessa.

Martin Scorsese on yhä nero ja hänen kykynsä kertoa tarinoita on aivan uskomaton. The Irismankin perustuu tositapahtumiin ja hienosti Scorsese on saanut ymmärrerräväksi tarinaksi paljon hahmoja sisältän kertomuksen hieman kuivakanakin aiheen ympärille kuten Jimmy Hoffan katoaminen. Letkeää dialogia oli myös kiva seurata, joista tuli välillä Tarantinonkin elokuvat mieleen.

Oli myös kiva nähdä Al Pacino ja Robert De Niro yhteisessä elokuvassa. Molemmat ovat niin loistavia näyttelijöitä, että kaksikon työskentelyä ilolla seurasi. Kieltämättä kuitenkin elokuvan loppupuolella mielenkiinto ei jaksanut olla mukana aivan niin vahvasti kuin alussa, mutta ainakin tarina vietiin ihan loppuunsa, yhtään kiirehtimättä sen kanssa.

Joe Pesciä oli myös jännä katsoa kun ei ollut samanlainen kuumakalle kuin hänen roolihahmonsa silloin kun oli nuorempi. Hänen olemuksensa kuitenkin huokui rooliin sopivaa arvokkuutta kuin myös pinnan alla kytevää vaarallisuutta. 

The Irishman on hyvä elokuva, sitä ei käy kieltäminen, mutta ei tämä siltikään noussut minulla minnekään kärkisijoille enkä edes näe itseäni katsomassa tätä uudemman kerran. Kerta elämys riitti.

****

Ohjaaja: Martin Scorsese
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Joe Pesci
Kesto: 3h 29min
Valmistusmaa:

The King (2019)

The King on tuore Timothée Chalametin tähdittämä elokuva, joka perustuu tositapahtumiin. Esikuvana on 1400-luvulla elänyt Englannin kuningas Henry V. Keskiajalle sijoittuvan elokuvan katsottavakseni valikoin Helmet-haasteen kohtaa 41. ajatellen; "Elokuva sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää". Keskiaika kuvataan usein pimeänä ja synkkänä, mutta se tuntuu myös mystiikan ja mahdollisuuksien aikakaudelta. Olisi ollut jännä nähdä ja elää se vaikka yksi ihmiselämä ei toki sen läpiviemiseen olisi riittänyt.

Tuore Englannin kuningas

Henry (Timothée Chalamet) on Englannin kuninkaan raikulipoika, joka viettää aikaansa juoden ja nai...sten kanssa. Kun kuningas kuolee luulee Henry, että tämän veli päätyy valtaistuimelle, mutta saa kuulla että hän on kuollut sotiessaan Walesissa. Niinpä Henry jättää taakseen huolettoman elämänsä ja saa painavan vastuun kruunun päähänsä. Ongelmia hänelle aiheuttaa häntä pilkkanaan pitävä Ranskan kruununprinssi (Robert Pattinson) sekä ristiriitaiset kannanotot neuvonantajiltaan. Henry ei voi luottaa kuin vanhaan ryyppykaveriinsa (Joel Edgerton), jonka valitseekin sotapäällikökseen seilatessaan Ranskaan hyökkäysaikeineen.

Elokuvassa voi nähdä pienessä osassa Johnny Deppin tyttären Lily-Rosen.

The King lepäsi paljon Chalametin hartioilla ja hienosti hän sen kannattelikin. Synkistelvän kuninkaan roolin vastapainoksi toi mukavaa kevennystä Joel Edgertonin esittämä kaljaan menevä vanha sotasankari. Elokuva oli reilut kaksi tuntia pitkä, mutta ei tuntunut kuitenkaan tylsältä vaikka monesti sotaelokuvat saattavat kuvata taistelukohtauksensa kovin pitkäpiimäisesti. Oli myös hienoa, että ranskaa sujuvasti puhuva Chalamet pääsi käyttämään kielitaitoaan muun muassa puhuessaan Ranskan kruununprinssille. Huvittavaa puolestaan oli se, että Ranskan kruununprinssiltä aka Robert Pattinsonilta  ei puolestaan ranska taipunut ja siksi sanoikin heti kättelyssä Engalnnin kuninkaalle:

Please! Please, speak English. I enjoy to speak English. It is simple and ugly.

Ainoa joka hieman tökki Robert Pattinsonin roolisuorituksen lisäksi oli Lily-Rosen käyttö pienessä sivuosassa. Mieleen tuli vain, että mitä naruja isä pappa on vetänyt että on saanut tyttärensä näyttäytymään kun oli tavallaan ihan sama kuka siinä roolissa olisi ollut.

Yllättävän nautittava.

***1/2

Ohjaaja: David Michôd (War machine, The Rover)

Pääosissa: Timothée Chalamet, Tom Glynn-Carney, Gábor Czap, Tom Fisher

Kesto: 2h 20min

Valmistusmaa: UK, Unkari ja Australia

664/1001 The Elephant Man (1980)

Kannessa huputettu Elefanttimies

Elefanttimies (The Elephan man) on David Lynchin ohjaama klassikko ja on ollut minulla pitkään hyllyssä katsomatta. Nyt vihdoin sen näin ja asetan Helmet-haasteen kohtaan 8. "Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen".

Elefanttimieheksi kutsuttu synnynnäisestä epämuodostumasta kärsivä John Merrick (John Hurt) on sirkuksessa  esiteltävänä pahasisuisen "omistajansa" Bytesin (Freddie Jones) toimesta. Samaan sirkukseen eksyy lääketieteen tohtori Frederick Treves (Anthony Hopkins), joka osoittaa kiinnostuksensa "friikkiä" kohtaan. Treves saakin hakkaamalla kuritetun Johnin sairaalaan hoivaansa, jossa tälle selviää, että John on kaikkea muuta kuin vähämielinen idiootti, joksi häntä on luultu.

Elefanttimies perustuu tositapahtumiin, joka teki katsomisen ilman kyyneleitä vieläkin haastavammaksi. Jopa kivikasvoinen Karl Pilkington on ilmoittanut kyynelehtineensä pätkää katsoessaan enkä ihmettele yhtään.

John Hurt esittää Elefanttimiestä sellaisella pieteetillä, että voisi kuvitella, että elokuvassa esiintyy henkilö, joka oikeasti kärsii epämuodostumista. Upeasti fyysisen vamman näyttelemisen lisäksi hän tuo hahmoon sellaista syvyyttä, että päälle liimatut kasvaimet ja nilkutukset eivät vaikuta koomisilta eikä epämuodostuman tuoma haaste puheelle vaikuta hassulta sössöttämiseltä. Hurt ruumiillistaa koko elämänsä hyljeksityn ihmisen, joka kokee ystävällisyyttä ja välittämistä ensimmäista kertaa elämässään. Hurt onnistuu koskettamaan.

Kylmät väreet oikein kiipeilivät selkärankaani pitkin kun Hurtin hahmo vihdoin nousi puolustamaan itseään keskellä hyökkäävän uteliasta ihmislaumaa julistaen:

" NO...I am not an elephant! I am not an animal! I am a human being. I am a man."

Anthony Hopkins on luonnollisesti myös mainio omassa osassaan lääkärinä, joka on hyväkäytöksinen ja lempeä mies, mutta joka ei siedä epäoikeudenmukaisuutta piiruakaan. Anne Bancroftinkin voi nähdä elefanttimiestä pussaavana näyttelijättärenä. Romanttinen rakkaustarina tämä ei kuitenkaan ole. "Lynchmäisyyttä" voi nähdä elefanttimiehen painajaisissa, mutta muuten elokuva on hyvinkin perinteinen kerronnaltaan.

Surullinen, mutta toiveikas.

*****

Ohjaaja: David Lynch (Twin Peaks, Twin Peaks: The Return, Mulholland Drive)

Pääosissa: Anthony Hopkins, John Hurt, Anne Bancroft

Kesto: 2h 4min

Valmistusmaa: USA; UK

Persepolis (2007)

Persepolis sai parhaan animaatioelokuva Oscar-ehdokkuuden ja joutui ilmestyttyään kiellettyjen elokuvien listalle Libanonissa, mutta kielto myöhemmin poistettiin (ainakin Wikipedian mukaan näin). Asetankin elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 38. "Jossain päin maailmaa kielletty elokuva". 

Marjane (Chiara Mastroianni) on huoleton 70-luvun lapsi, joka näkee ja kokee 80-luvulle siirryttäessä fundalistisen islamin nousun kotimaassaan Iranissa. Hunnut ja kaavut tulevat kuvioon eikä rock-musiikkia saatika lenkkareita sallita. Miehet huorittelevat naisia ja aseistettuja vartijoita on joka puolella kyttäämässä ihmisten kulkua.

Marjanen äiti pelkää suulaan ja kapinallisen tyttären hengen puolesta ja lähettää tämän Wieniin kouluun. Siellä hän aikuistuu ja saa kokea kotimaassaan kielletyt asiat sydämensä kyllyydestä. Aikansa rilluteltua tajuaa Marjene, että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella ja palaa takaisin kotimaahansa.

Fundamentalistinaiset eivät hyväksy Punk is not dead -takkia

Elokuva perustuu ranskankielisen Marjane Satrapin omaelämänkerrallisiin sarjakuva-albumeihin. En ole lukenut näitä sarjakuvia, mutta voisin kuvitella, että animaation tyyli on samanlainen tässä elokuvassa, ainakin kuvien perusteella. Persepoliksessa ollaan jaoteltu ajankulkua sekä sijaintia värimaailmalla: Mustavalkoinen kerronta vaihtelee väritetyn kanssa.

Lukuisten kieltojen sekä kyttäämisen luoma ahdistavaksi muuttuva tunnelma on saatu hienosti kuvattua. Perspektiiveillä, silueteilla ja musiikilla pelataan  paljon. Persepolis paljastaa naisen huivin takaa ja antaa tälle samaistuttavan tarinan länsimaalaisenkin näkökulmasta.

Koskettava kuvaus.

****

Ohjaajat: Vincent Paronnaud, Marjane Satrapi

Pääosissa: Chiara Mastroianni, Catherine Deneuve, Gena Rowlands

Kesto: 1h 36min

Valmistusmaa: Ranska, USA

Green book (2018)

Green Book on 60-luvulle sijoittuva elokuva snobahtavasta konserttipianistista ja tämän italialaisesta työväen luokkaan sijoittuvasta kuskistaan. Elokuva on Oscar-gaalassa ehdolla viidessä eri kategoriassa, muun muassa parhaan elokuvan, parhaan miespääosan sekä miessivuosan.

Tony Lip (Viggo Mortensen) toimii yökerhon pokena osaten hoitaa hankalat asiakkaat keinolla millä hyvänsä. Yökerhon sulkeutuessa väliaikaisesti jää Tony vaille töitä. Hän saa tarjouksen toimia pianistin kuskina hänen kiertäessä Jenkkilän punaniska-aluetta. Tonyn maine hankalien ihmisten kurittajana toimii motiivina tummaihoisen Dr. Don Shirleyn (Mahershala Ali) työtarjoukselle. Ongelmilta kun ei syvässä etelessä vältytä.

Aluksi hyvin vastakohtaiset Tony ja Don alkavat nähdä toistensa näkökulmia maailmankatsomukseen eikä ystävyyden syntymiseltä vältytä.

Don ja Tony

Green Book yllätti positiivisesti. Itsensä muheammaksi läskistyttänyt Viggo Mortensen oli mainio ja uskottavakin italialaisena alaluokkalaisena ja samaten Mahershala Alin onnistui roolityössään todella monitahoisesti. Pääkaksikon kemiat toimivat hyvin yksiin. 

Aluksi pelkäsin, että Green Book on taas jokin rasismia alleviivaavasti kritisoiva yhden tarkoituksen elokuva, mutta se olikin paljon monitasoisempi eikä saarnaaminen ollutkaan sen pääpointti. Mielelläni näkisin näitä kahta miestä jossain muussakin elokuvassa. Niin taitavasti he imaisivat tähän 60-luvun maailmaan jossa tummaihoisille oli omat alueensa eikä edes illan pääesiintyjä päässyt ihon värinsä takia valkoisten kanssa samaan ravintolaan syömään ja kuinka muutos tapahtuu vain tällaisten omista periaatteistaan tinkimättömien yksilöiden avulla. Resonoi vielä hyvin tähän päiväänkin. 

Tykkäsin kovasti siitä että elokuva ei ollut mustavalkoinen sen suhteen, että pahikset pitää mustaa hattua ja hyvikset valkoista vaan että ihmiset ovat ihmisiä ja kaikilla meillä on omat heikkoudet ihon väriin katsomatta.

"Sinä itket, sinä naurat"...loistavaa draamaa.

****

Ohjaaja: Peter Farrelly (Dumb and dumber, All about Mary, There's Something About Mary, The Heartbreak kid)

Pääosissa: Viggo Mortensen, Mahershala Ali, Linda Cardellini

Kesto: 2h 10min

Valmistusmaa: USA

Bohemian Rhapsody (2018)

Bohemian Rhapsody on Bryan Singerin ohjaama elokuva, joka kertoo tarinan Queen-yhtyeen synnystä varsinkin keskittyen sen keulahahmoon Freddie Mercuryyn. Elokuva on Oscar-ehdokkaana mm. parhaan elokuvan ja parhaan miespääosan kategorioissa. Ohjaaja Singerkin olisi ansainnut mahdollisuuden voittaa pystin kotiin, mutta ilmeisesti hänen ympärillään vellovat seksuaaliahdisteluhuhut blokkasivat tämän tsänssin.

Freddie Mercury (Rami Malek) on nuori pojan kloppi, jolla on neljä etuhammasta suussaan. Hän sattuu oikeaan aikaan, oikealle paikalle fanittamansa bändin luo, jonka päälaulaja on juuri lähtenyt lätkimään. Freddie tarjoaa ääninäytteen ja homma on sillä selvä. 

Freddie pitää bändiään perheenään ja niin he rakentavat yhdessä kaikkien rakastamat hittibiisit. Ennen seksuaali-identiteettinsä vakiintumista homoksi hän kihlautuu rakastamansa naisen (Lucy Boynton) kanssa, josta tulee hänen elinikäinen ystävänsä.

Menestyksen myötä Freddyä pyöritellään ja saa hieman kusivettäkin päähänsä. Väärän homoihastuksen matkassa hän kadottaa itsensä sekä eroaa bändistä. Lopulta hän tajuaa mikä on tärkeintä.

Bändi koossa

Minulle on aina ollut ongelmana tämänkaltaisissa elämänkertaelokuvissa se, että ne tuntuvat jossain määrin teennäisiltä, koska asiat eivät kuitenkaan tapahtuneet juuri niin kuin elokuvassa ne esitetään. Elokuvaa vaivasi myös tietynlainen ennalta-arvattavuus. Tämän sanottuani oli Bohemian Rhapsody oikein nautittava kokonaisuus. Varsinkin pääosaa esittänyt Rami Malek oli huikea eikä turhaan hehkutettu. Ruumiinkieleltään olisi varmaan voinut sekoittaa helpostikin oikeaan Freddieen. Oli kivaa ettei elokuvassa mällätty Freddien AIDS-diagnoosilla vaan se vaan kevyesti käytiin läpi osana hänen päättyvää elämäänsä. 

Ensimmäisiä c-kasettejani oli Queenin Greatest Hits ja hyvää musiikkiahan mies, tai yhtye, suolsi. Tämä toi osaltaan nautittavuutta elokuvaan, joka sisälsi paljon Queenin musiikkia.

***1/2

Ohjaaja: Bryan Singer (X-men, X2, X-men days of the future past, Jack the giant slayer)
Pääosissa: Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee
Kesto:2h 14min
Valmistusmaa:UK, USA

Miekkailija (2015)

Klaus Härön ohjaama tositapahtumiin perustuva Miekkailija voitti vuoden 2016 Jussi-palkinnon parhaana elokuvana. Tämän takia asetankin elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 5. "On ollut ehdolla kotimaisen palkinnon saajaksi". Huomasin, että Helmetiltä oli tullut oma haasteensa elokuville, mutta kun ehdin jo aloittamaan tällä kaavalla, että käännän kirjahaasteet elokuville sopivaksi, niin jatkan samalla linjalla.

KGB:tä karussa oleva miekkailija Endel (Märt Avand) pakenee Leningradista Viron pieneen Haapsaluun liikunnan opettajaksi. Köyhän kaupungin lapsille ei ole oikein mitään liikuntavälineitä, joten Endel päättää perustaa miekkailukerhon.

Nyreä miekkailuopettaja huomaa alkavansa välittää nuorista räkänokista. Leningradissa pidetään miekkailuturnaus, johon lapset haluavat kovasti osallistua. Sinne meno tarkottaisi kuitenkin Endelille huonoa. Hänen hyvä ystävänsä Aleksei (Kirill Kär) on ehdottomasti sitä mieltä, että miehen pitäisi pysyä kaukana Leningradista. Samoin kuin tuore rakkauden kohde Kadri (Ursula Ratasepp), jolle on kertonut hämärästä menneisyydestään.

Kielloista huolimatta Endel päättää osallistua turnaukseen neljän lupaavimman oppilaan voimin.

Kuvan roolihahmo Marta synnytti kipinän opettamiseen miekkailua lapsille

Miekkailijaa oli mukava seurata ja sen nautinto syntyi pitkälti sen ennalta-arvattavuudesta. Vähän kuin Disney-leffassakin tietää, että hyvä lopulta voittaa, mutta sinne pääsyn koukeroita silti jännittää. Pääosaa esittänyt Märt hallitsi elokuvaa vähäeleisyydellään. Miekkailijassa oli muutenkin osuvat näyttelijät. Ainoa minkä tarpeellisuutta jäin hieman pohdiskelemaan oli mukaan ympätty Endelin ja Kadrin rakkaustarina, joka vedettiin pikakelauksella siinä sivussa kun Endel loi suhdetta opettamiinsa lapsiin.

Elokuvauksellisesti Miekkailija näytti hyvältä eikä tarina vaikuttanut loppuun kalutulta aiheelta. Katsojalle ei koskaan kerrota miksi KGB jahtaa Endeliä eikä sillä loppujen lopuksi olekaan merkitystä.

****

Ohjaaja: Klaus Härö (Äideistä parhain, Postia pappi Jaakobille)

Pääosissa: Märt Avandi, Ursula Ratasepp, Hendrik Toompere Sr.

Kesto: 1h 39min

Valmistusmaa: Suomi, Viro, Saksa

BlacKkKlansman (2018)

Spike Leen ohjaama BlacKKKlansman on tositapahtumiin perustuva elokuva rasismista.

Ron Stallworth (John David Washington) esittää tummaihoista poliisia 70-luvun Yhdysvalloissa. Janoisa keltanokka haluaa heti arkistosta tosi toimiin. Hän saakin tehtäväkseen soluttautua Mustien pantterien kokoukseen. Järjestö koetaan poliisin puolelta sen hetkisenä suurimpana uhkana yhteiskunnalle. Kokouksessa Ron tapaa kauniin aktivistin Patricen (Laura Harrier), joka kokee poliisit vihollisina. Ron valehteleekin tälle olevansa raksamies.

Ron saa kipinää mustien pantterien johtajan puheesta ja päättää soluttautua Ku Klux Klaaniin sopimalla puhelimitse tapaamisesta. Mustana miehenä soluttautuminen vain on hieman haastavaa. Ronia esittääkin livenä klaanin kokouksissa juutalainen Flip Zimmerman (Adam Driver).

Näyttävässä osassa yhtenä klaaninjäsenenä voi nähdä Suomen oman Jasper Pääkkösen. 

Ron ja Patrice

Denzel Washingtonin poika ei kalvennut isälleen. John on loistava roolissaan mustana miehenä, joka yrittää selättää rasismin. Tykkäsin hänen vähäeleisen rennosta tavasta näytellä ja olla; less is more -sanonta päti hänen suoritukseensa. Muutenkin näyttelijät hallitsivat hommansa. Jasper Pääkkösen suoritusta tietysti katsoi Suomi-lasit silmillä, mutta alun tutkailun jälkeen hänenkin näyttelyään saattoi vain rennosti seurailla, koska oli niin mainio kiiluvasilmäisenä klaanilaisena. En ole Topher Gracesta tykännyt missään elokuvassa, mutta tässä hän onnistui. Ehkä häntä oli helppo vihata jo valmiiksi kun esitti Klaanin suurvisiiriä.

Tykkäsin myös elokuvassa siitä, että poliittista sanomaa ei yritetty pakkosyöttää tratilla kurkusta sisään vaan elokuva oli itsessään hauska, viihdyttävä ja helposti seurattava. Ainoastaan lopun uutispätkät nykypäivän yhteenotoista samoissa merkeissä pysäytti ja sitoi elokuvan laajempaan konseptiin: 70-luvulta tähän päivään ei muutosta ole juurikaan yrityksistä huolimatta Jenkeissä tapahtunut. Tummaihoisia ei myöskään köntätty samanmielisiksi yhteen vaan pääosapari - Patricia ja Ron - halusivat samaa lopputulosta, mutta eri keinoin. Tämä toi myös osaltaan mukavaa vivahteikkuutta elokuvaan. Samaa mieltä ei tarvitse kaikesta olla, mutta rauhassa voi silti kanssasisarien ja -veljien kanssa elellä.

Viihdyttävä katsoa, tärkeä sanoma.

*****

Ohjaaja: Spike Lee (Do the right thing, Malcom X, She's gotta have it)

Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier

Kesto: 2h 15min

Valmistusmaa: USA

171/1001 Ivan Groznyy/ Iivana Julma, osat 1 ja 2 (1944/1958)

Sergei Eisenstein ohjasi elämänsä aikana vain kaksi äänielokuvaa ja IIvana Julma (Ivan Groznyy) on toinen niistä. Elokuva sai alkunsa Stalinin pyynnöstä. Iivana Julma koostuu kahdesta elokuvasta. Eisensteinillä oli tarkoitus tehdä kolmaskin osa, mutta se jäi kesken. Stalin päätyi bannaamaan elokuvan toisen osan, koska näki sen kritiikkinä despotismilleen. Siksi toinen osa julkaistiin vasta niin myöhään (1958) suhteessa ensimmäiseen osaan (1944). Tällöin niin Stalin kuin Eisensteinkin olivat jo kuolleet.

Iivana Julma kruunaa itsensä 1500-luvulla Venäjän tsaariksi. Hänellä on halu yhtenäisestä Venäjästä ja sotia onkin käynnissä tavoitteen edistämiseksi pitkin nykyistä Venäjää. Iivana nai uskollisen Anastasian, jonka kättä hamuaa myös prinssi Kurbsky (Mikhail Nazvanov). Iivana sairastuu ja kaikki luulevat - ja osin toivovat - että hän kuolee, mutta näin ei kuitenkaan Kurbskyn ja hänen juonittelevan äitinsä (Iivana Julman tädin) harmiksi käy. 

Toisessa osassa Iivana Julman paranoijat kasvavat eikä syyttä, sillä hänen hovinsa porvarit juonittelevat tämän salamurhaa. Juonittelun seurauksena kuolee kuitenkin joku muu. 

Iivana Julma kyräilee paljon puhuvien silmiensä kanssa

Mykkäelokuviin erikoistuneen Eisensteinin sanattoman kerronnan kieli huokui myös tästä äänielokuvasta. Paljon meikatut silmät, ilmeet ja lähikuvat näyttelivät suurta osaa viestin perille viemisessä. Elokuvassa oli myös vahvaa valoilla ja varjoilla leikittelyä kuten esimekiksi kun Iivana Julman jättikokoinen pään varjo pukin partoineen lankesi seinälle yksinäisenä kuvajaisena. Muut esineet eivät varjoa rinnalle tuottaneet. 

Kohtaukset tuntuivat muutenkin hyvin tyylitellyiltä poseerauksilta kuin niinkään luonnollisilta liikkeiltä.  Iivana Julman toinen osa sisältää kaksi värikohtausta, jotka tuntuivat erikoisilta muuten mustavalkoisessa elokuvassa. 

Hieno tyylittelyä ja tekniikan masterointia. Juonellisesti ei niin onnistunut. 

***1/2

Ohjaaja: Sergei M. Eisenstein (Panssarilaiva Potemkin, Lokakuu)

Pääosissa: Nikolay Cherkasov, Serafima Birman, Pavel Kadochnikov

Kesto:1h 28min

Valmistusmaa: Neuvostoliitto

Whiskey Tango Foxtrot (2016)

Tina Fey, Margot Robbie ja Martin Freeman tähdittävät tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa Whiskey Tango Foxtrot.

Kim Baker (Tina Fey) on neljänkympin ylittänyt naimaton ja lapseton nainen. Hänen uransa junnaa paikoillaan New Yorkilaisena "pöytäjournalistina". Toimitus haluaa jonkun henkilöstöstään paikan päälle raportoimaan Afganistanin sotaa ja Baker ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. 

Valkoiselle naiselle islam-valtion tapoihin sekä armeija-elämään sopeutuminen vie hetken aikaa. Vertaistukea hän saa länsimaalaisilta kanssajournalisteilta Tanyalta (Margot Robbie) sekä suulalta Iainilta (Martin Freeman). Bakeria avustaa paikallinen Fahim (Christopher Abbott), jolta saa syvimmät oppitunnit koskien paikallisia tapoja.

Mehevien juttujen sijaan Baker huomaa olevansa lähinnä jatkuvasti kännissä tai krapulassa. 

Elokuvassa voi nähdä myös mm. Alfred Molinan sekä Billy Bob Thorntonin.

Tina Fey Kim Bakerina sota-alueella

Oletin kansikuvan sekä Tina Feyn mukana olemisen perusteella että kyseessä on jokin puhtaasti komediallinen otanta. Yllättäen huomasin, että mukana oli enemmän draamaa kuin ajattelin. Whiskey Tango Foxtrotissa oli paljon hyvää vaikka se kokonaisuutena vähän ontuikin. Pidän oikeastaan kaikista jokseenkin pääosissa olleista näyttelijöistä, joten jo senkin takia elokuva oli minulle miellyttävää katsottavaa. Lähinnä Girls-sarjan kautta tietoisuuteeni tullut Christopher Abbott oli ainoa vähemmän minulle tuttu, mutta toimi hiljaisen vähäeleisellä näyttelyllään. 

Ihan hyvä elokuva, josta jäi vähän hämmentynyt olo. Siinä ei ollut oikein mitään selvää juonen kaarta kohokohtineen, mutta ihan kiva tasaisena tallauksenakin. Tina Fey oli elementissään.

***1/2

Ohjaajat:Glenn Ficarra, John Requa (Crazy, stupid, love, Focus)
Pääosissa: Tina Fey, Margot Robbie, Martin Freeman

Kesto:1h52min

Valmistusmaa: USA

Darkest Hour (2017)

Gary Oldman esittää Oscar-ehdokkuuden arvoisesti Winston Churchillia elokuvassa Darkest hour.

Toisen maailmaansodan alkuvaiheissa Britannia tarvitsee uuden pääministerin eikä sotaa vieroksuva Halifax (Stephen Dillane) ole vielä valmis astumaan lauteille. Hankalan paikan ottaakin vastaan ison persoonan ja hyvät puheenlahjat omaava Winston Churchill (Gary Oldman).

Britannian pojat ovat pahasti nalkissa Dunkirkissa kun natsisotilaat ovat vallanneet alaa ahdistuksiin saakka. Churchill on vakaasti sitä mieltä, että Hitleriä vastaan ei pidä antaa senttiäkään joustovaraa rauhan neuvotteluilla vaan taistellaan niin että veren maku kurkussa kaikki tietävät että viimeiseen asti ollaan taisteltu ennen kuin taivutaan natsivallalle. 

Churchill saa osakseen vastustuta, mutta kansan mieltä kuunnellen ja omalla intohimoisella vakaumuksellaan alkaa saada osakseen sekä sotatoimille suosiota.

Sikarimiehiä

Gary Oldman oli loistava Churchillina ja sai hieman kuivakan aiheen erittäin kiinnostavaksi katsoa. Olin miltei harmissani kun elokuva loppui. Oldmania olisi voinut katsoa vielä pitkään. En tiedä millainen mies Churchill oikeasti oli, mutta voin kuvitella, että Oldman naulasi osansa, koska teatterimainen esiintyminen, läskipuku ja lespaava puhetapa olisi voinut taipua naurettavaksi, mutta Oldmanin käsissä hahmo heräsi henkiin ilman tippaakaan irvokkuutta. Churchillin vaimoa esittänyt Kristin Scott Thomas toi mukavaa tasapainoa Churchill-hahmon kovaniskaiseen virkaminään tuomalla esiin myös aviomiespersoonaa. Oli kiva nähdä muutenkin Thomasta pitkästä aikaa valkokankaalla arvokkaasti ikääntyneenä.

En uskonut pitäväni tästä, mutta mainiohan se oli. 

****

Ohjaaja: Joe Wright (Hanna, Anna Karenina)
Pääosissa: Gary Oldman, Lily James, Kristin Scott Thomas
Kesto:2h 5min
Valmistusmaa: USA, UK

Loving Vincent (2017)

Loving Vincent kertoo taiteilija Vincent van Goghin elämänkerrallisen tarinan. Elokuva koostuu täysin käsin maalatuista kuvista ja onkin ehdolla Oscar-gaalassa parhaan animaation kategoriassa.

Postimies Roulin (Chris O'Dowd) pyytää hulttio poikaansa Armandia (Douglas Booth) viemään kirjeen sen arvoiselle vastaanottajalle. Kirjeen on kirjoittanut Vincent van Gogh, joka on kuollut vuosi sitten. Kirje on osoitettu tämän myöskin nyt kuolleelle veljelleen Theolle.

Armandin saapuessa Vincentin asuinsijoille ja jututtaessa kyläläisiä alkaa hänelle valjeta kuinka ristiriitaista tietoa Vincentin viimeisistä hetkistä on ja kuinka hänen kuolemaansa ei ehkä voikaan yksiselitteisesti tulkita itsemurhaksi. 

Näyttävää maalaustyyliä Loving Vincentistä

Loving Vincentin tyyliin kesti hetken aikaa tottua, mutta kun silmä tajusi, niin ei voinut kuin ihailla kuinka elokuva oltiin saatu kasaan. Avustajia elokuvan teolle olikin noin 100 jotka auttoivat piirtämään vaativia kohtauksia. Vincentin teoksien hahmot heräsivät elokuvassa hienosti eloon ja teosten värimaailma ja henki oltiin saatu hienosti välitettyä elokuvakankaalle. 

Minulla oli juuri menossa kirja Van Gogh's Ear: The True Story by Bernadette Murphy ennen kuin näin elokuvan ja olikin kiinnostavaa kuinka kirjan tapahtumat välittyivät silmieni eteen. Kirjassa kyseenalaistettiin muutama faktana pidetty asia kuten; leikkasiko van Gogh koko korvansa vai pelkän lehdykkänsä ja että oliko hänen kanssaan asunut Paul Gauguin todella tämän mestari vai tasa-arvoinen maalari. Animaatiossa Gauguin esitettiin Vincentin mestarina ja leikkauksen tuloksena näkyi koko korva. Sainkin elokuvasta enemmän irti kun olin lukenut hieman taustatarinaa.

Hienosti tehty, mutta olen minä tarinallisesti mielenkiintoisempiakin animaatioita todistanut. 

****

Ohjaajat: Dorota Kobiela, Hugh Welchman
Pääosissa: Douglas Booth, Jerome Flynn, Robert Gulaczyk
Kesto:1h 34min
Valmistusmaa:UK, USA, Puola

All the money in the world (2017)

Ridley Scottin ohjaama elokuva All the money in the world pääsi otsikoihin kun seksuaalisen ahdistelun syytteissä kärvistellyt Kevin Spacey päätettiin poistaa elokuvasta vaikka kohtaukset oltiinkin jo kuvattu. Vaihto Christopher Plummeriin kannatti, koska hän hoiti tonttinsa hyvin ja sai sivuosastaan Oscar-ehdokkuudenkin. Elokuva pohjautuu tositapahtumiin.

Eletään 70-lukua ja J. Paul Getty (Christopher Plummer) on kansakunnan rikkain mies. Hän on myös erittäin tarkka rahoistaan. Kun Gettyn pojan poika (Charlie Plummer) kidnapataan Roomaan ja 17 miljoonan lunnaat asetetaan, ei papparainen tahdo millään suostua lunnaiden maksuun. Samaan aikaan pojan äiti Gail Harris (Michelle Williams) yrittää epätoivoisesti keksiä keinoja saada rahat kokoon. Rahojen sijaan Getty lähettää Fletcher Chasen (Mark Wahlberg) neuvottelemaan kidnappaajien kanssa. Keskusteluyhteyttä pitävä yksi kidnappaajista Cinquanta (Romain Duris) yrittää pitää pojan puolia omaa etuaan kuitenkaan unohtamatta.

Kidnappaajat päättävät lähettää pojan korvan asioiden vauhdittamiseksi.

Kidnappaus ei ole äiskälle helppoa

Elokuva piti hyvin otteessaan vahvan dialogin sekä näyttelijäsuoritusten toimesta. Varsinkin Christopher Plummer ja Michelle Williams olivat taidokkaita. Hyviksen ja pahiksen rajamailla näytellyt Romain Duris piti elokuvan kiinnostavana.

Ei ehkä mikään maailman mielenkiintoisin aihe, mutta hyvin tehty ja näytelty elokuva. Kevin Spaceyn poistoa en huomannut mitenkään.

***1/2

Ohjaaja: Ridley Scott

Pääosissa: Michelle Williams, Christopher Plummer, Mark Wahlberg

Kesto: 2h 12min

Valmistusmaa: USA

672/1001 Chariots of fire (1981)

Muistan nähneeni jonkun Stephen Fry -dokumentin, jossa hän kertoi olleensa elokuvassa Chariots of fire esikoisroolissaan minimaalisessa sivuosassa. Ajattelin silloin että pitääpä katsoa tämä Tulivaunut (Chariots of fire) joskus. Nyt oli se joskus. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Pariisin vuoden 1924 olympialaiset lähestyvät. Kaksi miestä juoksevat itsensä kisaan; skottilainen Eric "flying scotsman" Liddell (Ian Charleson) sekä englantilainen juutalaiseksi syntynyt Ben Cross (Harold Abrahams). Liddellin motiivina on se, että juokseminen on lahja Jumalalta haluten toteuttaa Jumalan tahtoa. Haroldia puolestaan ajaa tahto osoittaa olevansa ennen kaikkea englantilainen edustaen englantilaisia kuin että hänet nähtäisiin vain vähemmistön edustajana.

Molemmat kilpailevat sydämellään ja uskovat että paras mies voittakoon.

Elokuvassa voi nähdä mm. Ian Holmin Haroldia sparraavana valmentajana.

Juostaan kilpaa

Elokuva oli tehty sellaisella laadulla, että sitä oli vaivatonta katsoa. Näyttelysuoritukset olivat hyviä ja tarina vastakkainasettelusta oli kiinnostava ilman kuitenkaan mitään likaista peliä, jolla yleensä saadaan draaman kaarta tällaisiin kilpailu-elokuviin. "Lentävä skottilainen" oli sympaattinen ja olikin vaikeaa olla olematta hänen puolellaan ja toivoa hänelle kaikkea hyvää kisaan vaikka ei hänen vastapelurinsa Harold paljon hänen rinnallaan karismassa kalvennutkaan.

Tulivaunut ei yltänyt laadustaan huolimatta omiin top-listoihini. Ehkä elokuvasta olisi saanut enemmän irti jos seuraisi ja olisi enemmän kiinnostunut penkkiurheilusta vaikkakin idea ennakkoluulojen ylittämisestä sekä itsensä ja unelmiensa toteuttamisesta onkin aina ajankohtainen.

****

Ohjaaja: Hugh Hudson

Pääosissa: Ben Cross, Ian Charleson, Nicholas Farrell

Kesto: 2h5min

Valmistusmaa: UK

Amy (2015)

Amy on dokumentti laulaja Amy Winehousesta, joka kuoli 27 vuotiaana alkoholimyrkytykseen.

Amy halusi muuttaa heti pois kotoaan kun sai ensimmäisen ĺevytyssopimuksensa. Amyn tavoite oli vain kirjoittaa lauluja ja polttaa pilveä. Amy koki että hänen nuoruutensa ajan musiikki oli huonoa ja vesittynyttä ja hakikin vaikutteita enemmän arvostamiltaan vanhoilta jazz ja blues tähdiltä.

Räväkkä Amy oli piristävä persoona median silmissä sanoen suoraan omat mielipiteensä välittämättä muista. Amyn äitikin tunnustaa olleensa täysin avuton omapäisen lapsensa kanssa eikä pystynyt ylläpitämään kuria mitä hän olisi tarvinnut. Alkoholi ja huumeet kulkivatkin Amyn kanssa läpi tämän musiikkiuran. Dokumentissa käy ilmi, että tärkeintä Amylle oli aina taiteellinen vapaus eikä niinkään kaupallinen menestys.

Back to black -albumin jälkeen Amyn suosio räjähti ja samalla myös hänen omat henkilökohtaiset ongelmat huumeiden, alkoholin ja syömishäiriön kanssa kasvoivat. Asiat luisuivat nopeasti pahasta todella pahaksi kun hänen uusi aviomiehensä Blake tutustutti Amyn Crackin saloihin.

Amy Winehouse

Metallican biisi "Moth into flame" perustuu Amyn elämään ja kappaleen nimi kiteyttääkin hyvin kuvan jonka dokumentti hänestä antaa. Täysillä elävä laulajatar imee elämää niin voimakkaasti sisäänsä, että lopulta hänen sisällään palava liekki polttaa tämän loppuun. Amysta on paljon kuvamateriaalia joka tekee dokumentista kiinnostavan katsottavan ja hänen persoonansakin on kiehtova. En ole itse mikään suuri Amy Winehouse -musiikin fani, mutta arvostan hänen periaatteitaan musiikin tekemisen peräksiantamattomuudesta ja onhan hänellä aivan mahtava äänikin. 

Dokumenttia jaksottaa kivasti Amyn lauluesitykset, joissa sanat näkyvät ruudulla ja kuvaavat jotain dokumentissa kerrottua elämänvaihetta. Muistan itsekin kuinka media riepotteli pahasti addiktoitunutta Amya tämän ulkonäöstä. Hän oli jonkinlainen yleinen vitsailun aihe. Tämän dokumentti tuo myös esille, joka tuntuu nyt todella irvokkaalta kun tietää lopputuloksen.

***1/2

#elokuvahaaste2016 (8. Elokuvan kannesta voi tehdä elokuvanaaman vrt kirjanaama)

Ohjaaja:Asif Kapadia
Pääosissa:Amy Winehouse
Kesto:2h8min
Valmistusmaa:UK

Snowden (2016)

Snowden on Oliver Stonen ohjaama tositpahtumiin perustuva elokuva hallituksen tarkkailun laajuuden kansalle paljastaneesta Edward Snowdenista. 

Joseph Gordon-Levitt näyttelee Edward Snowdenia, joka pitää itseään konservatiivisena patrioottina haluten palvella maataan. Korkean älykkyysosamäärän omaavalla Snowdenilla on luontainen osaaminen tietokoneisiin sekä hakkerointiin ja hän pääseekin CIA:lle töihin skannaamaan turvallisuusuhkia. Snowdenille valkenee kuinka helposti ihmisten yksityisiä sähköposteja sekä muuta internet-toimintaa pystytään vakoilemaan googlen tapaisella hakukoneella. Samoihin aikoihin Snowden tapaa tyttöystävänsä Lindsayn (Shailene Woodley), jonka kanssa suhde alkaa rakoilemaan jatkuvan salailun sekä työpaineiden takia. 

Jätettyyään työnsä CIA:lla Snowdenille tarjotaan paikkaa Havaijilla NSA:n leivissä kiinalaisten rahaa vievien hakkereiden pysäyttämiseksi. Täällä Snowden alkaa kamppailemaan moraalisten ongelmien kanssa toden teolla ja päättää tuoda koko kansan tietoisuuteen hallituksen järjestelmällisen vakoilun. Snowden saa salakuljetettua muistikortillisen dataa NSA:n tiloista ja päätyy toimittajien pakeille uhraten turvallisuutensa sekä hyvin maksavan duuninsa Havaijin lämmössä. 

Elokuvassa voi myös nähdä muun muassa Nicolas Cagen ja Zachary Quinton.

Joseph ja Shailene

Joseph Gordon-Levitt oli täydellinen Snowdenin osassa. Kaikki materiaali mitä Snowdenista on tullut nähtyä, niin Joseph kyllä vangitsi hänestä saamani kuvan täydellisesti.  Edward Snowdenista olisi varmasti riittänyt materiaalia useampaankin elokuvaan, joka tulikin esiin elokuvan pituutena sekä loppua kohden kiirehtimisenä. 

Elokuvassa keskityttiin ensisijaisesti Snowdenin henkilökuvaan ja hänen valintojen vaikeuksiin eikä niinkään poliittisiin henkilöihin sekä heidän reaktioihinsa tietovuodon jälkeen. Josephin Snowdenia haastatelleiden journalistien ylipalvovat reaktiot olivat vähän liian alleviivaavia kuinka hienon teon Snowden oikein tekikään, josta jäi teennäinen maku. Shailenen tulkinta Lindsaysta oli mukavan reipas ja toi kontrastia vähäeleisemmälle Snowdenin hahmolle. Elokuvan lopussa oli katkelma aidosta Snowdenin haastattelusta sekä uutispätkiä tapahtuman ajalta. Tämä oli mielestäni ihan mukava lisä vaikkakin aika ylikäytetty tällaisissa "tositapahtumaleffoissa".

"If something online is free, you are not the customer, you are the product".

****

#elokuvahaaste2016 (22. Elämänkertaelokuva)

Ohjaaja:Oliver Stone

Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Shailene Woodley, Melissa Leo

Kesto:2h14min

Valmistusmaa:Ranska, USA, Saksa

Invictus (2009)

Invictus on Clint Eastwoodin ohjaama tositapahtumiin perustuva elokuva, joka kertoo Etelä-Afrikan rugby-joukkueesta. 

Nelson Mandela (Morgan Freeman) pääsee vihdoin pitkästä vankeudestaan ja hänet valitaan Etelä-Afrikan presidentiksi. Etelä-Afrikan rugby-joukkueen vihreän kultaiset värit muistuttavat apartheidin ajoista eikä kansa lämpene vanhoille symboleille. Nelson haluaa kuitenkin yhdistää kansan niin tummat kuin vaaleatkin ihmiset ja tähän tarvitaan paljon avarakatseisuutta sekä ymmärrystä. Kapteeni Francois Pienaarin (Matt Damon) johtama altavastaava rugby-joukkue sekä vuoden 1995 maailmanmestaruuskilpailu nouseekin tärkeäksi tekijäksi polussa kansan yhdistämiseen. 

Mandela ja Francois

Morgan Freeman teki vakuuttavan roolin Mandelana ja hänet miltei sielun silmin pystyi Mandelana näkemäänkin. Matt Damon oli aika persoonaton kapteenina, mutta suoritti lopulta aika pienen osansa kunnialla. Mielenkiintoinen pala apartheidista vapautumisen historiaa, joka oli kuitenkin venytetty vähän turhan ylipitkään pakettiin. 

En ole niin kiinnostunut rugbystä, että viimeinen ratkaiseva maailmancupin finaali olisi saanut minut pidättelemään henkeä. Milteipä toivoin coolilla sotatanssilla aloittavien Uusi-Seelantilaisten maurien voittavan. Elokuvan lopussa oli vielä lähikuvassa hetki kun pokaalia piti niin vaalea kuin tumma käsi. Muuten tämä voisi tuntua imelän kliseiseltä, mutta mihin muuhun elokuvaan kohtaus sopisikaan paremmin kuin apartheidista kertovaan pätkään!

Laadukasta henkilökuvaa, tylsähköjä jaksoja välissä. 

***

Ohajaaja:Clint Eastwood (Million Dollar Baby, Hereafter)

Pääosissa:Morgan Freeman, Matt Damon, Tony Kgoroge

Kesto:2h14min

Valmistusmaa:USA

Million Dollar Arm (2014)

Urheiluagentti saa idean sukeltaa Intian markkinoille pesäpallon merkeissä tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa - Million Dollar Arm.

Million Dollar Arm -kilpailun voittajat

JB (Jon Hamm) ja Aash (Aasif Mandvi) ovat päättäneet perustaa itsenäisen urheiluagenttitoimiston, johon heillä on vaikeuksia saada kunnon rahakasta asiakasta. JB saakin epätoivon hetkellään, menetettyään ison asiakkaan, idean kokeilla etsiä pesäpallokykyä ainoasta koskemattomasta markkina-alueesta - Intiasta. Haastavaksi haun tekee se, että Intia on enemmän kriketti- kuin pesäpallomaa. JB saa kuitenkin rahoituksen pyrkimykselleen hakea kaksi potentiaalista heittokättä Million Dollar Arm -kilpailun kautta ja viedä heidät jenkkeihin treenamaan vuodeksi. Pikaisen koulutuksen jälkeen heidän pitäisi jo osallistuaa ammattilaisjoukkueen karsintoihin. 

JB:n matkaan tarttuukin kaksi hyvän tuloksen saanutta nuorta miestä: Rinku (Suraj Sharma) ja Dinesh (Madhur Mittal). Näiden lisäksi mukaan tarttuu vielä valmentajan urasta haaveileva innokas pikkumies Amit (Pitobash). 

Elokuvassa voi myös nähdä Alan Arkinin (lähinnä silmät kiinni) sekä Lake Bellin JB:n ihastuksen kohteena. 

Taj Mahal taustanaan, JB puhuu puhelimessa

Million Dollar Arm oli kiva hyvän tuulen elokuva, josta tiesi etukäteen mitä tulisi tapahtumaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut vaan elokuvaa seurasi kiinnostuneena lähinnä siltä kantilta kuinka näihin lopputuloksiin päästään; kuten playboymaisen JB:n ihastuminen viehättävään, mutta älykkäseen naapuriinsa tai poikien pääseminen karsinnoista pelaamaan ammattilaisina pesäpalloa. 

Viehkeä lääkäriksi opiskeleva naapuri pukeutuu Intia-teemaan

Tykkäsin myös siitä, ettei poikien välillä ollut koskaan minkäänlaista kateuskisailua vaan molemmat kannustivat toisiaan. Amit oli myös sympaattinen valmentajana. Intia oli myös mielenkiintoinen kuvausympäristö. 

Elokuva toi hetken mukavuuden, mutta aika unohdettavaksi jäi.

***

#elokuvahaaste2016 (34. Elokuva, jonka nimessä on numero).


Ohjaaja:Craig Gillespie
Pääosissa: Jon Hamm, Aasif Mandvi, Alan Arkin
Kesto:2h4min
Valmistusmaa:USA

Foxcatcher (2014)

Kesä lähestyy ja joka lehti tyrkyttää fitness-ohjeita, sen kunniaksi siis: urheiluelokuvien putki!(Melkein sama asia kuin itse jumppaisi).

Foxcatcher kertoo painijasta, joka pääsee köyhistä olosuhteista rikkaan miehen palkkaamaksi. Elokuva oli aikoinaan Oscar-ehdolla jopa viidessä eri kategoriassa, muun muassa ohjauksesta sekä sivu- ja pääosamiehen pesteistä. Elokuva perustuu tositapahtumiin, kuten niin moni muukin urheiluelokuva...

John du Pont (Steve Carell) on multimiljonääri, joka ihailee painin harrastajia ja olisi itsekin sellainen halunnut nuoruudessaan olla, mutta snobiäitinsä halveksuessa alhaista lajia, ei hän päässyt sitä koskaan toteuttamaan. John päättääkin rakentaa itsellensä Foxcatcher-nimisen painijoiden tiimin, jotka pyrkivät tavoittelemaan Olympia-kultaa. Mukaan John palkkaa köyhistä olosuhteista tulleen painijan Mark Schultzin (Channing Tatum), jota on valmentanut tämän veli David (Mark Ruffalo). David ei kuitenkaan lähden mukaan hulppeisiin olosuhteisiin Johnin maille, jossa painijat treenaavat. John on ekstentrinen kaveri ja houkuttelee penaalin tylsimmästä päästä olevan Markin paheiden tielle. John kuitenkin päättää, että Mark löysäilee liikaa eikä kykene valmentamaan muita painijoita ja hakee Davidin perheineen vetämään hanketta. Tästä Mark ei pidä ollenkaan. Harhoissa elävä John haluaa median kautta valheellisesti näyttää, että hän olisi päävastuussa valmennuksesta. 

 

Mark ja John

Foxcatcher oli silmät verkkokalvoon polttavan huono elokuva. Miltei kaikkia päänäyttelijöitä oli jotenkin fyysisesti muokattu näyttämään erikoisemmilta, kuten Carrelin jättinenä, jota vielä jatkuvasti korostetusti kuvattiin. Mark Ruffalo oli yllättävän hyvä tässä ja olikin elokuvan parasta antia. Keskiössä olleet Carrel ja Channing kuitenkin tekivät elokuvasta yhtä kiinnostavaa katsottavaa kuin sen kuuluisan maalin kuvumisen seinään. Tai no oli Carrelilla hetkensä.

 

Elokuva oli leikattu niin, että se hyppi paljon kohtauksesta kohtaukseen eikä sitä ollut aina helppo seurata: Foxcatcherissä tapahtui jotain sekavaa draamaa sen alusta keskivaiheelle ja sitten lopussa John kävi jostain syystä niittaamaassa Davidin. Ehkä hän oli kateellinen tämän valmennustaidoille, kuka tietää ja tärkeämmin, ketä kiinnostaa? Elokuva ei ainkaan pystynyt saavuttamaan yleisönä istuvan minän kiinnostusta hahmoihin ja heidän kohtaloihinsa. 

Erikoinen elokuva. Ei hyvällä tavalla.

**

Ohjaaja: Bennett Miller (Moneyball, Capote)
Pääosissa: Steve Carell, Channing Tatum, Mark Ruffalo
Kesto:2h14min
Valmistusmaa: USA

The Big Short (2015)

The Big Short kertoo jenkkien vuonna 2007 puhjenneesta asuntokuplasta.

Christian Bale on Scionin sijoitusrahastonhoitaja Michael Burry, eksentrinen lääketieteen tohtori, joka osaa matikan jalon taidon. Hän näkee luvuissa, että asuntorahoituksessa on ilmaa ja ennakoi tulevan asuntokuplan puhkeamisen. Burry päättääkin "lyödä vetoa" asuntomarkkinoita vastaan, jonka pankit hyväksyvät mielellään, koska "kuka nyt ei maksaisi asuntolainaansa?". 

Deutschebankin Jared Vennett (Ryan Gosling) saa kuulla mitä Burry on tehnyt ja haluaa mukaan samaan rahavaunuun. Väärään numeroon soittamisen seurauksena pieni FrontPoint Partners -firma pääsee osalliseksi Vennetin ideaan. FrontPointin Mark Baum (Steve Carell) on kyllästynyt ihmisten huijaukseen ja pankkien kusetukseen ja alkaa päästä jyvälle kuinka lepsusti lainoja ihmisille myönnetään.

Elokuvassa on vielä kolmas rinnakkainen tarina, jossa kaksi räkänokkaista kellaribisnestä tekevää nuorta saavat vihin tulevasta asuntokuplasta ja pääsevät tekemään sillä rahaa vanhan konkarin Ben Rickertin (Brad Pitt) avulla.

Burry on tutkinut datan

The Big Short teki hyvää työtä yrittäessään valoittaa asuntokuplaan johtavia syitä, niin että koko kansa sen tajuaisi. Vaikeaa termistöä selitettiin esimerkiksi vaahtokylpynaisen sekä black jack -pöydässä istuvan Selena Gomezin avulla. Kuivaa aihetta piristi varsinkin Steve Carrelin esittämä hahmo, joka kirvoitti minulta ainakin suurimmat naurut.

En kuitenkaan pitänyt tarinan nopeista leikkauksista ja täyteen ahdetusta kuvastosta. Tarinan sisäistämisen kannalta minulle olisi sopinut paremmin hieman hitaampi tempo. Gosling ja Balekin onnistuivat osissaan, mutta jotenkin kokonaisuus ei vaan toiminut minulle. Ihan hauska, mutta nopeasti unohdettava. Kenellekään ei kuitenkaan tullut varmaan yllätyksenä tämän elokuvan myötä, että pankit ovat roistoja.

Ajoittain hauska ja hyvää näyttelytyötä sisältävä.

***1/2

Ohjaaja: Adam McKay (Anchorman, Anchorman 2, Velipuolet)
Pääosissa: Christian Bale, Steve Carell, Ryan Gosling
Kesto:2h20min
Valmistusmaa: USA