sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Hyvää vappua!

                                           Toivoo:corum81

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Bridesmaids (2011)

Katsoin paljon kehuja saaneen komedian Morsiusneidot (Bridesmaids).

Lillian (Maya Rudolph) on menossa naimisiin ja hän on valinnut viisi morsiusneitoa. Hänen parhaat ystävänsä Annie (Kristen Wiig) ja täydellinen Helen (Rose Byrne) päätyvät kilpailemaan morsiamen suosiosta. Hääsunnitelmat eivät mene ihan nappiin ja naisten ystävyys saa kolauksen.

Täydelliset naiset
Tiesin jo ennen kuin aloin katsomaan elokuvaa, että minulla oli liian kovat ennakko-odotukset. Minua on ainakin naurattanut eniten ne elokuvat jotka on tullut vähän kuin puskista. Joista en siis ole kuullut kehuja tai haukkuja. Morsiusneidot ei ollut niin hauska kuin toivoin, mutta oli se kuitenkin ihan huvittava. Olin varsinkin pettynyt Melissa McCarthyn sivuosa-Oscar -ehdokkuudenkin tuoneeseen rooliin. Periaatteessa kaikki huumori hänen osaltaan lähti hänen fyysisestä ulkomuodostaan ja karskista käytöksestä. 

Viihdyin kuitenkin elokuvan parissa. Pidän pääosassa olleesta Kristen Wiigistä ja hänen huumorinsa sopi hyvin elokuvaan vaikka hänen huumorinsa onkin jo vähän "nähty". Elokuva esitti hyvin kärjistetysti naiskateuden rumat kasvot. 

Joskus hauska, joskus teennäisen hauska.

***

Ohjaaja: Paul Feig
Pääosissa:Kristen Wiig, Terry Crews, Maya Rudolph
Kesto:125min
Valmistusmaa:USA

Hereafter (2010)

Olen usein pitänyt Clint Eastwoodin ohjaamista elokuvista ja siksi niiden tulemista olenkin sivusilmällä tarkkaillut, mutta tästä Hereafterista en ollut kyllä kuullut mitään. 

Matt Damonin näyttelemä jenkki - George - on uransa jättänyt aito meedio. Hän sai lahjan puhua kuolleille kokiessaan itse miltei kuoleman. Marie (Cécile De France) on puolestaan menestyvä pariisitar, joka kokee myös kuoleman läheltä joutuessaan tsunamin uhriksi. Marie ei enää voi toimia normaalissa elämässään koettuaan kuoleman. Hän päättääkin kirjoittaa kokemuksistaan kirjan - Hereafter. Marcus ja Jason (Frankie McLaren) ovat lontoolaiset kaksospojat, joista Jason kuolee auto-onnettomuudessa. Alkoholistiäidin huomasta huostaanotettu Marcus alkaa etsiä keinoa saada yhteys edesmenneeseen veljeensä. 

Lontoon kirjamessuilla näiden kolmen elämän koetteleman ihmisen polut kohtaavat.

Potentiaalinen suhde menee mäkeen.
 Hereafter oli mielenkiintoinen elokuva, joka ei kuitenkaan ollut katsojalle se helpoin seurattava. Tarinat risteiilivät näiden kolmen päähahmon kesken eikä kaikkea viety loppuun. Elokuvan selkein sanoma oli se, että kuoleman jälkeen on jotain elämää, josta on tieteellisiä todisteita, mutta kyyniset ihmiset eivät näitä faktoja halua hyväksyä. Tuntuu, että amerikkalaisten elokuvien keskuudessa on jonkinlainen trendi, että mukaan otetaan muitakin kieliä ja kansallisuuksia tekemään elokuvasta syvällisemmän? Jostain syystä ainakin tämän elokuvan kohdalla ranskaa puhuva nainen ja lontoolainen poika tuntuivat väkinäisen tarkoituksen hakuisesti maantieteellisesti jenkkien ulkopuolelle sijoitetuilta. Kuin elokuva olisi halunnut alleviivaavasti kertoa, että olemme samanlaisia tai päädymme samaan paikkaan vaikka olemmekin eri paikoista kotoisin.

Fantasiaelokuvana ihan jännä.

***

Ohjaaja:Clint Eastwood (Million Dollar Baby)
Pääosissa:Cécile De France, Thierry Neuvic, Matt Damon
Kesto:129min
Valmistusmaa: USA

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Silent Movie (1976)

Katsoin kirjastosta lainaamani Mel Brooksin ohjaaman elokuvan Pähkähullujen paratiisi (Silent movie). Elokuva on nimensä mukaisesti mykkäelokuva.

Mel Funn (Mel Brooks) on ex-juoppo elokuvaohjaaja, joka haluaa päästä taas pinnalle ja pelastaa studion rahavaikeuksista tekemällä loistavan mykkäelokuvan, jossa on paljon isoja nimiä. Studiota varjostaa multikansallinen yritys, joka palvoo vain rahaa. Mel lähtee keräämään tähtiä ystäviensä Martyn (Marty Feldman) sekä Domin (Dom DeLuise) kanssa ja saakin kiinnitettyä elokuvaansa muun muassa James Caanin, Paul Newmanin, Liza Minellin sekä Anne Bancroftin.



Elokuvassa oli mainio kohtaus monikansallisen yrityksen aamurukouksesta dollarille.
 Elokuva oli tehty kuin kunnianosoituksena vanhoille mykkiksille ja sisälsi paljon slapstick-huumoria. Ajattelin, että dialogittomuuden ja "kaatuiluhuumorin" takia elokuva ei varmaankaan ole kovinkaan viihdyttävä, mutta huomasin nauttivani sen parissa yllättävänkin hyvin. Peruskolmikko oli hauska, mutta varsinkin sivuosissa olleet suurtähdet saivat elokuvan toiselle tasolle.

Hauska pläjäys!

***

Ohjaaja: Mel Brooks (Young Frankenstein)
Pääosissa:Mel Brooks, Marty Feldman, Dom DeLuise
Kesto:87min
Valmistusmaa:USA

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Movie Monday #89 - Elokuvaelämys

Mikä on sellainen elokuvaelämys, joka on jäänyt erityisesti mieleenne?

Conan Barbaari on ehkä yliedustettuna Movie Monday -vastauksissani, mutta pakko taas vastata, että yksi huippukokemus oli se kun pääsin katsomaan Conan Barbaarin elokuvatetteri-Bristolin jäähyväisnäytökseen. Elokuva ja sen mahtipontinen musiikki pääsivät oikeuksiinsa teatterin olosuhteissa. Oli myös hauska katsoa myyjän ilmettä kun lunastin varauksen..."yksi lippu...Conan barbaariin?!?!" Kyllä.

Teatterin aulassa oli myös hyvä henki kun kaikki Conan fanit olivat pakkautuneet samoihin tiloihin. Ihmiset ottivat valokuvia vanhan elokuvajulisteen äärellä ja tunnelma oli muutenkin hyvin juhlallinen tavallaan.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Happy-Go-Lucky (2008)

Katsoin kirjastosta lainaamani elokuvan Happy-Go-Lucky.

Poppy (Sally Hawkins) on huolettomasti elämäänsä elävä kolmekymppinen sinkku ja ala-asteen opettaja. Sally päättää, että hän haluaa oppia ajamaan. Ajotunteja hänelle antaa hymytön ja ahdasmielinen Scott (Eddie Marsan).


Scott ja Poppy autoilemassa.
Mielenkiintoista elokuvassa oli se, että jos se olisi ollut tyypillinen Hollywood-elokuva, niin kupliva ja iloinen Poppy olisi muuttanut kärttyisän ajo-opettajansa positiivisemmaksi ja lopussa he olisivat rakastuneet. Ja täytyy myöntää, että loppuun asti odotin tällaista ratkaisua. Kun Scott muuttui vain synkemmäksi eikä Poppy alkanut lämmetä hänelle, aloin jo hämmentymään, että mikä elokuva tämä tällainen on. Elokuvan juoni poikkesikin tyypillisestä Hollywood-elokuvan kaavasta ja rönsyili elävän dialogin ja moninaisten aktiviteettien muodossa. Ajotunnit toimivat jonkinlaisena johdonmukaisuutena läpi elokuvan. Romanttinen juonikuvio tapahtui, mutta ei elokuvan pääosamiehen kanssa vaan mukavan ja komean sivuosassa olleen lastensuojeluviranomaisen kanssa. Tottakai positiivinen ja kaunis Poppy ihastui tähän komeaan lastensuojeluviranomaiseen, miksi hän olisikaan rakastunut rujoon ja töykeään ajo-opettajaansa. Tällaisen kuvion "Hollywood" on kuitenkin meidän (tai ainakin minun) päähämme iskostanut, että epätodennäköinen pari pariutuu (jos ovat pääosissa).

Poppyn hahmo oli myös aivan överi positiivinen. Joskus tämä toimi hänen edukseen ja teki hänestä hurmaavan, mutta joskus todella rasittavan. Häntä ei siis esitetty täydellisenä vaan vain jännänä persoonana. Katsoin elokuvaa lähinnä kiinnostuneena sen takia, että en yhtään osannut arvata mitä elokuvassa seuraavaksi tapahtuu. 

Nauroin, itkin ja ärsyynnyin Happy-Go-Luckyn aikana.

***

Ohjaaja:Mike Leigh (Topsy-Turvy, Career Girls)
Pääosissa:Sally Hawkins, Elliot Cowan, Alexis Zegerman
Kesto:118min
Valmistusmaa:UK

An Officer and a Gentleman (1982)

Lainasin kirjastosta klassikon nimeltä Upseeri ja herrasmies (An Officer and gentleman) elin siinä uskossa, että en ollut vielä elokuvaa nähnyt, mutta sen loppu vaikuttikin erittäin tutulta.

Zack Mayo (Richard Gere) on epävakaan lapsuuden omaava upseerikokelas, jonka pistää koville kersantti Foley (Louis Gossett Jr.). Koulutuksensa aikana hän tapaa ihastuttavan Paulan (Debra Wingerin). Zackin ja Paulan on tarkoitus pitää koulutuksen ajan vain hauskaa, mutta syvemmät tunteet yllättävät molemmat. 

Vain itsestään huolta pitänyt Zack oppii joukkuepelaajaksi.

Foley menee Zackin iholle.
Gere teki tässä elokuvassa varmaankin parhaan roolinsa. Hän onnistui kuvaamaan intohimoista Zackia hyvin ja pisti itsensä kokonaan likoon. Tämänkaltaista tunteiden paloa en muista hänen osaltaan sittemmin nähneeni. Katselin imdb:stä, että oliko Gere ehdolla parhaasta miespääosasta Oscar-gaalassa, mutta ei hän ollut. Se, että miksi ei selvisi kun katsoin ketkä olivat menneet hänen ohitseen: Dustin Hoffman Tootsiesta, Ben Kingsley Gandhista (voitti) sekä Jack Lemmon ja Peter O'Toole. Ei siis huonoille hävinnyt.

Myös Gossett oli loistava tiukkana kessuna ja voittikin suorituksestaan Oscarin. Extrojen perusteella Gossetilla ja Gerellä oli täydellinen ymmärrys toistensa tekemisistä. Molemmat myös arvostivat suuresti toisiaan. Tämä yhteistyö välittyi myös hyvin katsojalle. Debra Winger esitti hauskalla ja omaleimaisella tavalla Zackin rakkauden kohdetta ja teki roolistaan mieleenpainuvan vaikka ei ekstrojen perusteella ollut ilmeisesti maailman helpoin työskentelykumppani. Itseasiassa Debra ei edes ollut ekstrojen haastatatteluissa, mikä oli hieman omituista. Roolitus siis toimi mainiosti ja myös Zackin kehityskertomus oli mielenkiintoista katsottavaa. 

Parasta elokuvassa oli kuitenkin Zackin ja Foleyn välinen dynamiikka. Mielestäni olikin huvittavaa, että Foleyn rooli oli alunperin kirjoitettu pienelle valkoiselle etelän miehelle, mutta kun musta ja miltei kaksimetrinen Gosset oli saapunut koekuvauksiin rintaansa röyhistellen koko valkoisten miesten muodostaman jonon ohi, oli ohjaaja Hackford sanonut heti, että "you're hired!".

***1/2

Ohjaaja: Taylor Hackford (Paholaisen asianajaja)
Pääosissa:Richard Gere, Debra Winger, David Keith
Kesto:124min
Valmistusmaa:USA

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

The Blind Side (2009)

Katsoin kirjastosta lainaamani elokuvan Elämä pelissä (The Blind side). Elokuva oli ehdolla vuoden 2010 Oscar-gaalassa, jossa pääosaa esittänyt Sandra Bullock voitti naispääosa-Oscarin. Elämä pelissä perustuu tositapahtumiin.

Leigh Anne Tuohy (Sandra Bullock) on rikas kristitty nainen, joka ottaa hoitaakseen kodittoman Michael Oherin (Quinton Aaron). Uuden perheensä tuella Michaelista tulee amerikkalaisessa jalkapallossa ammattitasoinen.

Leigh kertoo Michaelille kuinka toimia.
Elokuvasta olisi saanut  varmasti enemmän, jos olisi edes hieman kiinnostunut amerikkalaisesta jalkapallosta. Minulla ei ole siihen minkäänlaista kiinnostusta tai intohimoa, joten elokuvissa esiintyviin otteluihin tai pelikuvauksiin oli hieman vaikea suhtautua kiinnostuksella. Sandra puolestaan teki elokuvasta mielenkiintoista katsottavaa. Oli virkistävää nähdä hänen esittävän niin erilaista hahmoa kuin olen hänet tottunut näkemään. Hän myös omaksui roolinsa niin hyvin ettei se edes tuntunut näyttelemiseltä. Elokuvassa oli paljon "Spielbergmäistä" huumoria esimerkiksi kun piskuinen Leigh asteli pelinurmelle ja sanoi Michaelille oikeat sanat, että hän alkoi pelaamaan oikein ohi Michaelin oikean valmentajan. Tämä huumori tuntui joskus ärsyttävältä ja jotkin tilanteet hieman ylisentimentalistiselta tv-draamalta.

Vaikka elokuva perustuukin tositapahtumiin, niin on se kuitenkin vain elokuvaa. Tarina on silotellumpi ja ohjaaja on ottanut oikeuksia omiin käsiinsä. Oher itse on muun muassa kirjoittanut, että hänet esitettin tyhmempänä kuin hän oikeasti on ja että hän oli opiskellut amerikkalaista jalkapalloa koko hänen elämänsä eikä sitä hänelle tarvinnut elokuvan hahmon tavoin opettaa. Iltalehden arvostelussa elokuva oli saanut vain yhden tähden ja se oli tuomittu piilorasistiseksi: rikas nainen ja hidas musta poika. Ymmärrän miksi elokuvan tulkitsee noinkin, mutta toisaalta, jos on rahaa ja halua auttaa niin miksi ei. Maailmassa kun sattuu nyt valitettavasti olemaan parempia ja huonompia vanhempia rotuun tai luokkaan katsomatta.Tietysti voi kysyä, että miksi ohjaaja halusi filmata juuri tämän tositarinan. Luulen, että motiivina oli pikemminkin se, että varsinkin amerikkalaiset rakastavat ryysyistä rikkauksiin tarinoita kuin se, että ohjaaja olisi halunnut ylistää valkoisen ylemmyyttä mustaan verrattuna. Tosin ohjaaja John Lee Hancock on texasilainen, niin voi ollakin, että hänellä on jotain red neck -aatteita päähän iskostettu. Oli miten oli. En nähnyt elokuvaa rasistena vaan kohtalaisen imelänä draamana.

Ihan kiva elokuva.

***

Ohjaaja:John Lee Hancock
Pääosissa:Sandra Bullock, Tim McGraw, Quinton Aaron
Kesto:129min
Vamistusmaa:USA

torstai 18. huhtikuuta 2013

Movie Monday #88 - My hero

Movie monday kyseli lempisankarin perään.

Minut voisi pelastaa vaikka John McClane tai vaativimmissa tapauksissa Wolverine voisi näyttää kyntensä.

My heroes

Gulliver's Travels (2010)

Lainasin kirjastosta sen kunnosta päätelleen myös useiden keskenkasvuisten lainaaman Gulliverin matkat (Gulliver's travels). Elokuva sai muistaakseni aika huonon vastaanoton kun se saapui Suomen markkinoille. Imdb:ssäkin elokuva on nähtävästi saanut peräti 4,8 tähteä.

Jack Black näyttelee postihuoneeseen jumittunutta Lemuel Gulliveria, joka on ihastunut lehden toimituksessa työskentelevään Darcyyn (Amanda Peet). Lemuel haluaa tehdä Darcyyn vaikutuksen ja hakee matkailutoimittajan paikkaa. Ensimmäisellä tehtävällään, hän kuitenkin eksyy paatillaan jonkinlaiseen pyörteeseen, joka vie hänet lilliputtien maahan. Tässä uudessa maailmassa luuserina elänyt Lemuel pääsee sankarin asemaan ja satuilee aijemmin tekemistään urotöistä. Uuden maailman pahimmaksi  vastukseksi osoittautuu piskuinen kenraali Edward (Chris O'Dowd, jonka tyttöystävä on prinsessa (Emily Blunt), johon Lemuelin uusi paras kaveri Horatio (Jason Segel) on rakastunut.

Jack Black lilliputtien maassa
Minulla oli elokuvaa kohtaan rankat ennakko-odotukset ja ajattelin, että tulen näkemään puhdasta sontaa. Okei, ei elokuva mikään kultakimpale ollut, mutta oli se hieman parempi kuin ajattelin. Jack Black ei ollut parhaimmillaan, mutta veti roolin omalla rutiinillaan läpi. Peetkin jäi etäiseksi rakkauden kohteeksi. Lilliputtimaailmasta täytyy sanoa, että kenraali Edwadia näytellyt Chris oli mainio ja naurahdin muistaakseni ainoastaan kun hän oli kohtauksessa. Ilmeisesti tämän Gulliverin tarinan ympärille on tehty useampikin leffa, mutta niitä en ole nähnyt, joten aihe tuntui sinällään aika tuoreelta.

Aika kökkö, mutta ei ihan kököistä kököin.

**

Ohjaaja:Rob Letterman
Pääosissa:Jack Black, Jason Segel, Emily Blunt
Kesto:85min
Valmistusmaa: USA

tiistai 16. huhtikuuta 2013

The Thief of Bagdad (1940)

Katsoin kirjastosta lainaamani technicolor-elokuvan Bagdadin varas (The Thief of Bagdad) sen etukannen tekstin innoittamana: "Yksi aikamme parhaista seikkailueokuvista - George Lucas." Elokuva perustuu tarinaan kirjasta Tuhannen ja yhden yön tarinat. Minulle luettiin lapsena kirjasta tarinoita iltasatuina ja pidin niitä aivan loistavan hämmästyttävinä.

Prinssi Ahmad (John Justin) on Bagdadin oikea hallitsija, mutta suurvisiiri Jaffar (Conrad Veidt) suostuttelee hänet menemään ulkomaailmaan kerjäläisen kuteisiin pukeutuneena, että voisi kunnolla tutustua alamaisiinsa (vrt. Buddhan tarina). Jaffar heittää Ahmadin tyrmään, jossa hän kohtaa mestarivarkaan Abun (Sabu). Ahmad rakastuu palavasti sulttaanin prinsessatyttäreen (June Duprez), mutta valitettavasti Jaffar haluaa hänet myös omakseen. Jaffar langettaakin kirouksen, että Ahmad sokeutuu ja Abu muuttuu koiraksi niin pitkäksi aikaa kunnes hän saa prinsessan syleilyynsä.

Vähemmän pieni pullonhenki
Elokuvassa voi nähdä paljon visuaalisia efektejä, kuten lentävän maton, lentävän jättiläishengen sekä lentävän hevosen. Vuotta aikaisemmin ilmestyneen Ihmemaa Ozin vaikutuksen saattoikin havaita elokuvan fantasiaelementeissä sekä varsinkin toiseen ulottuuvuuteen siirtymisen tyylissä sekä musiikissa. Pelasin nuorena paljon Aladdin-nimistä tietokonepeliä, joka perustui Disneyn Aladdin-animaatioon. Bagdadin varkaan musiikeista tuli yhdessä vaiheessa ihan tämä peli mieleen, liekö sitten animaatiossakin sama musa, en muista. 

Elokuva itsessään oli ihan jännää katsottavaa. Tietysti tehokeinot ovat aikansa eläneet eikä niitä voinut kovin vakavasti ottaa, mutta voin kuvitella, että Bagdadin varas on ollut oman aikansa "Taru sormusten herrasta". Tosin mielestäni Ihmemaa Oz on paljon onnistuneempi niin juonellisesti kuin tehosteiltaankin. Pidin Abua näytelleestä Sabusta (Abu/Sabu, hah!). Hän oli uskottava Bagdadin varkaana. Myös Jaffar oli onnistuneen julma ja sulttaani sopivan lapsekas. Ahmadin näyttelijä teki ihan ok roolin, mutta prinsessa jäi hieman yksipuoliseksi. Eniten petyin ajan tyyliin laittaa valkoinen nainen näyttelemään bagdadilaista kaunotarta. Elokuvassa oli myös ikävää ajankuvausta siinä mielessä, että tummaihoiset näyttelijät saivat graafisimmat kuolemat kun Ahmad käytteli miekkaa Jaffarin miehiä vastaan.

Ihan kiva seikkailu, mutta en ihan niin vaikuttunut ollut kuin herra Lucas.

***

Ohjaajat: Ludwig Berger, Michael Powell (The Red Shoes), Tim Whelan
Pääosissa:Conrad Veidt, Sabu, June Duprez

Kesto:106min
Valmistusmaa:UK

Helsinki African Film Festival 2013

Helsinki African Film Festival 2013 (HAFF) järjestetään tänä vuonna 8.5-12.5. Elokuvat näytetään Andorran sekä Kino Engelin teattereissa. Festivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa jo vuonna 2010, mutta täytyy myöntää, että kuulin siitä vasta ensimmäistä kertaa tämän vuoden tapahtuman yhteydessä. Odotan festivaalia mielenkiinnolla, koska en hirveän montaa afrikkalaista elokuvaa muista nähneeni. Syvälle mieleeni on ainoastaan juurtunut eteläafrikkalainen komedia The Gods must be grazy, jossa lentokoneesta tippunut Coca-Cola -pullo aiheuttaa afrikkalaisessa heimossa hämmennystä ja eripuraa.

Festivaali tarjoaa laajan kirjon afrikkalaista elokuvaa, mutta kuitenkin tämän vuoden teeman sisällä, joka on: nuoret ja valta. Festivaalin ohjelmistosta mielenkiintoisina osui silmään ainakin nämä kolme:

Death For sale (2011)

Marokkolainen Malik on työtön ja kyyninen nuori, joka on lähtöisin rikkinäisestä kodista ja on rakastunut prostituoituun. Malik päättää ryöstää timanttikaupan kahden pikkurikolliskaverinsa kanssa. Kun ryöstö epäonnistuu, joutuu kukin miettimään omaa kohtaloaan.  Elokuvan synkän tuntuinen juoni ja sen vertaaminen HAFF:n sivuilla film noir -elokuviin sai minut ainakin kiinnostumaan.



Ohjaaja: Faouzi Bensaïdi 
Esitysajat: Torstai 9.5. 21:00, ANDORRA,
sunnuntai 12.5. 19:00, KINO ENGEL

Restless city (2011)

Djbril (Sy Alassane) on laulajan urasta haaveileva katukauppias, joka yrittää selvitä afrikkalaisena maahanmuuttajana New Yorkin laitamilla. Elokuvassa käytetään kerronnan apuna enemmänkin visuaalista kuvastoa kuin dialogia. Mielenkiintoista nähdä hieman realistisempi kuvaus ideasta "afrikkalainen maahanmuuttaja New Yorkissa" kuin Eddie Murphyn tähdittämä Prinssille morsian oli.




Ohjaaja: Andrew Dosunmu 
Esitysajat:Sunnuntai 12.5. 13:00, ANDORRA


TEY (Today) (2012)


Näin uskontotieteilijän kaikki uskonnollisaiheiset elokuvat kiinnostavat. TEY kertoo tarinan Sachesta, joka opiskeltuaan ulkomailla palaa takaisin Senegaliin ja saa tietää, että henget ovat päättäneet hänen kuolemastaan. Sache saa vain yhden päivän aikaa elää, jonka hän viettää pohtien eksistentiaalisia kysymyksiä. Elokuvaa tähdittää yhdysvaltalainen runoilija ja hiphop-taiteilija Saul Stacey Williams. TEY voitti Kultaisen Orin palkinnon FESPACO:sta, joka on Afrikan vastine Oscar-gaalalle ja Oscar-palkinnolle.



Ohjaaja: Alain Gomis 
Esitysajat:Lauantai 11.5. 21:45, ANDORRA, Sunnuntai 12.5. 19:00, ANDORRA

Festivaalin ympärillä on myös kaikenlaista häppeningiä. Helsingin Kansalaistorilla muun muassa järjestetään Afrikkalainen katufestivaali ke 8.5 klo:13-19 ja Caisassa voi myös käydä kuuntelemassa 8.5 klo:17-19 afrikkalaisesta elokuvanteosta.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Life of Pi (2012)

Kävin katsomassa elokuvan Piin elämä (Life of Pi). Ang Lee voitti elokuvasta parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon.

Elokuva kertooo tarinan useisiin uskontoihin kääntyneestä Pi-nimisestä pojasta (teininä Suraj Sharma, aikuisena Irrfan Khan). Tai oikeastaan hänen nimensä on Piscine, mutta toisten oppilaiden yhdistäessä hänen nimensä pissimiseen päättää hän muuttaa nimensä Piiksi. 

Aikuiseksi kasvanut intialaissyntyinen Pii tapaa asuinpaikassaan Kanadassa kirjailijan (Rafe Spall), joka on kuullut että hänellä on hyvä tarinan kerrottavanaan. Pii alkaa kertoa uskomatonta tarinaa siitä kuinka hän päätyi ajelehtimaan Tyynelle valtamerelle useiden kuukausien ajaksi seuranaan vain Bengalin tiikeri. 


Elokuva oli visuaalisesti huikaiseva kokemus. 3D tekniikkaa oli käytetty kokemusta tehostavasti. Tämänkaltaista vedenalaista kuvausta en muista koskaan nähneeni. Luontodokumenttifanina tarjosi elokuva myös mielenkiintoista eläinkuvastoa. Tietokoneistettu tiikeri oli myös häikäisevän aidon tuntuinen. Vahvasta visuaalisuudestaan huolimatta itse tarina ei jäänyt pinnalliseksi vaan tuntui oikeasti koskettavana. Minua ainoastaan hieman hämäsi tarinan loppu, jossa Pii kertoi kirjailijalle toisen vähemmän ihmeellisen tarinan, jonka oli kertonut haaksirikkoutuneen laivan tapahtumien raportoijille. He kun eivät uskoneet Piin ensimmäistä tarinaa. Toisen tarinan kuuleminen tuntui hieman kyllästyttävältä pitkän ja eeppisen tiikeritarinan jälkeen ja kylvi inhottavan epäilyksen siemenen, että ehkä tarina ei sittenkään ollut totta. Mutta se kai oli Ang Leen tarkoituskin, koska usko näytteli niin suurta roolia elokuvassa: uskoako tiikeritarinaan vai järkevämpään eläimettömään ihmistarinaan? Elokuva loppuukin ärsyttävän kryptisesti sanoihin: “and so it goes with God.”

Kyllä silmä lepää.

****


Ohjaaja: Ang Lee (Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, Brokeback mountain)
Pääosissa:Suraj Sharma, Irrfan Khan, Adil Hussain
Kesto:127min
Valmistusmaa: USA, Taiwan

perjantai 12. huhtikuuta 2013

The Tourist (2010)

Katsoin kirjastosta lainaamani ja täysin oikeutetusti parjatun The Tourist -elokuvan. Oikeasti, aivan kamalaa kuraa.

Elise (Angelina Jolie) on salainen agentti, joka on jättänyt pestinsä jahtaamansa ja tähän rakastuneen Pierce-nimisen miehen takia. Elise saa viestin Pierceltä, että tämän tulee etsiä samannäköinen kaveri kuin hän on, jotta Pierceä jahtaavat poliisit luulevat miestä häneksi ja oikea Pierce saa rauhan. Elise valitseekin junassa Frankin (Johnny Depp) kohteekseen. Elisen juonen heikkous on siinä, että hän rakastuu Frankiin.

Elokuvassa voi nähdä myös Paul Bettanyn Elisen kolleegana.

Parin herkkä hetki..muahahahaa....
 Miksi? Miksi sata miljoonaa dollaria kaadettiin tähän sontaan? Angelina Jolie oli patsasteleva tönkkösuolattu muikku, jonka tehtävä oli ensimmäisen tunnin ajan olla vain miesten halujen kohde. Johnny Depp oli puolestaan pöhöttynyt ja täysin epäuskottava "Elisen" rakkauden kohde. Parilla oli yhtä paljon seksuaalista kemiaa kuin Jarkko Valteella ja jollain naisella. Parin suutelukohtausta ja muita "herkkiä hetkiä" oli suorastaan kiusallista katsoa. Muistaakseni luin jostain elokuvan tuloaikaan, että Angelina ja Johnny ei olisi tullut oikeastikaan kovinkaan hyvin toimeen. Jos muistan oikein, niin Johnny piti Angeliinaa hirveänä snobina. Oli elokuvan extroissa kuitenkin "virheotokset", joissa kaksikolla vaikutti olevan kovinkin hauskaa. Nyt kun  hieman katselin netistä "luotettavista lähteistä" fact checkingiä, niin Johnnyn ex-vaimo Vanessa Paradis ilmeisesti väittää Johnnyn ja Angelinan olleen sängyssä keskenään kuvausten aikana. Hmm...ehkä "vihaan häntä" olikin vain julkisuustemppu, ettei Vanessa epäilisi mitään. No, kuka tietää.

Elokuva oli joka tapauksessa kamalaa shaibaa: juoni kulunut, näyttely surkeaa ja dialogi kökköä. Lopun "twist" oli myös maailman surkein.

*

Ohjaaja:Florian Henckel von Donnersmarck (Muiden elämä)
Pääosissa:Angelina Jolie, Johnny Depp, Paul Bettany
Kesto:103min
valmistusmaa:USA, Ranska, Italia

A Star is born (1934)

Katsoin kirjastosta lainaamani klassikon Tapahtuipa Hollywoodissa (A Star is born). Elokuvasta on tehty kaksi remakea joita tähdittää Judy Garland sekä Barbra Streisand. Judy Garlandin esittämä versio tuppaa olemaan se kaikkein arvostetuin. Kehitteillä on uusi A Star is born uusintafilmatisointi, johon haluttiin pääosaan Beyonce, mutta hän ei enää ole mukana projektissa.

Nuori nainen nimeltää Esther (Janet Gaynor) asuu tuppukylässä ja unelmoi elokuvatähteydestä. Hänen matkatessa Hollywoodiin mummonsa rahoilla, kohtaa hän elokuva-alan karun todellisuuden. Jatkuvista torjunnoista huolimatta Esther ei lannistu vaan saa jalkansa oven väliin ihailemansa elokuvatähden Norman Mainen (Fredric March) avulla. Esther oppii kantapään kautta, että joskus unelmat eivät vastaa todellisuutta, kun hän seuraa vierestä aviomiehekseen saaneen Normanin uran hiipumista.

Janet Gaynorin näyttelemä Esther saa uuden nimen ja tyylin.
Elokuvassa oli oikein hyvä perustarina tuleville "ryysyistä rikkauksiin" elokuville. Luin jostain, että elokuvan tuottaja olisi halunnut näyttää elokuvan kautta elokuvabisneksen karuuden. Vaikkakin elokuvan alussa lukee, että sen tapahtumat ja henkilöt ovat fiktiota, perustui elokuva kuitenkin todellisten ihmisten kokemuksiin. Mielestäni elokuvan tähteä näytellyt Janet Gaynor oli hieman unohdettavaa sorttia vaikka ei hän huono ollut. Hienoista hetkistä huolimatta, hän ei vaan ollut niin kinnostava. Hänen miestään esittänyt March oli puolestaan elokuvan kantava voima ja loistava mielialoiltaan vaihtelevana alkoholistina.

Elokuvan hohtoa hieman söi se, että samankaltaisia elokuvia on tullut nähtyä jo useampikin kappale, mutta se kertoo vain siitä kuinka toimivan formulan elokuvan käsikirjoittaja sekä ohjaaja William A. Wellman onnistui kehittämään. Hän saikin Oscarin yhdessä toisen kirjoittajan, Robert Carsonin, kanssa parhaasta käsikirjoituksesta (orginal story). Tosin en ole aivan varma onko A Star is born ensimmäinen laatuaan. Ilmeisesti vuoden 1932 What Price Hollywood? -elokuvassa oli jo samankaltaisia piirteitä.

Melodramaattista musiikkia ja suuria tunteita.

***1/2

Ohjaaja: William A. Wellman
Pääosissa:Janet Gaynor, Fredric March, Adolphe Menjou
Kesto:111min
Valmistusmaa:USA

torstai 11. huhtikuuta 2013

Movie Monday #87 - Suudelma

Movie mondayssä kyseltiin parhaan elokuvapusun perään.

Tämä ei ole nyt elokuva, mutta suloisin tv-pusu mitä minä olen nähnyt tapahtui sarjassa Merlin:

Gwen ja Arthur
 Ne katseet, se tunnelma ja se ihana auringonvalo joka ikkunasta kumpusi. <3<3<3

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Shu shan zheng zhuan/ Zu warriors (2001)

Katsoin kirjastosta lainaamani Tsui Harkin ohjaaman Zu Warriors (Shu shan zheng zhuan) elokuvan. 

Huhuh...mitäköhän siinä nyt tapahtui. Kuolemattomattomien joukosta yksi on kääntynyt pahaksi ja haluaa hallita kaikkia kuolemattomia sekä koko maailmaa. Zu kansan johtaja Valkokulmakarva (Sammo Hung Kam-Bo) kutsuu kokeneimmat soturinsa taltuttamaan tämän kapinallisen nimeltään Amnesia (Kelly Lin).


Aika sekavaa menoa oli luvassa kun pistin lätyn eetteriin. Aikamoista tietokoneistettua iloittelua, jossa oli vaikea ainakin meikäläisen pysyä perillä. Aluksi elokuvaa katsoi kiinnostuneena lähinnä sen takia, että aivot yrittivät pysyä perässä siinä, että mistä elokuvassa on oikeastaan kyse (mutta ei hyvällä tavalla, kuten esim. elokuvassa Tinker, tailor, soldier, spy). Tyylillisesti Zu Warriors oli myös aivan omaa luokkaansa, niin hyvässä kuin pahassakin. Lentävät kuolemattomat värisuihkuineen loi elokuvan maailmasta todellakin ylimaallisen. Elokuva oli kuitenkin niin korkealentoinen, että minä ainakin siihen nopeasti kyllästyin. En tiedä avautuisiko Zu warriors eri valossa jos katsoisi elokuvan Zu: Warriors from the Magic Mountainin, niin kuin joku oli imdb:ssa suositellut. Tämä on sille ilmeisesti jonkinlainen jatko-osa.

Mitä? Missä? Ketä? Mitä? Häh?

**

Ohjaaja: Hark Tsui
Pääosissa:Ekin Cheng, Louis Koo, Ziyi Zhang

Kesto: 104min
Valmistusmaa: Hong kong, Kiina

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Casa de mi padre (2012)

Katsoin Anttilan alesta ostamani elokuvan Taloani ette saa (Casa de mi padre). Kyseessä on Will Ferrellin tähdittämä täysin espanjankielinen parodia alhaisen budjetin telenoveloista.

Armando (Will Ferrell) työskentelee isänsä tilalla Meksikossa. Hänen isänsä arvostaa kuitenkin enemmän toista poikaansa Raulia (Diego Luna), joka (isänsä tietämättä) toimii huumediilerinä. Raul palaa isänsä kotiin mukanaan kaunis Sonia (Genesis Rodriguez), josta hän haluaa tehdä laillisen aviovaimonsa. Sonialla on surullinen menneisyys väkivaltaisen huumediilerisetänsä Onzan (Gael García Bernal) kasvattina.

Armandon kohdatessa Sonian, leimahtaa molemminpuoliset rakkauden tunteet.

Efren Ramirez, Adrian Martinez ja Will Ferrell
En oikein tiedä mitä ajatella elokuvasta. Elokuvan idea oli hauska. Kämäset lavasteet, espanjan kieli sekä ylidramaattiset kohtaukset, kuten liioitellut naurut sekä lähikuvat parodioivat hauskasti espanjalaisten telenoveloiden tunnelmaa. Elokuvaa katsoikin aluksi kiinnostuneena vain sen takia, koska senkaltaista elokuvaa en ollut aikaisemmin nähnyt. Kuitenkin jonkun ajan kuluttua alkoi vitsi tuntua ylipitkältä enkä voinut olla vilkuilematta soittimen ajastinta. Onneksi elokuva oli kuitenkin suhteellisen lyhyt, että tekijätkin ymmärsivät laittaa elokuvaksi vain hieman enemmän kestoa kuin esimerkiksi yhden tv-jakson pituuden. Näyttelijät onnistuivat kuitenkin hyvin vaikka Will Ferrell tuntuikin haparoivan vakavan ja hänelle ominaisen koomikonroolinsa kanssa. Gael Garcia sekä Genesis olivat niin mainioita, että miltei toivoin että elokuvasta ei oltaisi tehty parodiaa vaan ihan tosissaan tehty telenovela, joka olisi sen kautta voinut olla omalla tavallaan hauska.

Paljon mielenkiintoista visuaalista ja auditiivista kuvastoa, mutta kaiken kaikkiaan hieman tylsä ja sisältää väkisin väännetyn tuntuista "kreisiyttä":

**1/2

Ohjaaja:Matt Piedmont
Pääosissa:Will Ferrell, Gael García Bernal, Diego Luna
Kesto:84min
Valmistusmaa:USA

perjantai 5. huhtikuuta 2013

The Fall (2006)

Roy ja Alexandria
Katsoin kirjastosta lainaamani elokuvan The Fall. Elokuva kertoo visuaalisen ja mielikuvituksekkaan tarinan romanialaisesta pikkutytöstä Los Angelilaisessa sairaalassa noin 1920-luvulla. 

Alexandria (Catinca Untaru) on 5-vuotias tyttö, joka on joutunut sairaalaan tiputtuaan kun on poiminut appelsiineja. Hänen kätensä on paketissa. Sairaalassa vaellellessaan hän törmää vuoteenomana olevaan stuntman-Royhin (Lee Pace). Roy kertoo tytölle tarinoita, jotka tyttö mielessään kuvittelee. Roylla on kuitenkin synkempi motiivi tarinoinnilleen. Roy haluaa kuolla ja houkuttelee tytön tarinan jatkolla hakemaan itselleen morfiinia.

Minulla on hyvin jakautunut mielipide Tarsemin ohjaamista elokuvista. The Cellistä tykkäsin, mutta Immortalsia vihasin. Kerro, kerro kuvastin oli puolestaan vain kehnonpuoleinen. Tämä Fall oli taas ainakin aluksi loistava. Loppua kohden tarina hieman levisi käsiin ja rönsyili tarpeettoman paljon. Elokuva kuitenkin alkoi vahvasti ja silmä oikein lepäsi kun huomasi, että nyt on tulossa hyvä elokuva katsottavaksi. Tarsemilla onkin ollut aina visuaalisesti oma vahva tyylinsä selkeine linjoineen ja kirkkaine värimaailmoineen. The Fallin mielikuvitusympäristöön Tarsemin visuaalisuus toimi erinomaisesti. Elokuvasta teki myös hyvän loistava pääosapari: Catinca sekä Lee. Catincan esittämä Alexandrian rooli ei tuntunut ollenkaan teennäiseltä tai käsikirjoitetulta vaan harvinaisen aidolta lapsen osaksi. Leen esittämä Roy oli myös sopivan masentunut ja epätoivoinen vastakohta viattomalle Alexandrialle. Jotenkaan en ole aikaisemmin huomioinut Lee Pacea näyttelijänä vaikka onkin nähtävästi esiintynyt useassa elokuvassa jonka olen jo nähnyt. Täytyy kuitenkin kiinnittää tästä eteenpäin miehen uraan hieman tarkempaa huomiota.

Elokuvan nimestä "The Fall" on usempiakin tulkintoja. Yhteinen näkemys tuntuu olevan ainakin se, että se kuvastaa Leen hahmoa, kun hän tippui hevosen selästä. Ja miksi ei myös tyttöä joka oli tippunut "ennen elokuvan alkua" pomiessaan appelsiineja sekä toisen kerran hakiessaan Leelle morfiinia. Muita tulkintoja on se kuinka se myös tarkoittaisi lankeamusta; kuinka Lee lankeaa halutessaan tappaa itsensä. The Fall on käännetty myös syksyksi. Vuodenaikaa kun seuraa talvi, jota voi pitää symbolina kuolemalle ja näin kuvastaisi Leen halua menehtyä.

Kaksikko mielikuvitusmaailmassa
Vaikka Tarsemilla on ollut selkeästi vahva visio mihin hän on elokuvan halunnut viedä, niin harmittaa, että hän ei saanut lopusta dynaamisempaa. Erittäin hyvä elokuva lopusta huolimatta.

****

Ohjaaja:Tarsem Singh
Pääosissa:Lee Pace, Catinca Untaru, Justine Waddell
Kesto:117min
Valmistusmaa:USA, Intia

Les Misérables (2012)

Kävin katsomassa monesta Oscaristakin ehdolla olleen ja niitä voittaneenkin Les Miserablesin. Olen nähnyt aikaisemman version Lesmissistä teatterissa, jossa Pentti Hietanen veti Jean Valjeanin pääroolin. 

Les Miserablesin juoni on monelle tuttu, mutta pähkinänkuoressa: eletään 1800-luvun Ranskassa, jossa rikkaiden ja köyhien ero on suunnaton ja usea elää suuressa nälänhädässä ja kurjuudessa. Jean Valjean (Hugh Jackman) on varastanut leipää (oliko se nyt) siskon pojalleen ja on joutunut sen seurauksena vankilaan poliisi Javertin (Russell Crowe) toimesta. Epätoivoinen Jean päättää paeta vankilasta, saa hieman onnea osakseen ja päätyy kaupungin pormestariksi. Hän pitää johdossaan tehdasta jossa naiset ompelevat ja yksi näistä ompelijattarista on Anne Hathawayn esittämä Fantine. Muut naiset saavat aikaan Fantinen eron tehtaasta, jolloin tälle ei jää muuta mahdollisuutta tienata sairaalle lapselleen rahaa kuin myymällä itseään. Sairas Fantine kohtaa Jeanin, joka kokee syyllisyyttä naisen kohtalosta ja päättää ottaa tämän lapsen hoitaakseen. Thénardiereiden (Sacha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter) luona majaileva lapsi Cosette (vanhana Amanda Seyfried) pääsee kurjista oloista Jeanin huomaan. Jeanin täytyy kuitenkin kohdata menneisyytensä karkulaisena kun Javert ei ole koskaan luopunut tämän jahtaamisesta eikä Cosette tiedä hänen menneisyydestään mitään.

Okei...en onnistunut tuossa pähkinänkuorteistamisessa.

Who am i? Who am i? I am Jean Valjean
 Elokuva ei sinällään juonellisesti onnistunut yllättämään, koska tiesin suurinpiirtein mitä tuleman pitää. Viihdyin kuitenkin hyvin koko 2 ja puolituntisen vaikkakin joidenkin kappaleiden kohdalla huomasin ajatusteni harhailevan. Hauskaa oli varsinkin kuulla Russell Crowen laulavan. Anne oli loistava ja Hughkin veti hyvin. Sacha ja Helena toivat hauskaa ilkikurista lisää paatokselliseen tarinaan. En yleensä erityisesti ole pitänyt Amanda Seyfriedistä, mutta neitseellisen Cosetten rooliin hän sopi kyllä täydellisesti kirkkaine lauluäänineen. Miinus täytyy kuitenkin antaa heikosta suomennoksesta. Tekstitys muutti välillä täysin alkuperäisen sanoman ja käytti myös paikoittain karkeampaa kieltä (piece of shit=vittuilee). Laadukkaasti tehty suuren budjetin pläjäys, joka onnistui herkistämään.

***1/2


Ohjaaja:Tom Hooper
Pääosissa:Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway
Kesto:158min
Valmistusmaa:USA, UK

Los Cronocrímenes/ Timecrimes (2007)

Lainasin kirjastosta takakannen perusteella mielenkiintoiselta vaikuttavan elokuvan nimeltään Timecrimes (Los cronocrímenes). 

Tässä espanjalaisessa elokuvassa on pääosissa tavallinen aviomies Hector (Karra Elejalde), joka oudon naisen nähtyään lähtee seikkailulle metsään, jossa häntä jahtaa sidepäinen mies saksien kanssa. Hector matkustaa vahingossa menneisyyteen ja tapaa itsensä.


Kun aloin katsomaan elokuvaa, niin tajusin, että minähän olen nähnyt tämän elokuvan aikaisemminkin. En vain osannut takakannen kuvailun ja etukannen "kauhuelokuvamaisen" kuvan perusteella yhdistellä lankoja. Ja nimikin oli jo muististani kadonnut unholaan. Elokuva oli sellainen kuin muistinkin sen ensimmäiseltä katselukerralta olevan; nopeasti unohdettava ja ihan ok. Elokuvan idea oli ihan hauska, että Hectoria jahdannut sidepäinen mies olikin hän itse. Jotenkin toteutus ei kuitenkaan ollut niin kiehtova kuin se olisi voinut olla.

DVD:n takakannessa lukee, että DreamWorksilta tulee elokuvasta remake vuonna 2012, mutta ainakaan vielä elokuvaa ei olla nähty.

Ihan jännä.

***

Ohjaaja:Nacho Vigalondo
Pääosissa: Karra Elejalde, Candela Fernández, Bárbara Goenaga
Kesto:92min
Valmistusmaa:Espanja

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Kirpparilöytöjä

Hietsun sisäkirppiksellä osuin pöytään, joka myi DVD:tään 1-2 eurolla. Niitä sitten kahmin muutaman. Mukaan tarttui myös 0,50 eurolla Animal Farm sekä eurolla Dictionary of quatations. Sekä hämmentävä postikortti (ala vasen).

Leffoja: Good WIll Hunting, Quantum of solace, Casino royale, Syntynyt 4. heinäkuuta, Shooter, Control ja Simpson movie.



tiistai 2. huhtikuuta 2013

Movie Monday #86 - Aina vaan hyvä

Tämän viikon Movie mondayssa kysellään elokuvaa, joka oli hyvä lapsena ja on hyvä vielä näin varttuneempana.

Tällaisia elokuvia on useampiakin  kappaleita. Tosin Päättymättömän tarinan kohdalla minulla oli teini-ikäisenä vaihe, että pidin sitä täysin löllynä lastenelokuvana. Vaihe muodosti kyseisen elokuvan kohdalla kaavan: pidin-en pitänyt-pidin.

Olen kuitenkin aina pitänyt...

-Alienit (3 ekaa)
-Terminator 2
-Indiana Jonesit (3 ekaa)
-Conan barbaari
-Die hard


"Lapsena" tarkoittaa näitten elokuvien kohdalla epämääräisesti ennen täyteen puhjennutta teiniyttä.


maanantai 1. huhtikuuta 2013

583/1001 Young Frankenstein (1974)

Katsoin kirjastosta lainaamani klassikon asemaan nousseen blu-ray julkaisun Frankenstein Juniorista (Young Frankenstein). 

Tässä Mel Brooksin ohjaamassa ja yhdessä Gene Wilderin kanssa käsikirjoittamassa nuoressa Frankesteinissa parodioidaan vanhoja Frankenstein elokuvia. Gene Wilder esittää sen kuuluisan  Frankensteinin pojanpoikaa - Frederick Frankensteinia. Fred toimii myös tiedemiehenä, mutta ei halua että hänet yhdistetään millään tavallaan "höyrypäiseen" isoisäänsä. Hän kuitenkin pääsee tutustumaan reanimoinnin ihmeelliseen maailmaan, kun hän perii isoisänsä linnan, jossa kuuluisat ihmiskokeet tehtiin. Linnaa hoitaa Frau Blücher (Cloris Leachman) ja Frankensteinin apulaisina toimivat Igor (Marty Feldman) sekä Inga (Teri Garr). Kotiinsa nuori Frankenstein jättää kihlattunsa Elizabethin (Madeline Kahn).

Frankenstein junior ja Peter Boylen esittämä hirviö
Elokuvaa on ylistetty paljon ja monet osaavat ainakin extrojen perusteella repliikitkin ulkoa. Olen kerran aikaisemmin nähnyt Frankenstein juniorin ja vaikka se on mielestäni ihan hauska, niin koskaan se ei ole kuitenkaan suosikkeihini kuulunut Mel Brooksin repertuaarista. Melin itsensä mielestä se on kuitenkin paras elokuva mitä hän on koskaan tehnyt ja ymmärrän kyllä miksi: näyttelijät ovat omiaan omissa osissaan, elokuvaus on samettia silmille ja teksti on nokkelaa. Varsinkin Marty Feldman on loistava Igorina, joka on sanonutkin roolistaan, että: esitän hirviötä, enkä tarvitse kuin vähän puuteria. Wilderkin sanoi extrojen haastattelussa, että pitää Igorin osaa koko elokuvan sieluna. On totta, että heti kun tapahtumapaikaksi vaihtuu Frankensteinin linna ja Igor astuu kuvaan, niin elokuvan tunnelma vaihtuu täysin. Elokuva on myös siinä mielessä nerokas, että se on kuvattu mustavalkoisena kuvastamaan vanhoja Frankenstein elokuvia. Kukaan ei ollut kuitenkaan ennen tätä elokuvaa kuvannut mustavalkoiselle filmille noin 20 vuoteen, joten he loivat kuvaustyylilläänkin uraa toisille "uusio mustavalkoisille". Elokuvassa on myös paljon mehukkaita rooleja naiskoomikoille vaikkakin Teri Garrille elokuva oli ensimmäisiä, ilman komediallista taustaa. Myös Gene Hackmanin tähdittämä kohtaus sokeasta erakkomajan asukkaasta, joka ottaa Frankensteinin hirviön avosylin vastaan oli hauska. Kohtaus heijasteli alkuperäisen elokuvan vastaavaa tapausta.

Young Frankenstein on siis hauska ja nerokas elokuva ainakin ajatuksen tasolla, mutta minua elokuva ei henkilökohtaisesti vain naurattanut niin paljon kuin esimerkiksi The Producers

***1/2

Ohjaaja:Mel Brooks (Dracula: Dead and loving it)
Pääosissa:Gene Wilder, Madeline Kahn, Marty Feldman
Kesto:106min
Valmistusmaa:USA