sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

936/1001 Juokse Lola! (1998)

Juokse Lola! (Lola rennt) on saksalainen elokuva. Jotkin elokuvan kohtaukset ovat kuvattu Berliinin kaduilla, joten asetan elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 44. "Elokuva kertoo Berliinistä".

Lolalla (Franka Potente) on 20 minuuttia aikaa hommata 100.000 saksan markkaa poikaystävälleen Mannille (Moritz Bleibtreu) tämän kadottamien rahojen tilalle. Jos Lola ei onnistu, Manni hommaa rahat ryöstämällä, tai pahimmillaan joutuu niiden puuttuessa tapetuksi.

Lolan on pistettävä juoksuksi. 

Katsojalle esitetään kolme erilaista skenaariota mitä noiden 20 minuutin aikana tapahtuu. 

Muistan kun näin elokuvan ensimmäisen kerran kuinka hämmästynyt olin ratkaisusta, että elokuva ei lopukaan Lolan kuolemaan vaan tuleekin vaihtoehtoinen tarina ja kolmaskin vielä perään. Nykyään se ei tuntuisi enää niin hämmästyttävältä. Toki Päiväni murmelina -elokuva oli tullut jo useita vuosia aikaisemmin, joten ei mikään uusi keksintö, mutta silti tuntui raikkaalta.

Hauskaa myös, että Lolalla on kiire ja on juoksu päällä menossa, joten elokuvassa on jatkuvaa vauhdin hurmaa ja jännitystä siitä ehtiikö hän ajoissa. Milla Jovovichin The Fifth Elementissä mieleeni tuova Franka on sympaattinen ja sopiva Lolan rooliin. Juoni on yksinkertainen, mutta sisältää fantasiaelementtejä jotka pitävät sen mielenkiintoisena. Piirrettyä kuvaakin ollaan laitettu mukaan. 

Toimi vieläkin vaikka jo parikymmentä vuotta ehtinyt välissä vierähtää.

****

Ohjaaja: Tom Tykwer (Parfyymi, Pilvikartasto)
Pääosissa: Franka Potente, Moritz Bleibtreu, Herbert Knaup
Kesto: 1h 21min
Valmistusmaa: Saksa

Kirja: Vappuaatto (Annett Gröschner)

Vappuaatto (Walpurgistag) kertoo yhden päivän tapahtumista Berliinissä. Tämä päivä on yllättäen - vappuaatto.

Kirja koostuu eri kellonaikojen muodostamista kappaleista, joissa esitellään eri henkilöitä ja heidän tilanteensa tänä kyseisenä päivänä, kuten; muuttoa tekevä mummeli, henkilöllisyyttään vaihtava karkuri ja koditon nippelitietoa pursuva maailmakellolla hihhuloija. Nämä erilaiset ihmiskohtalot nivoutuvat pitkin kirjaa yhteen.

Vappuaatto sijoittuu Berliiniin, joten saan sillä kuitattua Helmet-haasteen kohdan 44. "kirja kertoo Berliinistä".

Kirjan tekstiä oli vaivatonta lukea, mutta tämänkaltaiset kirjat joissa erilaiset tarinat nivoutuvat yhteen eivät ole minulle mieluisia jos tarinoita on liikaa kuten tässä. Ideaalisinta useamman tarinan rinnakkain kertomisessa olisi se, että kukin itsenäinen tarina on niin kiinnostava, että malttaa tuskin odottaa, että siihen taas palataan. Tässä sellaisia ei juurikaan ollut. Kirjaa oli kyllä helppo ja nopea lukea, mutta pomppi mielestäni liikaa eikä mielenkiintoisia tarinoita ollut tarpeeksi. Olen kerran käynyt Berliinistä enkä tykännyt siitä, joten ehkä myös se osaltaan vaikutti kirjan pohjamakuihin.

***

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013

torstai 7. marraskuuta 2019

664/1001 The Elephant Man (1980)

Kannessa huputettu Elefanttimies
Elefanttimies (The Elephan man) on David Lynchin ohjaama klassikko ja on ollut minulla pitkään hyllyssä katsomatta. Nyt vihdoin sen näin ja asetan Helmet-haasteen kohtaan 8. "Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen".

Elefanttimieheksi kutsuttu synnynnäisestä epämuodostumasta kärsivä John Merrick (John Hurt) on sirkuksessa  esiteltävänä pahasisuisen "omistajansa" Bytesin (Freddie Jones) toimesta. Samaan sirkukseen eksyy lääketieteen tohtori Frederick Treves (Anthony Hopkins), joka osoittaa kiinnostuksensa "friikkiä" kohtaan. Treves saakin hakkaamalla kuritetun Johnin sairaalaan hoivaansa, jossa tälle selviää, että John on kaikkea muuta kuin vähämielinen idiootti, joksi häntä on luultu.

Elefanttimies perustuu tositapahtumiin, joka teki katsomisen ilman kyyneleitä vieläkin haastavammaksi. Jopa kivikasvoinen Karl Pilkington on ilmoittanut kyynelehtineensä pätkää katsoessaan enkä ihmettele yhtään.

John Hurt esittää Elefanttimiestä sellaisella pieteetillä, että voisi kuvitella, että elokuvassa esiintyy henkilö, joka oikeasti kärsii epämuodostumista. Upeasti fyysisen vamman näyttelemisen lisäksi hän tuo hahmoon sellaista syvyyttä, että päälle liimatut kasvaimet ja nilkutukset eivät vaikuta koomisilta eikä epämuodostuman tuoma haaste puheelle vaikuta hassulta sössöttämiseltä. Hurt ruumiillistaa koko elämänsä hyljeksityn ihmisen, joka kokee ystävällisyyttä ja välittämistä ensimmäista kertaa elämässään. Hurt onnistuu koskettamaan.

Kylmät väreet oikein kiipeilivät selkärankaani pitkin kun Hurtin hahmo vihdoin nousi puolustamaan itseään keskellä hyökkäävän uteliasta ihmislaumaa julistaen:

" NO...I am not an elephant! I am not an animal! I am a human being. I am a man."

Anthony Hopkins on luonnollisesti myös mainio omassa osassaan lääkärinä, joka on hyväkäytöksinen ja lempeä mies, mutta joka ei siedä epäoikeudenmukaisuutta piiruakaan. Anne Bancroftinkin voi nähdä elefanttimiestä pussaavana näyttelijättärenä. Romanttinen rakkaustarina tämä ei kuitenkaan ole. "Lynchmäisyyttä" voi nähdä elefanttimiehen painajaisissa, mutta muuten elokuva on hyvinkin perinteinen kerronnaltaan.

Surullinen, mutta toiveikas.

*****

Ohjaaja: David Lynch (Twin Peaks, Twin Peaks: The Return, Mulholland Drive)
Pääosissa: Anthony Hopkins, John Hurt, Anne Bancroft
Kesto: 2h 4min
Valmistusmaa: USA; UK

Kirja: Kravun kääntöpiiri (Henry Miller)

Klassikko joka ei iskenyt
En yleisesti ottaen pidä siitä, että on joitain kirjoja tai elokuvia mitä on "pitänyt" lukea tai nähdä, että olisi vakavasti otettava sivistynyt ihminen, mutta tämä Henry Millerin Kravun kääntöpiiri on ollut sellainen johon olen kuullut paljon viitattavan ja sen takia sen lukemattomuus on hieman harmittanut. Asetankin kirjan tämän takia Helmet-haasteen kohtaan: 8. "Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen".

Kravun kääntöpiiri perustuu Millerin omakohtaisiin kokemuksiin Pariisista. Hän asui siellä 30-luvulla ja kirjoittaa samalla tämän kirjan. Kravun kääntöpiiri oli pannassakin sen siveettömyyden takia ja kirjoittajana toimiva päähenkilö elääkin villiä elämää sekstaillen eri partnereitten (lähinnä prostituoiden) kanssa ja täitä parinsa hiuksista nyppien. Saastaisuus, viina ja nälkä ovat käsin kosketeltavia teemoja.

Kirjassa ei ole mitään selkää juonta vaan päähenkilö harrastaa haureutta ja juopottelee erilaisissa tilanteissa; jonkinlainen Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -elokuvan esikuva rönsyilevine kerrontoineen.  Tällaisen rajoja rikkovan pioneeri-luonteen takia annan kirjalle arvoa, mutta ei sitä lukemaan ilman suurta kamppailua pystynyt.

Kirja tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Aivot olisivat halunneet jotain kerronnallisuutta, jotain johdonmukaisuutta ja tarinan kaarta, mutta Miller antoi vaan pariisilaisia huoria.

Lukeminen oli yhtä tuskaa. 

**

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1934

tiistai 5. marraskuuta 2019

Love story (1970)

Rakastavaiset
Rakkauselokuvien klassikko - Love story - pääsee Helmet-haasteen kohtaan 6. Rakkauselokuva.

Köyhän taustan omaava Jenny (Ali MacGraw) ja Harwardia käyvä miljonääriperheen vesa Oliver (Ryan O'Neal) rakastuvat toisiinsa. Oliver kantaa kaunaa isälleen eikä hänen rikas perhe oikein hyväksy tämän valintaa maineettoman suvun tytöstä puolisokseen. Jenny haluaisi, että Oliver voisi ymmärtää isäänsä ja eheyttää tähän välinsä. Rakkaus on vahvaa nuorten välillä, mutta tarinalla on kuuluisan surullinen loppu.

Elokuva on ilmestynyt vuonna 1970 ja huomaa, että sovinnaisia ajatusmalleja parisuhteesta ollaan haluttu ajan kuvan mukaan tuulettaa. Nainen on narttumainen sanailuissaan, mutta mies ei jää hänen jalkoihinsa vaan antaa samalla mitalla. Suhteessa toteutuu myös tasa-arvo naisen elättäessä miestä tämän opiskeluaikana ja mies puolestaan tekee hanttihommia naisen opiskelun aikana. Tosin lakimieheksi valmistuttuaan parisuhde asettuu perinteisempiin uomiinsa kun Oliver alkaa tahkoa isompia dollareita työssään ja päättää pari, että on aika laittaa pulla uuniin. 

Vaikka tämä nyt ei ole enää mitään ihmeellistä tai kovin freshiä, niin silti tarina tuntui mielenkiintoiselta ja oli mukava seurata ei-niin-imelää parisuhdemeininkiä. Alilla ja Ryanilla oli loistava kemia ja sen takia elokuva varmasti klassikko onkin. Elokuva voitti musiikistaan Oscarin ja monelle varmasti nouseekin mieleen "Love Story" -nimen kuultua läpi elokuvan toistuva mahtipontisen melankolinen teema-biisi. Kappale onkin oikein osuva ja korostaa tunteita joita nuori pari käy läpi. Kappale oli myös hienosti yhdistetty kohtaukseen, jossa Oliver juoksee riidan jälkeen etsimään Jennyä avaten eri musiikkiluokkien ovia ja sieltä kuuluvien eri kipaleiden sekoittuessa kakofonisesti taustalla pyörivään teemabiisiin. Tunteiden myllerys oli siinä hienosti musiikilla kuvattu.

Englantia lainaten, kunnon tear-jerker. 

****

Ohjaaja: Arthur Hiller (See no evil, hear no evil)
Pääosissa: Ali MacGraw, Ryan O'Neal, John Marley
Kesto: 1h 40min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Jotain uutta (Nora Roberts)

Häähöttöä
Googlailin Helmet-haasteen kohtaan 6. "Rakkausromaani", soveltuvaa kirjaa ja tämä Nora Robertsin kirjoittama Jotain uutta (Vision in white) tuli monessa suosittelussa vastaan.

Häävalokuvaajana toimiva punapäinen Mac on omistanut elämänsä morsianten kuvaamiselle ystäviensä kanssa pyörittämänsä hääbisneksen helmoissa. Kaikilla kaveruksilla on omat vahvuusalueensa mitä hulppeisiin häihin nyt tarvitaan kuten; leipuri, floristi ja organisoija.

Eräänä kertana Mac kohtaa lukion opettajana toimivan Carterin. Mies vaikuttaa toivottoman kömpelöltä eikä yhtää Macin tavalliseen miesmakuun sopivalta, mutta hänessa on se jokin, joka vetoaa naiseen ennenkokemattomalla tavalla.

Soppaa hämmentää lisäksi Macin narsistinen äiti, joka tuppaa pyytämään tyttäreltää milloin mitäkin palvelusta.

Tämä genre ei ole minulle mitenkään tuttua enkä sitä ole juuri kuluttanut ollenkaan. En siksi, että jotenkin ylenkatsoisin romanttisia tarinoita, mutta jotenkin on löytynyt itseäni kiinnostavampaa luettavaa. Olikin ihan hauska tutustua tämmöiseen häpeilettömään hömppään, joka tarjoaa juuri sitä mitä voisi kuvitellakin. Vähän kuin katsoisi jonkun romanttisen komedian. Välillä ajatus harhaili, koska kaikki tapahtui niin kliseisesti ja ennalta-arvattavasti. Pää meinasi räjähtää siinä vaiheessa kun kirjassa kuvattiin protagonisti miehen ja naisen kohtaaminen sekä heidän ensisuudelmansa ja pian tämän jälkeen sama homma toistettiin kun tarinan nainen kertoi koko jutun ystävättärilleen. Kyllä me lukijat jo se tiedettiin!  Jotain nautintoakin tuosta vaaleanpunaisesta höttöunelmateoksesta kuitenkin irtosi.


***

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2009