sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

keskiviikko 21. elokuuta 2019

748/1001 Children of a Lesser God (1986)

Sanaton rakkaus (Children of a Lesser God) kertoo kuurosta Sarahista, joten asetan sen Helmet-haasteen kohtaan 48. Elokuva kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

James (William Hurt) tulee opettajaksi kuurojen kouluun, jossa kohtaa siivoojana työskentelevän koulun entisen oppilaan Sarahin (Marlee Matlin). Jamesia kiehtoo vihainen Sarah ja haluaisi opettaa tämänkin puhumaan kuten oppilaansa. Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista traumatisoitunut Sarah ei kuitenkaan halua oppia puhumaan vaan nauttii hiljaisesta maailmastaan.

James ja Sarah rakastuvat toisiinsa. Kipinät sinkoilevat kahden intohimoisen ihmisen parisuhteessa.

Sanaton rakkaus on kaunis rakkaustarina, joka ei kuitenkaan sorru siirappisuuteen. Tästä pitävät huolen loistavat roolisuoritukset Marleenin ja Williamin tahoilta. Vihan alla kytevän tuskan voi oikein aistia Sarahista ja James puolestaan toimii huonon huumorinsa kanssa hyvänä vastapainona tälle, sinnikkäästi naista lähentyen kaiken vihan läpi nähden Sarahin todellisen minän.

Kahden päähahmon kemia on niin vahvaa, että suurella intensiteetillä vedetyt suoritukset pitivät koko parituntisen elokuvan otteessaan. Elokuvassa ei sinällään edes tapahdu paljoa, mutta mitään siitä ei puuttunut.

*****

Ohjaaja: Randa Haines (Dance with me, Something About Amelia)
Pääosissa:William Hurt, Marlee Matlin, Piper Laurie
Kesto: 1h 59min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Lopotti (Tommi Kinnunen)

Nostalgiaa huokuva uimakuva kannessa
Tommi Kinnusen kirjoittaman Lopotti-kirjan toinen päähahmo on 9 vuotiaana sokeankouluun lähetetty Helena, Joka tarkastelee maailmaa muihin aisteihin kuin näköön luottaen. Asetankin sen vuoksi kirjan Helmet-haasteen kohtaan 48. "Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä".

Lopotti on jatko-osa Kinnusen Neljäntienristeykselle, mutta toimii myös itsenäisenä osana vaikka ei olisi lukenutkaan ensimmäistä osaa.

Kirjassa kulkee kärjistäen rinnakkain kaksi eri tarinankaarta. Toisessa seikkailee 50-luvulla sokea Helena, joka yrittää selvitä kohti itsenäistä elämää. Hänen mummonsa opettaa tätä jopa lapsenpäästäjäksi vaikka tämän äiti on sitä mieltä, että korien punomistahan tyttö alkaa koulun käytyä tekemään. Häntä varten on "ihan muut hommat" kuin kätilöjutut.

Toisessa tarinassa seikkailee puolestaan 90-luvulla homoseksuaaliksi itsensä tunnistava Tuomas, joka muuttaa Helsinkiin pakoon ahdasmielisiä pikkupaikkakuntalaisia. Vaikka ei homoseksuaalisuus kovin hyväksyttyä isolla kirkollakaan ole.

Kinnunen on hyvä kirjoittaja ja hänen kielen käyttönsä on nokkelaa. Tarinoiden sekä eri aikakausien välillä puikkelehditaan luontevasti. Oli myös mielenkiintoinen idea kirjoittaa kahden eri tavalla "yhteisön ulkopuolella" olevan tarkkailijan näkökulmista kokonainen kirja. Siitä huolimatta tämä kirja ei ollut minua varten. Siihen tartuin vastahakoisesti ja vain tämän haasteen suorittaminen motivaattorinani.

***

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

tiistai 13. elokuuta 2019

Where the Heart Is (1990)

Ruma kansitaide on lyöty myös levyyn
Sydämen koti (Where the heart is) on elokuva jossa Christopher Plummer esittää hahmoa nimeltä "Shitty". 

Vuonna 1990 valmistunut elokuva on ilmestynyt selkeästikin ajankohtaan, jossa juppimeininki on väistymässä ja lama-aika koittamassa. Tätä ilmentää elokuvan keskiössä pyörivän menestyvän American Demolition -firman menetys sekä pörssiromahdus.

Henkisiä arvoja nostellaan esiin kun menestyvän yrityksen johtajan (Dabney Coleman) laittaa hemmotellut lapsensa asumaan purkutuomiolta säästyneeseen suojeluskohteeksi julistettuun ränsistyneeseen taloon eikä taloudellista apua papalta heru. Sisarukset pistävät päänsä yhteen ja alkavat ideoida kuinka voisivat elättää itseensä. Yksi maalaa ihmistaideteoksia kalenteriksi, toinen aikoo taikuriksi (Uma Thurman) ja kolmas kehittelee tietokonepeliä. Taloon saapuu lisäksi henkisyydestä kiinnostunut nainen, joka tekee lopputyötään kielillä puhumisesta, kaappihetero muotisuunnittelija (Crispin Glover) sekä tanssitaituri ja pari taikatemppua osaava pummi (Christopher Plummer). Sekalainen sakki tukee toisiaan kohti nuorten itsenäistymistä. Isääkin autetaan kun päätyy firmansa menetyksen myötä köyhäksi.

American Demolition -yrityksen johtaja (vas.)
Elokuvassa on sekä yrittäjä että yritys tärkeässä roolissa, joten asetan elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 35. "Elokuvassa on yritys tai yrittäjä".

Jos miettii elokuvan näyttelijäkaartia (ja ohjaajaa), niin voisi erehtyä luulemaan että aineksista on saatu aikaan hyvä soppa. Väärin. Elokuvan nimi Where the heart is viittaa pätkässä käytyyn dialogiin, jossa pääosamies tajuaa kodin olevan siellä missä sydän on. Ei siis materiassa. Jonkinlainen lohdutuselokuva nille, joilla oli ennen paljon eikä nyt mitään. Elokuvan pointti ei kuitenkaan ollut mitenkään selkeä kuten ei koko elokuvakaan. Suurin osa siitä oli sekoilua ränsistyneessä talossa, jossa kaikki himoitsi toisiaan ristiin ja päätyi lopussa sitten yhteen eri henkilön kanssa. Plummer oli oikein mainio pummi varastaen koko shown, eikä muittenkaan suorituksissa sinällään ollut mitään vikaa. Käsikirjoitus/ ohjaus oli vaan sekava ja koko pätkä ihan turha. 

 **
Ohjaaja: John Boorman (The Tailor of Panama, Zardoz, Syvä joki)
Pääosissa: Dabney Coleman, Uma Thurman, Joanna Cassidy
Kesto: 1h 47min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Minuiksi (toim. Tommy Hellsten, Tiina Tuomikoski)

Tommy Hellsten ja Tiina Tuomikosken toimittama Minuiksi - kohti henkistä kasvua, koostuu keromuksista henkilöiltä, jotka ovat oivaltaneet jotain itseksi kasvamisesta.

Kaikkia tarinan kertojia yhdistää se, että he eivät ole kokeneet tulleensa nähdyiksi ja kuulluiksi lapsuudessaan ja ovat kadottaneet yhteyden omiin tunteisiinsa sekä haluihinsa. Aikuisiksi kasvettuaan ja hyväksikäytettyinä ihmissuhteesta toiseen matkatessaan ovat henkilöt oivaltaneet että pahaa oloa aiheuttavassa käyttäytymisessä on kaava. Tarvitsevina ja läheisriippuvaisina kirjan henkilöt huomaavat elävänsä vain muiden tarpeita varten yrittäen voittaa hyväksyntää ja rakkautta toisilta miellyttämällä ja omat tarpeet sivuuttamalla. Usein tuon oivalluksen kautta on lähtenyt käytiin pitkä prosessi kohti parempaa itsetuntemusta, itserakkautta sekä eriytymistä omaksi yksilökseen kaikkine vikoineen. Prosessin lopputuloksena on syvä ymmärrys siitä, että on sellaisenaan tarpeeksi. Hylätyksi tulemisen kokemusta ei voi enää tulla kun ei hylkää itseään.

Kirjan aloittaa yrittäjän tarina. Tämän takia asetan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 35. "Kirjassa on yritys tai yrittäjä".


Mielestäni kirja oli avartava ja tietyn kaavan saattoi huomata henkilöiden lapsuudenkokemuksissa ja kuinka se on vaikuttanut moniksi vuosiksi eteenpäin. On niin suuri lahja jos vanhemmat ymmärtävät kuinka tärkeää lapsen terveen itsetunnon kehittymiselle on se, että lapsi tulee nähdyksi. Kirjassa mainitaan tutkimuskin kuinka jo puhumaan kykenettömät vauvat masentuvat, jos näiden äiti ei vastannut katseeseen. Masentumisella tässä tarkoitettiin muun muassa apaattisuutta ja katseen laskemista maahan. Hylätyksi tulemisen kokemus voi syntyä jo hyvin nuorena eikä useimmiten vanhemmat tarkoituksella sitä pahallaan tee. Suurin osa, jos ei kaikki, kirjan henkilöistä olivat sota-ajan vanhempien lapsia, jolloin luonnollisestikin sodasta usein traumatisoituneet vanhemmat eivät välttämättä osanneet antaa lapsilleen sellaista huomiota kuin olisivat ansainneet. Monien tarinoissa toistui myös sen ajan uskomus siitä, ettei lasta saanut lelliä piloille; ei liikaa syliä, ei itkuun vastaamista. Niin kiinnostavia kuin nämä tarinat olivatkin, niin olisin kaivannutkin lisää variaatioita kertojien ikäluokkiin.

Ajatuksia herättävä.

***1/2

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

torstai 8. elokuuta 2019

Subway (1985)

Ohjaaja Luc Bessonin toinen kokopitkäelokuva - Subway - keskittyy metron asemalaiturin maisemissa viihtyviin pikkurötöstelijöihin.

Fred (Christopher Lambert) tapaa Hélénan (Isabelle Adjani), jonka juhlissa räjäyttää kassakaapin. Héléna saa kaiken muun omaisuuden takaisin paitsi mystiset "paperit", joita Fred kansiossa kanniskelee. Fred tunnustaa rakkauttaan samaiselle naiselle, joka aseella uhaten vaatii papereitaan takaisin. Muutkin tahot ovat kiinnostuneita Fredin hallussa olevasta paperiaarteesta.

Fred löytää paetessaan jahtaajiaan metrotunnelista matkustajia piinaavan rullaluistelijan sekä vähäpuheisen rummuttelijan (Jean Reno), joiden kanssa ystävystyy. Samaan aikaan Fred kokoaa tapaamistaan muusikoista bändin, joka pääseekin esiintymään metrotunneliin järjestetylle lavalle.

Subwaysta tuli mieleen vähän paljon myöhemmin tehty The Big Lebowski. Juonta ei nimeksikään ollut, mutta hahmojen seurassa hengaili mielellään. Blondattuna piikkitukkana Christopher Lambert oli mielenkiintoinen näky ja uskottavakin happy-go-lucky tyylisenä renttuna. En ole nähnyt ollenkaan (?) tai ainakaan paljon Lambertin ranskankielisiä elokuvia, joten tuntui jotenkin hassulta kun hän niin sujuvasta kieltä puhui. Toisaalta taas tuntui myös hassulta nähdä rapakon takana mainetta niittänyt Jean Reno, niin pienessä ja hieman turhassakin roolissa. Elokuvassa oli Bessonmaista menoa ja meininkiä: Takaa-ajoja ja vänkää huumoria. Villejä kuvakulmia ja herättävää värimaailmaa. Kaikista ansioistaan huolimatta jätti pätkä kuitenkin vähän kylmäksi. Olisin kuitenkin sitä juonipuolta enemmän kaipaillut.

Häikäisevän kauniista Isabellesta tuli mieleen jenkkien kasaritähtityttö Molly Ringwald. Samana vuonna ilmestyikin hänet jättimenestykseen nostattanut The Breakfast club. Nuorison levottomuutta siis ilmassa niin Ranskassa kuin Jenkeissä. 

Lambert odottelee, mutta ei metroa

Subwayssa kuljettiin metrolla, joten asetan elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 31. "Elokuvassa kuljetaan metrolla".

***

Ohjaaja: Luc Besson (Tyttö nimeltä Nikita, The Fifth Element, Leon)
Pääosissa: Christopher Lambert, Isabelle Adjani, Richard Bohringer
Kesto:1h 44min
Valmistusmaa: Ranska

Kirja: Asioita jotka huomaa vasta kun hidastaa (Haemin Sunim)

Asioita jotka huomaa vasta kun hidastaa - Miten tavoittaa mielenrauha kiireen keskellä koostuu korealaisen buddhalaismunkin mietelmistä. Kirja on saanut laajaa suosiota niin Koreassa kuin useissa länsimaissakin.

Kirjasta tuli vähän mieleen teininä kirjoittamani aforismit kun minusta tuntui, että ymmärsin nyt jotain syvällistä elämän ja olemisen luonteesta. Buddhalaismunkin "elämänohjeet" tai "totuudet" olivat ihan suloisia ja suurelti paikkaansapitäviäkin, mutta pikkaisen itsestäänselviä eikä tuntunut pätevän aina omalla kohdallani (mikä minä nyt tietty munkkia olen kyseenalaistamaan, maallinen matonen). Tuntui ettei kirjasta jäänyt käteen loppupeleissä mitään konkreettista ja lukeminenkin alkoi vähän turhauttamaan. Ehkä olisi pitänyt enemmän makustella hänen ajatuksiaan eikä suorittaa kirjaa niin voimallisesti läpi. Tunnen kuitenkin luissani, ettei se ollut minun kuppini teetä - enpä juuri teetä juokaan (paitsi minttuteetä itsekasvatetun mintun lehdistä). 

Arvostan kuitenkin kirjailijan ydinsanomaa ja positiivista viestiä: "tee toisille sitä mitä haluaisit itsellesi tehtävän". 

Kirjasta:
"Kun länsimaalaiset yrittävät kuvitella munkin olemusta, he keskittyvät siis yleensä hänen toimintaansa. Koreassa kysymykset ovat erilaisia. Esimerkiksi vieressäni maanalaisessa istuva saattaa kysyä: "Missä on kotiluostarisi?" tai "Missä sijaitsee oma temppelisi?" Korealaisille ihmistä parhaiten määrittävä seikka on paikka, johon tämä kuuluu."
Ylläolevan sitaatin perusteella sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 31. "Kirjassa kuljetaan metrolla".

***

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2012

sunnuntai 4. elokuuta 2019

American Teen (2008)

American Teen on dokumenttielokuva indianalaisista viimeisen vuoden lukiolaisista. DVD:n takakannessa elokuvaa kuvaillaan tosielämän The Breakfast clubiksi. Pituutta pätkällä on 95 minuuttia, joten soveltuu Helmet-haasteen kohtaan: 47. "Elokuva on alle 100 minuttia".

Ensinnäkin luulin koko ajan elokuvaa katsoessani, että se on mokumentti. Olin enemmän kuin yllättynyt kun huomasin, että se onkin luokiteltu dokumentiksi. Minun on vaikea uskoa, että elokuvaa ei oltaisi hyvin pitkälle käsikirjoitettu. Katsoessani ajattelin, että onpas osiin onnistuttu valitsemaan uskottavat tyypit; koulun suosituin poika on ihan kivan näköinen, mutta ei kuitenkaan mikään Hollywood-tähti. Ja koulun suosituin tyttö onkin aika "poikatyttömäinen" eikä mitenkään mustavalkoisen pahis. Tämä tuntui virkistävältä. 

Mokumenttina elokuva on hyvä ja ihmisten elämiin samaistuu. Olisin voinut katsoa elokuvaa vielä ainakin tunnin lisää. Kukin päähahmoista oli omalla tavallaan mielenkiintoinen ja monitahoinen. Dokumentiksi tätä ei kuitenkaan mielestäni voi missään mielessä kutsua. Sen verran näytellyiltä jotkin kohtaukset kuitenkin tuntuivat. Ja kamera tuntui löytävän tien aina kaikkiin nuorten elämien käännekohtiin.

Elokuvan keskiössä ovat siis viisi nuorta. Megan Krizmanich on suosittu nuori nainen, joka haluaa tiettyyn lääkikseen, koska hänen perheestään miltei kaikki ovat sinne menneet. Jake Tusing on tietokonepelejä pelaava nörtti, jonka epämuodikkaan hiusleikkauksen suorittaa tämän äiti. Colin Clemens on koripalloa pelaava kaikkien kaveri, jonka on pakko saada urheilustipendi, jotta pääsisi collegeen, koska tämän Elviksenä esiintyvällä isällä ei ole siihen varaa. Mitch Reinholt on hottis, jolla on myös älyä ja Hannah Bailey on taiteilijaluonne, jota ei kiinnosta mitä muut hänestä ajattelevat. 

Alku tuntui hieman kömpelöltä katsottavalta, mutta kun elokuva pääsi vauhtiin oli se hyvinkin nautittava.

***1/2

Ohjaaja: Nanette Burstein (The Kid Stays in the Picture, Going the Distance)
Pääosissa: Hannah Bailey, Jake Tusing, Megan Krizmanich, Colin Clemens, Mitch Reinholt 
Kesto: 1h 35min
Valmistusmaa: USA

Kirja: We should all be feminists (Chimamanda Ngozi Adichie)

Selkeästi tarkoituksellisen triggeröivän otsikon omaava, Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (We should all be feminists), on kirjoittajan TED-puheeseen perustuva essee. Opus on vain 45 sivua pitkä, joten sopii Helmet-haasteen kohtaan 47. "Kirjassa on alle 100 sivua".

Adichie perustelee tyhjentävästi miten typerää on eri arvoittaa ihmisiä vain heidän sukupuolensa takia. Hän antaa esimerkin kouluajoiltaan kun tämän opettaja oli heittänyt haasteen, että antamastaan tehtävästä korkeimmat pisteet saanut pääsee luokan "järjestäjäksi". Adichie oli saanut parhaat pisteet, mutta opettaja oli kertonut, että "järjestäjä" ei voi olla tyttö. Toiseksi parhaat pisteet saanut oli poika ja pääsi näin järjestäjäksi. Opettaja oli automaattisesti olettanut, että parhaat pisteet saava on miespuolinen. Adichie antaa myös esimerkin toisin päin, että ulos mentäessä miehen oletetaan maksavan molempien ruokailut. Eikä hän näe tässäkään tasa-arvon toteutuvan.

Kirjoittaja on nigerilainen ja toki näin suomalaisena moni asia on tasa-arvon kannalta paremmin täällä kuin kirjan esimerkeissä, mutta pointti onkin se, että ei ole reilua arvottaa ihmisiä vain sukupuolen perusteella ja sitä tapahtuu jatkuvasti - niin miesten kuin naisten osalta. Eriarvoisuutta syntyy monesta muustakin asiasta kuten sosiaalisesta asemasta ja varallisuudesta, mutta se ei tee sen hyväksytymmäksi eriarvoittaa sukupuolen takia. 

Kaikki samalle viivalle ja kohti parempaa maailmaa. Adichie osaa pukea hienosti sanoiksi sen mistä feminismissä on oikeasti kyse. 

*****

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014