The King (2019)

The King on tuore Timothée Chalametin tähdittämä elokuva, joka perustuu tositapahtumiin. Esikuvana on 1400-luvulla elänyt Englannin kuningas Henry V. Keskiajalle sijoittuvan elokuvan katsottavakseni valikoin Helmet-haasteen kohtaa 41. ajatellen; "Elokuva sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää". Keskiaika kuvataan usein pimeänä ja synkkänä, mutta se tuntuu myös mystiikan ja mahdollisuuksien aikakaudelta. Olisi ollut jännä nähdä ja elää se vaikka yksi ihmiselämä ei toki sen läpiviemiseen olisi riittänyt.

Tuore Englannin kuningas

Henry (Timothée Chalamet) on Englannin kuninkaan raikulipoika, joka viettää aikaansa juoden ja nai...sten kanssa. Kun kuningas kuolee luulee Henry, että tämän veli päätyy valtaistuimelle, mutta saa kuulla että hän on kuollut sotiessaan Walesissa. Niinpä Henry jättää taakseen huolettoman elämänsä ja saa painavan vastuun kruunun päähänsä. Ongelmia hänelle aiheuttaa häntä pilkkanaan pitävä Ranskan kruununprinssi (Robert Pattinson) sekä ristiriitaiset kannanotot neuvonantajiltaan. Henry ei voi luottaa kuin vanhaan ryyppykaveriinsa (Joel Edgerton), jonka valitseekin sotapäällikökseen seilatessaan Ranskaan hyökkäysaikeineen.

Elokuvassa voi nähdä pienessä osassa Johnny Deppin tyttären Lily-Rosen.

The King lepäsi paljon Chalametin hartioilla ja hienosti hän sen kannattelikin. Synkistelvän kuninkaan roolin vastapainoksi toi mukavaa kevennystä Joel Edgertonin esittämä kaljaan menevä vanha sotasankari. Elokuva oli reilut kaksi tuntia pitkä, mutta ei tuntunut kuitenkaan tylsältä vaikka monesti sotaelokuvat saattavat kuvata taistelukohtauksensa kovin pitkäpiimäisesti. Oli myös hienoa, että ranskaa sujuvasti puhuva Chalamet pääsi käyttämään kielitaitoaan muun muassa puhuessaan Ranskan kruununprinssille. Huvittavaa puolestaan oli se, että Ranskan kruununprinssiltä aka Robert Pattinsonilta  ei puolestaan ranska taipunut ja siksi sanoikin heti kättelyssä Engalnnin kuninkaalle:

Please! Please, speak English. I enjoy to speak English. It is simple and ugly.

Ainoa joka hieman tökki Robert Pattinsonin roolisuorituksen lisäksi oli Lily-Rosen käyttö pienessä sivuosassa. Mieleen tuli vain, että mitä naruja isä pappa on vetänyt että on saanut tyttärensä näyttäytymään kun oli tavallaan ihan sama kuka siinä roolissa olisi ollut.

Yllättävän nautittava.

***1/2

Ohjaaja: David Michôd (War machine, The Rover)

Pääosissa: Timothée Chalamet, Tom Glynn-Carney, Gábor Czap, Tom Fisher

Kesto: 2h 20min

Valmistusmaa: UK, Unkari ja Australia

82/1001 Triumph des Willens (1935)

Natsipropagandafilmit eivät kuulu jokapäiväiseen elokuvakategoriavalikoimaani, joten asetan tämän Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton (Triumph des Willens) Helmet-haasteen kohtaan 3."Elokuva sellaisesta elokuvan lajista, jota et yleensä katso."

Elokuvassa näytetään mahtipontisesti vaaleihoisia pellavapäisiä ja kirkassilmäisiä lapsia. Kansan joukot hurraavat führerilleen järjestyksellisissä riveissään. Natsisaksaa ylistetään ja sen johtajaa. Vuorottain eri puhujat kuten esimerkiksi Wagner ja Goebbels kehuvat natsisaksan ansioita kuten teiden luomista ja puhdasta rotua.

Elokuva koostuu suurelta osin orkesterimusiikin säestämästä Hitlerin suuresta sotajoukosta, joka marssii pitkin Saksan katuja kansan hurratessa ja natsiliput liehuen. Hitlerkin riehuu muutaman kerran sanasensa mikrofoniin.

Natseja, natseja ja lisää natseja

Hitler itse määräsi Riefenstahlin tekemään elokuvan kuudennesta natsipuolueen kongressista, joka pidettiin vuonna 1935 Nürnbergissä. Elokuva on teknisesti hienosti tehty: natsit todellakin näytetään mahtavana ja Hitler heistä parhaana. Propagandaelokuvana siis erinomainen. Ohjaajalla oli valtavat resurssit käytössään ja määräsi esimerkiksi uusia siltoja rakennettavaksi tarkasti määräämiinsä sijainteihin. Hänen käytössään oli 30 kameraa ja 120 teknikkoa. Alussa kuvataankin pitkä pätkä lentokoneesta käsin pilvistöä kun Hitler lentelee taivaista vapahtajan lailla kansansa keskelle.

Tahdon riemuvoiton elokuvalliset ansiot ovat kiistattomat, niin hienosti se on kuvattu ja tehty. Samaan aikaan pahinta on juuri se, että se on niin hyvin tehty, koska on vaikuttanut niin monen mieleen natseja glorifioiden.

****

Ohjaaja: Leni Riefenstahl (Olympia I ja II, Tiefland)
Pääosissa: Hitler
Kesto: 1h 54min
Valmistusmaa: Saksa

Miekkailija (2015)

Klaus Härön ohjaama tositapahtumiin perustuva Miekkailija voitti vuoden 2016 Jussi-palkinnon parhaana elokuvana. Tämän takia asetankin elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 5. "On ollut ehdolla kotimaisen palkinnon saajaksi". Huomasin, että Helmetiltä oli tullut oma haasteensa elokuville, mutta kun ehdin jo aloittamaan tällä kaavalla, että käännän kirjahaasteet elokuville sopivaksi, niin jatkan samalla linjalla.

KGB:tä karussa oleva miekkailija Endel (Märt Avand) pakenee Leningradista Viron pieneen Haapsaluun liikunnan opettajaksi. Köyhän kaupungin lapsille ei ole oikein mitään liikuntavälineitä, joten Endel päättää perustaa miekkailukerhon.

Nyreä miekkailuopettaja huomaa alkavansa välittää nuorista räkänokista. Leningradissa pidetään miekkailuturnaus, johon lapset haluavat kovasti osallistua. Sinne meno tarkottaisi kuitenkin Endelille huonoa. Hänen hyvä ystävänsä Aleksei (Kirill Kär) on ehdottomasti sitä mieltä, että miehen pitäisi pysyä kaukana Leningradista. Samoin kuin tuore rakkauden kohde Kadri (Ursula Ratasepp), jolle on kertonut hämärästä menneisyydestään.

Kielloista huolimatta Endel päättää osallistua turnaukseen neljän lupaavimman oppilaan voimin.

Kuvan roolihahmo Marta synnytti kipinän opettamiseen miekkailua lapsille

Miekkailijaa oli mukava seurata ja sen nautinto syntyi pitkälti sen ennalta-arvattavuudesta. Vähän kuin Disney-leffassakin tietää, että hyvä lopulta voittaa, mutta sinne pääsyn koukeroita silti jännittää. Pääosaa esittänyt Märt hallitsi elokuvaa vähäeleisyydellään. Miekkailijassa oli muutenkin osuvat näyttelijät. Ainoa minkä tarpeellisuutta jäin hieman pohdiskelemaan oli mukaan ympätty Endelin ja Kadrin rakkaustarina, joka vedettiin pikakelauksella siinä sivussa kun Endel loi suhdetta opettamiinsa lapsiin.

Elokuvauksellisesti Miekkailija näytti hyvältä eikä tarina vaikuttanut loppuun kalutulta aiheelta. Katsojalle ei koskaan kerrota miksi KGB jahtaa Endeliä eikä sillä loppujen lopuksi olekaan merkitystä.

****

Ohjaaja: Klaus Härö (Äideistä parhain, Postia pappi Jaakobille)

Pääosissa: Märt Avandi, Ursula Ratasepp, Hendrik Toompere Sr.

Kesto: 1h 39min

Valmistusmaa: Suomi, Viro, Saksa

171/1001 Ivan Groznyy/ Iivana Julma, osat 1 ja 2 (1944/1958)

Sergei Eisenstein ohjasi elämänsä aikana vain kaksi äänielokuvaa ja IIvana Julma (Ivan Groznyy) on toinen niistä. Elokuva sai alkunsa Stalinin pyynnöstä. Iivana Julma koostuu kahdesta elokuvasta. Eisensteinillä oli tarkoitus tehdä kolmaskin osa, mutta se jäi kesken. Stalin päätyi bannaamaan elokuvan toisen osan, koska näki sen kritiikkinä despotismilleen. Siksi toinen osa julkaistiin vasta niin myöhään (1958) suhteessa ensimmäiseen osaan (1944). Tällöin niin Stalin kuin Eisensteinkin olivat jo kuolleet.

Iivana Julma kruunaa itsensä 1500-luvulla Venäjän tsaariksi. Hänellä on halu yhtenäisestä Venäjästä ja sotia onkin käynnissä tavoitteen edistämiseksi pitkin nykyistä Venäjää. Iivana nai uskollisen Anastasian, jonka kättä hamuaa myös prinssi Kurbsky (Mikhail Nazvanov). Iivana sairastuu ja kaikki luulevat - ja osin toivovat - että hän kuolee, mutta näin ei kuitenkaan Kurbskyn ja hänen juonittelevan äitinsä (Iivana Julman tädin) harmiksi käy. 

Toisessa osassa Iivana Julman paranoijat kasvavat eikä syyttä, sillä hänen hovinsa porvarit juonittelevat tämän salamurhaa. Juonittelun seurauksena kuolee kuitenkin joku muu. 

Iivana Julma kyräilee paljon puhuvien silmiensä kanssa

Mykkäelokuviin erikoistuneen Eisensteinin sanattoman kerronnan kieli huokui myös tästä äänielokuvasta. Paljon meikatut silmät, ilmeet ja lähikuvat näyttelivät suurta osaa viestin perille viemisessä. Elokuvassa oli myös vahvaa valoilla ja varjoilla leikittelyä kuten esimekiksi kun Iivana Julman jättikokoinen pään varjo pukin partoineen lankesi seinälle yksinäisenä kuvajaisena. Muut esineet eivät varjoa rinnalle tuottaneet. 

Kohtaukset tuntuivat muutenkin hyvin tyylitellyiltä poseerauksilta kuin niinkään luonnollisilta liikkeiltä.  Iivana Julman toinen osa sisältää kaksi värikohtausta, jotka tuntuivat erikoisilta muuten mustavalkoisessa elokuvassa. 

Hieno tyylittelyä ja tekniikan masterointia. Juonellisesti ei niin onnistunut. 

***1/2

Ohjaaja: Sergei M. Eisenstein (Panssarilaiva Potemkin, Lokakuu)

Pääosissa: Nikolay Cherkasov, Serafima Birman, Pavel Kadochnikov

Kesto:1h 28min

Valmistusmaa: Neuvostoliitto

408/1001 Il gattopardo/ The Leopard (1963)

Tiikerikissa (Il gattopardo) on kuvaus1800-luvun loppupuoliskon Sisiliasta ja yhden sen aatelisperheen kokemasta murroksesta kohti yhtenäistä Italiaa.

Salinan prinssi Don Fabrizio (Burt Lancaster) tekee myönnytyksen sosiaalisten suhteiden muutosallossa naittaen hänen veljen poikansa (Alain Delon) paikallisen pormestarin kauniin tyttären Angelican (Claudia Cardinale) kanssa. Fabrizio kamppailee murroksen kanssa toisaalta halveksien avoimesti rahvaanomaista morsiamen isää, mutta toisaalta kadehtien morsiamen nuoruutta ja elinvoimaisuutta. Pitäen oman luokkansa väkeä leopardeina ja pormestaria tyttärineen sakaaleina. Näiden kahden nuoren hääjuhlaa seurataankin noin tunti elokuvasta.

Aristokraatit esitellään vanhan maailman jäänteinä, jotka yhdessä kohtauksessa ovat naamat täynnä hiekkaa kuin symboloiden vanhojen yhteiskuntamallien muumioitumista.

Alain Delon ja Claudia Cardinale

Noin kolme tuntinen Tiikerikissa saa sanomansa perille aristokraattien kokemasta muutoksesta, mutta varsinkin elokuvan loppukolmanneksella ollut hääjuhlakohtaus oli niin pitkä, että keskittyminen oli jo koetuksilla. Pätkässä olisikin ollut tiivistämiselle varaa.

Burt Lancaster kyyneltää yhden kyyneleen

Burt Lancaster oli mainio koppavana prinssinä ja hänen eleet ja ilmeet kuljettivat tarinaa. Angelican näyttelijästä tuli mieleen Tuulen viemään scarlett o'hara vapautunein nauruineen ja tulisine silmineen ja sopikin hyvin vastapariksi Burt Lancasterin hahmolle, joka edusti vanhaa maailmaa

Hyvin tehty, mutta ei kovin mielenkiintoinen katsoa.

***

Ohjaaja: Luchino Visconti (Ludwig II, Morte a Venezia)

Pääosissa:Burt Lancaster, Alain Delon, Claudia Cardinale

Kesto:3h 6min

Valmistusmaa: Italia, Ranska

Darkest Hour (2017)

Gary Oldman esittää Oscar-ehdokkuuden arvoisesti Winston Churchillia elokuvassa Darkest hour.

Toisen maailmaansodan alkuvaiheissa Britannia tarvitsee uuden pääministerin eikä sotaa vieroksuva Halifax (Stephen Dillane) ole vielä valmis astumaan lauteille. Hankalan paikan ottaakin vastaan ison persoonan ja hyvät puheenlahjat omaava Winston Churchill (Gary Oldman).

Britannian pojat ovat pahasti nalkissa Dunkirkissa kun natsisotilaat ovat vallanneet alaa ahdistuksiin saakka. Churchill on vakaasti sitä mieltä, että Hitleriä vastaan ei pidä antaa senttiäkään joustovaraa rauhan neuvotteluilla vaan taistellaan niin että veren maku kurkussa kaikki tietävät että viimeiseen asti ollaan taisteltu ennen kuin taivutaan natsivallalle. 

Churchill saa osakseen vastustuta, mutta kansan mieltä kuunnellen ja omalla intohimoisella vakaumuksellaan alkaa saada osakseen sekä sotatoimille suosiota.

Sikarimiehiä

Gary Oldman oli loistava Churchillina ja sai hieman kuivakan aiheen erittäin kiinnostavaksi katsoa. Olin miltei harmissani kun elokuva loppui. Oldmania olisi voinut katsoa vielä pitkään. En tiedä millainen mies Churchill oikeasti oli, mutta voin kuvitella, että Oldman naulasi osansa, koska teatterimainen esiintyminen, läskipuku ja lespaava puhetapa olisi voinut taipua naurettavaksi, mutta Oldmanin käsissä hahmo heräsi henkiin ilman tippaakaan irvokkuutta. Churchillin vaimoa esittänyt Kristin Scott Thomas toi mukavaa tasapainoa Churchill-hahmon kovaniskaiseen virkaminään tuomalla esiin myös aviomiespersoonaa. Oli kiva nähdä muutenkin Thomasta pitkästä aikaa valkokankaalla arvokkaasti ikääntyneenä.

En uskonut pitäväni tästä, mutta mainiohan se oli. 

****

Ohjaaja: Joe Wright (Hanna, Anna Karenina)
Pääosissa: Gary Oldman, Lily James, Kristin Scott Thomas
Kesto:2h 5min
Valmistusmaa: USA, UK

838/1001 JFK (1991)

Kuka ampui John F. Kennedyn? Sitä pohditaan elokuvassa JFK - avoin tapaus (JFK). 

Yhdysvaltojen 35. presidentti ammutaan Dallasissa. Syyntakeiseksi tapahtumaan todetaan Lee  Harvey Oswald (Gary Oldman). Nopeasti Kennedyn kuoleman jälkeen saa Lee itse luodin yökerhon omistaja Jack Rubyn (Brian Doyle-Murray) toimesta. Juttu suljettu? Ei. Louisialainen piirisyyttäjä Jim Garrison (Kevin Costner) joka järkyttyi suuresti presidenttinsä kuolemasta alkaa epäillä, että salamurhan takana onkin isomman joukon salaliitto.

Luodin radan on täytynyt olla todella outo

JFK:n ampuminen on kaikkien salaliitoteorioiden äiti. Reilu kolmituntisessa elokuvassa käydään tapahtumia kuoleman ympärillä yksityiskohtaisesti läpi. Elokuvaan toi omaa mielenkiintoa se, että se vilisi nimekkäitä laadukkaita näyttelijöitä. JFK:ssa on paljon kuvamateriaalia aidosta salamurhatilanteesta. Pienen porukan mietiskelyä Kevin Costnerin näyttelemän intohimoisen Garrisonin johdolla oli mielenkiintoista ja mukaansa tempaavaa katsoa. En voi kuitenkaan enää koskaan katsoa kohtausta jossa teorisoidaan surmanluodin radan mahdottomuutta hymyilemättä, nähtyäni sitä parodisoivan Seinfeldin jakson. Seinfeldissä kyse oli vain limaklöntin kulkuradasta. Hauskuutta lisää, että Seinfeldissä esiintyy sama näyttelijä kuin JFK elokuvassakin.

Kaikkien roolisuoritukset ovat mainioita, etunenässä Kevin Costnerin ja Gary Oldmanin. Pakko antaa erityismaininta myös Joe Pescille, joka toi huumoria elokuvaan persoonallaan, huonosti istuvalla tupeellaan ja mahtavilla kulmakarvoillaan.

Hyvä poliittinen elokuva.

****

Ohjaaja: Oliver Stone (Born on the fourth of july, Platoon)

Pääosissa: Kevin Costner, Gary Oldman, Jack Lemmon

Kesto: 3h 9min

Valmistusmaa: Ranska, USA

3/1001 The Birth of a Nation (1915)

Kansakunnan syntyminen (The Birth of a nation) pureutuu Yhdysvaltojen sisällissodan tapahtumiin. 

Stonemanin veljekset lähtevät etelävaltioihin vierailemaan ystäviensä, Cameronin perheen, luokse. Lincolnin kansakunnan yhdistämistoiveista alkanut sisällissota pakottaa ystävykset taistelemaan vastakkaisilla puolille. Katsojalle osoitetaan sodan kauheudet, liittoutuneiden voitonjuhla, Lincolnin ampuminen sekä kyseenalaiset seuraukset siitä että tummaihoiset saavat äänioikeuden ja naimaluvan valkoihoisten kanssa. KKK pelastaa kuitenkin pulaan joutuvat valkolaiset väkivaltaiseen käytökseen sekä juopotteluun sortuvilta valtaan päässeiltä tummaihoisilta.

Ku Klux Klan to the rescue!

Kansakunnan syntyminen on himpun yli 100 vuotias elokuva, joka pyrkii osoittamaan tapahtumat yhden lipun taakse itsenäiset osavaltiot liittämisestä historiallisesti tarkasti. Mykkäelokuvan tapaan repliikit ovat kirjoitetussa muodossa, mutta lisäksi ne antavat välillä pientä knoppitietoa kuten että elokuvassa näytetty teatteri missä Lincoln ammuttiin vastaa kooltaan alkuperäistä tapahtumapaikkaa. 

Elokuva on aikansa tuote ja sitä pidetäänkin nykyään räikeän rasistisena - ja onhan se! Jo  tuloaikanaan se aiheutti paljon ristiriitaisia tunteita. Valkoihoisten kanssa tekemisissä olleiden tummaihoisten roolitukset menivät meikatuille valkoihoisille ja aitojen tummaihoisten roolit jäivät hyvin minimalistisiksi. Pätkän tultua ulos nousikin afrikanamerikkalaisten halu tehdä elokuvia, joissa  heidät esitetään arvoisellaan tavalla.

Elokuva on jaettu kahteen osaan; ensimmäinen esittelee sisällissodan ja toinen osa uudelleen rakennuksen. Mielestäni ensimmäistä osaa oli himpun mielenkiintoisempi katsoa vaikka ei sekään mitään popparikamaa ollut. Eikä sinällään että kaiken elokuvan pitäisi olla helposti pureskeltavaa viihdettä, mutta tarinan kerronta oli suhteellisen takkuilevaa pitkään seisovien tekstien ja suutaan "äänettömästi" aukovien patsastelevien näyttelijöiden takia. Toinen osa oli muutenkin aika vaikeaa katsottavaa KKK:n ollessa sankari, joka pelasti huonosti käyttäytyviltä tummaihoisilta. Tavallaan siinä voisi nähdä miltei campmaista huumoria sen ollessa niin törkeän räikeän rasistinen, jos se ei olisi samalla niin saakelin surullista. Jotain kertoo se, että elokuva perustuu Dixonin romaaniin, jonka nimi on "The Clansman: An Historical Romance of Ku Klux Klan".

Elokuva on ensimmäinen koskaan tehty kunnon historiallinen eepos. Kuvaustekniikassa ohjaaja käytti pioneerimaisesti dramaattista lähikuvaustekniikkaa sekä kamera-ajoja.

**1/2

#elokuvahaaste2016  (18. Yli 100 vuotta vanha elokuva)

Ohjaaja:D.W. Griffith
Pääosissa:Lillian Gish, Mae Marsh, Henry B. Walthall
Kesto:2h 45min
Valmistusmaa: USA

Invictus (2009)

Invictus on Clint Eastwoodin ohjaama tositapahtumiin perustuva elokuva, joka kertoo Etelä-Afrikan rugby-joukkueesta. 

Nelson Mandela (Morgan Freeman) pääsee vihdoin pitkästä vankeudestaan ja hänet valitaan Etelä-Afrikan presidentiksi. Etelä-Afrikan rugby-joukkueen vihreän kultaiset värit muistuttavat apartheidin ajoista eikä kansa lämpene vanhoille symboleille. Nelson haluaa kuitenkin yhdistää kansan niin tummat kuin vaaleatkin ihmiset ja tähän tarvitaan paljon avarakatseisuutta sekä ymmärrystä. Kapteeni Francois Pienaarin (Matt Damon) johtama altavastaava rugby-joukkue sekä vuoden 1995 maailmanmestaruuskilpailu nouseekin tärkeäksi tekijäksi polussa kansan yhdistämiseen. 

Mandela ja Francois

Morgan Freeman teki vakuuttavan roolin Mandelana ja hänet miltei sielun silmin pystyi Mandelana näkemäänkin. Matt Damon oli aika persoonaton kapteenina, mutta suoritti lopulta aika pienen osansa kunnialla. Mielenkiintoinen pala apartheidista vapautumisen historiaa, joka oli kuitenkin venytetty vähän turhan ylipitkään pakettiin. 

En ole niin kiinnostunut rugbystä, että viimeinen ratkaiseva maailmancupin finaali olisi saanut minut pidättelemään henkeä. Milteipä toivoin coolilla sotatanssilla aloittavien Uusi-Seelantilaisten maurien voittavan. Elokuvan lopussa oli vielä lähikuvassa hetki kun pokaalia piti niin vaalea kuin tumma käsi. Muuten tämä voisi tuntua imelän kliseiseltä, mutta mihin muuhun elokuvaan kohtaus sopisikaan paremmin kuin apartheidista kertovaan pätkään!

Laadukasta henkilökuvaa, tylsähköjä jaksoja välissä. 

***

Ohajaaja:Clint Eastwood (Million Dollar Baby, Hereafter)

Pääosissa:Morgan Freeman, Matt Damon, Tony Kgoroge

Kesto:2h14min

Valmistusmaa:USA

Seabiscuit (2003)

Tobey Maguire on punatukkainen hevosmies tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Seabiscuit.

Seabiscuit aloittaa kerrontansa ajasta jolloin autot tulivat massoille ja syrjäyttivät hevoset kulkuvälineinä. Elokuvassa sivutaan myös 30-luvun lamaa, jolloin ihmiset olivat epätoivoisia ja janosivat harhautusta synkille ajatuksilleen. Näissä puitteissa nuori Red Pollard (Tobey Maguire) jätetään vanhempiensa toimesta talleille huolehtimaan hevosista paremman elämän toivossa. Muistoksi vanhemmista jää vain säkillinen kirjoja. Usein vaikeuksiin joutuva vihaa täynnä oleva nuori Pollard hommaa elantoaan milloin hevoshoitajana, milloin nyrkkeilemällä.

Hevosia kouluttava Tom Smith (Chris Cooper) on hankkinut itselleen kovia kokeneen tempperamenttisen hevosen, jossa näkee potentiaalia. Ainoa ongelma on se ettei kukaan suostu ratsastamaan sillä. Itsekin kovia kokenut Pollard onkin oikea mies hommaan. Hevosen ja miehen välille syntyy yhteys. Pollard on normaalia isompi jockey ja hevonen on puolestaan pienemmän puoleinen. Kemia kuitenkin toimii ja kaksikko pääsee yllättämään kaikki. Altavastaaja pari vetoaa köyhempään kansanosaan.

Elokuvassa voi nähdä myös Jeff Bridgesin poikansa menettäneenä rahamiehenä sekä Elizabeth Banksin tämän uutena rakkauden kohteenaan vaimon lähdettyä. William H. Macyn voi puolestaan nähdä huvittavaksi sivuhahmoksi tarkoitettua urheilutoimittajaa.

Tobey sitoo jalkaansa.

Seabiscuit on rääsyistä rikkauksiin tarina - kahdesti. Ensin altavastaaja hevonen sekä jockey voittavat kaikkien yllätykseksi laukkakisassa. Toisen kerran kun menestyksen huipulla olevien ajajan sekä hevosen jalat loukkaantuvat eikä kummankaan enää uskota palaavan raviradalle - ja toisin kuitenkin käy. Eli jos saa itsensä kovaksi Rockymaisista altavastaaja voitoista, niin tässä sitä on tuplasti! 

Seabiscuit on kuitenkin niin vain tätä tiettyä tarkoitusta varten tehty "hyvän olon" -elokuva, että pieneltä teennäisyyden tunteelta ei voi välttyä. Punatukkainen Tobey ei myöskään toiminut vaikka Tobey muuten toimikin. En ole koskaan viettänyt nuoruudessani perinteistä "hevostyttövaihetta" eikä hevoset ole siis minulle mitenkään erityisen rakkaita. Pidän kuitenkin eläimistä noin yleisesti ja oli tätäkin hevospätkää sen takia ihan kiva katsella. Elokuva oli kuitenkin liian pitkä, mutta parani loppua kohden. Näyttelijät onnistuivat osissaan.  Positiivista oli ettei Pollardin vanhemmat ilmiintyneet jonnekin katsomoon kun hän oli voittoisana lisäsentimentalisuuden lisäämiseksi.

Paikoin ihan kivaa katseltavaa.

***

Ohjaaja:Gary Ross

Pääosissa: Tobey Maguire, Jeff Bridges, Elizabeth Banks

Kesto:2h20min

Valmistusmaa: USA