sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Viha/ La Haine (1995)

Katsoin yhteiskunnallisesti kantaa ottavan Mathieu Kassovitzin ohjaaman ja Vincent Casselin tähdittämän ranskalaisen elokuvan nimeltään Viha (La Haine).

Bang!
Maahanmuuttajataustainen Abdel hakataan pahasti poliisin toimesta, joka sytyttää Ranskassa mellakan lähiöiden kasvattien ja poliisin välillä. Elokuvassa seurataan kolmea ystävystä: Vinziä, Hubertia ja Saidia. Abdelin mukiloiminen synnyttää varsinkin juutalaisessa Vinzissä (Vincent Casselissa) vihan tunteita. Mitä pidemmälle elokuva tarinaa kuljettaa, niin sitä enemmän Vinzissä kiehuvat tunteet tulevat pintaan. Vinz myös löytää poliisin kadottaman aseen, joka ruokkii ajatusta kostosta. Tummaihoinen Hubert (Hubert Koundé) yrittää välttää rikollista toimintaa. Hänen omistamansa punttisali on poltettu mellakoissa ja pikku hiljaa välinpitämättömyys sekä viha valtaa hänetkin. Arabitaustainen Said (Saïd Taghmaoui) toimii kuumapäisen kaksikon välillä sovittelijana, mutta kyllä hänelläkin riittää tyytymättömyyttä jota jakaa.

Elokuvassa käytettiin jännää sommittelua vessakohtauksessa, jossa peili toimi osana kerrontaa.

Varsinkin amerikkalaisissa valtavirtaelokuvissa kuten Kaunis Sabrina, Forget Paris tai Midnight in Paris esitetään Ranska ja Pariisi romanttisen unelman multihuipentumana. La Haine oli siinä mielessä jo mielenkiintoinen, että se toi esiin Pariisista toisen, vähemman romanttisen, puolen. Pariisissa ei ole kaikki hyvin vaan lähiöiden työttömyys, rikollisuus ja lähiöissä asuviin ihmisiin kohdistuva rasismi kukkii siellä vielä tänäkin päivänä. Elokuva alkaa kertomuksesta miehestä, joka pudotessa korkealta hoki mielessään, että "kaikki hyvin tähän asti", mutta lopputulos on kuitenkin se mikä ratkaisee. Tätä kertomusta käytettiin elokuvan lopussa vertauskuvauksena Ranskan lähiötilanteeseen..."kaikki hyvin tähän asti..."

Elokuva oli visuaalisesti mielenkiintoinen, jossa käytettiin mustavalkoisen kuvauksen ohella muitakin kiehtovia taiteellisia ratkaisuja. Temaattisesti elokuva myös kiinnosti, koska Ranskan mellakat tuntuvat joltain kaukaiselta, joista kuulee vain silloin tällöin uutisissa. La Haine antoi konkretiaa siihen, että mistä oikein on kysymys tämän fiktiivisen kertomuksen kautta. Näyttelijät olivat myös loistavia. Varsinkin Vincent ja Hubert toimivat elokuvan selkärankana.

Tykkäsin kyllä.

****

Ohjaaja:Mathieu Kassovitz
Pääosissa:Vincent Cassel, Hubert Koundé, Saïd Taghmaoui
Kesto:98min
Valmistusmaa:Ranska

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kulman pojat (2012)

Pimpsa, römpsä, pippeli, kikkeli...jne. Jos haluaa kuulla sukupuolielinten synonyymeja, niin kannattaa katsoa tämä suomalainen Kulman pojat.

Elokuva kertoo pikkukaupungin Kulman pallo -seuran jalkapallofaneista. Yksi näistä, Petri, (Eero Ritala) rakastuu palavasti helsinkiläiseen Emmiin (Lotta Kaihua). Ainoa ongelma suhteessa on Petrin nemesis-joukkueen Unitedin tähtipelaaja Tuukka (Jussi Vatanen), joka asuu Emmin kanssa ja on tämän ex.

Elokuvassa voi nähdä myös mm. Juoppohullun päiväkirjasta tutun Joonas Saartamon sekä McDonald's mainoksista tutun "euron juusto" -miehen.

Fanittajat
En seuraa urheilua televisiosta kuin ehkä jotain taitoluistelua ja MM-kiekkoa satunnaisesti. Jalkapallo ei ole minulle siis erityisen kiehtova aihe. Tuntuikin, että tämä elokuva oli alleviivatusti suunnattu miespuoleiselle katsojalle, joka tykkää katsoa futista telkusta ja juoda kaljaa. 

Eero Ritala oli joskus ihan hauska vaikka tämän epätoivoiset iskuyritykset Emmin kanssa tuntui suoraan käännetyiltä jostain amerikkalaisesta romanttisesta komediasta, jossa mies manailee tyhmyyttään yrittäessään tehdä naiseen vaikutusta epäonnistuen siinä, mutta saaden kuitenkin naisen nauramaan.

Varmaan jollekin toimii paremmin kuin itselleni.

**

Ohjaaja:Teppo Airaksinen
Pääosissa:Eero Ritala, Joonas Saartamo, Jussi Vatanen
Kesto:85min
Valmistusmaa:Suomi

maanantai 29. heinäkuuta 2013

The Money pit (1986)

Rahareikä (The Money pit) on kasarikomedia.

Walter (Tom Hanks) ja Anna (Shelley Long) on  pariskunta, joka joutuu nopeasti luopumaan asunnostaan vanhan asukkaan palattua kiertueeltaan takaisin. Tämä kapellimestarin töitä tekevä "Maestro" (Alexander Godunov) on myös Annan entinen miesystävä. 

Paniikissa Walter ja Anna päättävätkin ostaa päällisin puolin hienon miljoonan dollarin arvoisen asunnon, joka on myynnissä huokeaan 200.000 dollarin hintaan. Ostettuaan asunnon alkaa pariskunnalle valjeta asunnon todellinen kunto. Muun muassa lahot portaat ja reistaileva putkisto aiheuttaa myös kränää rakastavaisten välille.

Amme tippui alakertaan...ups..
Tom Hanks ja Shelley Long olivat hauskoja tässä komediassa. Mielestäni heidän kemiat kävivät myös yksiin ja ihmettelen jos he eivät ole joskus seurustelleet oikeastikin. Tämän elokuvan hauskuus perustui siihen kuinka kaikki menee pieleen, joka ei henkilökohtaisesti ole mielestäni aina hauskaa katsottavaa. Minua hieman ahdistaa tuollainen, että on juuri ostanut kalliilla asunnon, joka osoittautuukin sitten aivan koinsyömäksi. Kyllä minä silti elokuvan aikana nauroinkin, mutta pätkä ei kuitenkaan yltänyt ihan niihin hauskuussfääreihin kuin olisin toivonut. 

Walterin vajottua yläkerran lattian koloon jääden siihen jumiin, oli ihan hauska kohtaus.

***

Ohjaaja:Richard Benjamin
Pääosissa:Tom Hanks, Shelley Long, Alexander Godunov
Kesto:91min
Valmistusmaa: USA

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

The Six Wives of Henry Lefay (2009)

Nyt tuli katsottua kyllä niin mutaa kuin olla ja voi - Isäni kuusi vaimoa (The Six Wives of Henry Lefay). Tämän elokuvan kannessa pitäisi olla varoitusteksti: "voi aiheuttaa aivovaurion". Joillekin Tim Allenin mukana olo saattaisi olla tällainen varoitus jo itsessään, mutta  jostain syystä pidän siitä häiskästä.

Henry (Tim Allen) on kunnon keski-ikäinen pelimies, joka on nainut useaan otteeseen. Vaimoja löytyy moneen lähtöön, aina tämän parikymppisen tyttären (Elisha Cuthbert) ikäisestä nuorikosta eksentriseen hulluun. Kun Henry menehtyy, joutuu vaimot riitoihin Henryn hautausmenettelystä. 

Vaimoina voi nähdä muun muassa Jenna Elfmanin sekä Andie McDovellin.

Järkyttävän huono juoni! Epämielenkiintoiset hahmot! Järkyttävää tarinankerrontaa! Tim Allenilla rahastaminen vaikka hän esiintyy vain elokuvan alussa ja sen lopussa.

Yrjöän paidalleni.

*

Ohjaaja:Howard Michael Gould
Pääosissa:Tim Allen, Barbara Barrie, Elisha Cuthbert
Kesto:95min
Valmistusmaa: USA

maanantai 22. heinäkuuta 2013

The Rainmaker (1997)

Katsoin eilen televisiosta tulleen Sateentekijän (The Rainmaker). Elokuva perustuu John Grishamin samannimiseen kirjaan.

Matt Damon esittää nuorta lakimiestä, Rudya, joka päätyy työskentelemään hämäräperäiseen lakifirmaan Bruiser Stonen (Mickey Rourke) johdolla. Rudyn ensimmäiseksi jutuksi nousee leukemiaa sairastavan pojan nostama syyte vakuutusfirmaa vastaan. He kun ei suostuneet maksamaan luuydinsiirtoa, jota poika olisi kipeästi tarvinnut. Vakuutuksiin perehtynyt lakimies Deck (Danny DeVito) auttaa Rudyä jutussa. 

Samaan aikaan Rudy tapaa söpön tytön (Claire Danes), joka on naimisissa hakkaajan kanssa. Elokuvassa voi nähdä myös Jon Voightin vakuutusfirman edustajana.

Matt Damon jutustelee pomonsa kanssa (Mickey Rourke).
Elokuva oli mukava katsoa samalla tavalla kuin myöskin John Grishamin kirjaan perustuva oikeutta käsittelevä Päämies, että molemmissa altavastaaja taistelee pienemmän puolesta isoa pahaa vastaan ja voittaa. Koko elokuvan katselun ajan mielessään myös tietää, että mikä lopputulos tulee olemaan, joka onkin osa elokuvan viehätystä. Tarina viekin helposti mennessään ja piikikkäitä argumentteja sekä vasta-argumentteja on jännittävä kuunnella.

Matt Damon sopi kohtalaisen hyvin nuoren ja innokkaan märkäkorvan rooliin. Jotenkin minulle kuitenkin tuli mieleen, että olisiko nuori Tom Cruise sopinut osaan paremmin tai ottiko Damon Cruisen esikuvakseen. Cruise kun on esittänyt tuoretta lakimiesta ainakin John Grishamin kirjaan perustuvassa Firmassa. Damonista puuttui tietty draivi ja energisyys, joka Cruisessa oli. Matt ei siis täysin minua vakuuttanut vaikka ei huono ollutkaan.

Danny DeVito oli puolestaan mainio onnettomuuden uhreilta työkeikkoja kalastavana "ambulance chaserina". Mickey Rourken rooli jäi pieneksi ja etäiseksi, mutta hoiti homman kotiin. "Leukemia-perhe" hoiti osansa ja sai ainakin minun sympatiani. Myös Claire Danes oli vakuuttava herkkänä väkivallan uhrina, joskin mielestäni koko tarina Rudyn ja tytön välisestä orastavasta rakkaudesta oli hieman tarpeeton.

Ihan jännä.

***1/2

Ohjaaja:Francis Ford Coppola (The Godfather)
Pääosissa:Matt Damon, Danny DeVito, Claire Danes
Kesto:135min
Valmistusmaa:USA

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Moonrise kingdom (2012)




Wes Andersonin Moonrise Kingdom ei noussut suosikkeihini näkemistäni miehen ohjaustöistä. The Royal Tenenbaums, Fantastic Mr. Fox ja Steve Zissoun vedenalainen maailma ovat olleet mielestäni mielenkiintoisia niiden huvittavan omalaatuisuuden vuoksi. Elokuvien eksentrisyys ei ole kuitenkaan noussut niissä niin itsetarkoitukselliseksi kuin tässä Moonrise Kingdomissa. Toisaalta taas viimeisen 15 minuutin aikana jotenkin pidinkin elokuvasta enkä enää ollutkaan niin varma mitä mieltä olin siitä.

Sam (Jared Gilman) on nuori orpo, joka päättää karata partiosta. Karkumatkallaan hän tapaa itsetuhoisen tytön Suzyn (Kara Hayward). Pari rakastuu ja lähtee yhteiselle matkalle. Lasten perään jää kaipailemaan Suzyn huolestuneet vanhemmat (Bill Murray ja Frances McDormand). Samia puolestaan kaipailee partionjohtajana toimiva Ward (Edward Norton). Poliisia edustaa kapteeni Sharp (Bruce Willis), joka on huolissaan molemmista lapsista. Elokuvan narraattori (Bob Balaban) on lopulta käänteentekevässä asemassa lasten olinpaikan ratkaisemisessa. 

Mukana on myös Harvey Keitel partiolaisten ylijohtajana sekä Tilda Swinton lastensuojeluviranomaisena.

Nuoret tarkastavat reittiään.
Wes Andersonilla on hyvin omaleimainen ohjaustyyli. Jokainen otos vaikutti hyvin harkitulta ja tarkasti sommitellulta. Varsinkin postikorttimaiset esittelyotokset saaresta Bob Balaban kanssa olivat visuaalisesti kiinnostavia ja koomisia. Kameran kellertävä linssi antoi lisätehoa tapahtumien 60-luvulle sijoittumiseen. Pääaktien taustoilla myös tapahtui paljon erilaisia asioita ja otosten kestot vaihtelivat superlyhyistä pitkiin ajoihin. 

Bob Balban esittelee saarta.
 Hahmojen dialogi oli Wesin elokuville tyypillistä tönköhköä ja lyhytsanaista, joka on mielestäni toiminut aikaisemmissa elokuvissa paremmin, kuten jo alussa mainitsinkin. Ehkä osittain itsetarkoituksellisen omituisuuden tuntemukset saattoivat johtua siitä, että olen yksinkertaisesti nähnyt jo liian monta saman tyyppistä elokuvaa Wesiltä eikä konsepti tunnu vain enää niin tuoreelta. Itse elokuvan tarina oli kuitenkin jotain täysin toista ja kiinnostavaakin.

Vaikka Edward Norton kuuluukin lempinäyttelijöihini, niin ei hän mielestäni omaksunut omalaatuisen partionjohtajan roolia. Bruce Willis oli ihan hauska poliisina ja lapsista ainakin Suzya näytellyt Kara Hayward oli mainio. Bill Murray on myös mielestäni loistava näyttelijä, mutta hän teki taas saman roolin Wesin vakiokasvona. 

Asenteeni oli koko elokuvan ajan hieman negatiivinen ja varautunut. Lopussa kuitenkin hieman lämpenin, kun nuoret rakastavaiset menivät naimisiin ja Samkin sai poliisista ottoisän. Ehkä tämä elokuva täytyy katsoa uudelleen. Joka tapauksessa nyt ensimmäisellä kerralla se ei ainakaan saanut minua täysin puolelleen.

Kaikesta huolimatta ihan hyvä tuotos.

***

Ohjaaja:Wes Anderson
Pääosissa:Bruce Willis, Bill Murray, Jared Gilman
Kesto:94min
Valmistusmaa: USA

torstai 18. heinäkuuta 2013

Silver Linings Playbook (2012)

Katsoin muun muassa parhaan elokuvan palkinnosta Oscar-gaalassa kisanneen Unelmien pelikirjan (Silver linings playbook). Myös elokuvan miespääosaa näytellyt Bradley Cooper pääsi ehdolle ja naispääosaa esittänyt Jennifer Lawrence lopulta ainoan palkinnon elokuvasta pokkasi. Odotukset olivat siis kovat tästä "erilaiseksi romanttiseksi komediaksi" tituuleratusta pätkästä.

Pat (Bradley Cooper) pääsee mielisairaalasta vanhempiensa (Robert De Niro ja Jacki Weaver) hoiviin. Pat kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, joka laukesi kun hän yllätti Nikki-vaimonsa (Brea Bee) pettämästä, jonka takaisin saamisesta tuleekin Patille pakkomielle. Sanomisiaan editoimaton ja käytökseltään arvaamaton Pat tapaa yhtä hukassa olevan Tiffanyn (Jennifer Lawrence), joka on puolestaan kärsinyt elämässään menetettyään oman miehensä kuolemalle. Tiffany on Nikkin tuttu, joten Pat tekee diilin hänen kanssaan: Tiffany toimittaa Nikkille kirjeen ja Pat opettelee tanssimaan Tiffanyn kanssa, jotta he voivat osallistua tanssikilpailuun.

Pat ei luovu fantasiastaan viettää elämänsä Nikkin kanssa helpolla, mutta Tiffanyn kanssa vietetty aika alkaa muuttaa miestä.

Juttua piisaa ei-treffeillä
 Elokuva alkoi heti vauhdikkaasti, sekavasti ja turhia selittämättä. Elokuvan alku kuvastikin hyvin mielialahäiriöisen Patin persoonaa. Mielestäni Bradley Cooper oli tässä elokuvassa parhaimmillaan ja olisinkin ehkä suonut hänelle ennemminkin Oscarin kuin Jenniferille vaikka ei hänkään huono ollut. Robet De Niro oli myös iskussa ja tämän itkukohtaus oli liikuttava. Hänen vaimoaan esittänyt Jacki Weaver oli jo pelkästään fysiikkansa puolesta, eleiltään ja ilmeiltään, täydellinen. Elokuvan dialogi oli myös mukavan eläväistä, odottamatonta ja mielenkiintoista.

Elokuva on saanut hieman kritiikkiä osakseen siitä, että elokuvassa on tietty humoristinen poljenta vaikka se käsitteleekin vakavaa sairautta - bi-polaarisuutta. Vaikka eräs minun ystäväni sairastaakin tätä karmaisevaa mielihäiriötä, niin otin kuitenkin elokuvan elokuvana enkä ainakaan henkilökohtaisesti siitä mitenkään loukkaantunut. Kohtaus jossa Pat lyö vahingossa äitiään saadessaan maanisen kohtauksen jonka jälkeen Patin isä tulee jakamaan iskuja oli tehty mielenkiintoisen tragikoomiseksi. Tavallaanhan se oli ihan kamalaa, mutta huvittavaa se silti oli.

Varsinkin Yhdysvalloissa tuotettujen romanttisten komedioiden malli on jo muotoutunut niin vakioksi, että Unelmien pelikirja oli kyllä pirteää vaihtelua.

Hauska tapaus.

***1/2

Ohjaus:David O. Russell
Pääosissa:Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro
Kesto:122min
Valmistusmaa:USA

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Kirppareiden kätköistä

Kävin vierailemassa vanhempieni luona Korso-cityssä ja kävin tsekkaamassa sinne tulleen uuden SUN-kirppiksen. Vanhemmat halusivat myös kunniakseni käydä Tuusulan Femmatorilla. Nämä tarttuivat sieltä mukaan:

Stragaten ensimmäinen tuotantokausi. Olen aina halunnut katsoa, että mistä kaikki vauhkoavat, joten vihdoin sain sen itselleni hankittua. "Rahareikä" eli Money pitistä en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Elokuvaa tähdittää Tom Hanks sekä lapsuuden lempielokuvasta, Hello Again, minulle tuttu Shelley Long.  Sekä näin kesälomaan sopiva "Joulupukki". Tätä Dudley Mooren tähdittämää joulariakaan en ole aikaisemmin nähnyt.

Kissu taulu, jota ajattelin käyttää kattilan alusena...
Hauhon kirppikseltä puolestaan löytyi tämäntapaista kamaa, joka on vähemmän elokuva-aiheista:

Elokuviin liittyy kuitenkin keskellä oleva Han Solo -shakkinappula.

 Hietsusta kahmin nämä aarteet:



Olen erityisen iloinen vanhan Robin of  Sherwood -sarjan kahden kauden löytämisestä. Eikä ollut kuin 4 egeä yhteensä!
Porvoon kellarikirppiksestä poimin nämä muutamat. Tosin "Spaced out" -levy, jossa esiintyy Shatner sekä Nimoy on paikallisesta levykaupasta hankittu ja "Air pensit" on hommattu Porvoon taidetehtaalta ja pez, jota ei löytynyt Helsingistä mistään, löytyi Porvoon K-Citymarketista. Brunbergin myymälään sain juuri ja juuri jalkani, mutta venäläisturistit tulvivat sen verran aggressiivisesti, että suklaat jäi kauppaan.

William Shatnerin tulkitsema "It was a very good year" on jotain ihan toista.

540/1001 Straw Dogs Double Bill: Straw dogs (1971)/ Straw dogs (2011)

Ohjaaja: Sam Peckinpah, pääosassa: Dustin Hoffman, elokuva: Straw dogs - eeppistä. Mutta mitä?! Joku onkin halunnut tehdä uusintaversion tästä vieläkin puhuttelevasta klassikosta. Pakkohan minun oli katsastaa, että kuinka remaken ohjaaja Rod Lurie ajatteli pistää vanhan paremmaksi.

Oikealla yksi hienoimmista elokuvajulisteista minkä tiedän. 

Straw dogs (1971)

Dustin Hoffman näyttelee David Sumneria, joka on nössö matematiikko. David menee Englannin maaseudulle tuoreen vaimonsa Amyn (Susan George) kotiseudulle kirjoittamaan rauhassa uutta kirjaansa. Tontilla olevan varastorakennuksen katto kaipaa laittamista ja Amy pyytääkin vanhan heilansa Charlien (Del Henney) sitä korjaamaan. Charlie saapuu paikalle kaveriensa kanssa ja aloittaa laiskahkot korjaustyöt. Miehet kuolaavat siinä määrin Amyn perään, että joutuu hän kahden raiskauksen kohteeksi.

Sivujuonteena näemme kylän vähä-älyisen John Nilesin (Peter Arne) ja tätä viekoittelevan teinitytön. Tytön kadotessa tämän isä laittaa käyntiin ajojahdin, joka päättyy David Sumnerin ovelle. Davidin alkukantaiset vaistot kuitenkin heräävät eikä hän aijo päästää ketään taloonsa tai sen puoleen luovuttaa Nilesiä kenellekään. 

Mies ja hänen talonsa.


Straw dogs on mielenkiintoinen elokuva, josta löytyy aina jotain uutta. Se ei ole myöskään kaikkein helpoin elokuva vaan pistää miettimään. Kuka kuristi Amyn kissan? Keskustelupalstoilla on ainakin käyty villinä keskustelua siitä, että oliko David itse syypää kissan hirttämiseen. Toisaalta taas Charlie ja kumppanit vaikuttivat syyllisiltä kun Amy toi heille kaljaa ja samalle tarjottimelle oli aseteltu kissalle tarkoitettu maitokulho. Amyn raiskaus on toinen keskustelua herättänyt kohtaus. Vanhan heilansa raiskauksen uhrina hän miltei näyttää nauttivan touhusta. Toisaalta taas on esitetty, että ehkä hänen oli pakko mennä ajatuksissaan muualle, että selviäisi jotenkin tilanteesta. Toisen miehen tultua jatkamaan raiskausta alkaa Amystä näkyä vasta todellinen paniikki.

Straw dogsin teema tai teesi on myös mielenkiintoinen. Onko mies pohjimmiltaan aina väkivaltainen vaikka hän olisi kuinka sivistynyt? Kun länsimaisen sivistyksen kasvatti, kuten David, laitetaan ahdistettuna kulmaan alkaa hän käyttäytyä kuin vihollisensa (sivistymättömät juntit): repii vaimoaan tukasta kun hän haluaa lähteä talosta, tappaa kaikki sisälle pyrkijät eikä kaihda hakata sisälle tunkeutujaa kepillä kuoliaaksi tai lopettaa tätä ansaraudoilla.

Peckinpahin ohjaustyyli on myös visuaalisesti mielenkiintoinen ja omaleimainen. Dustin Hoffman vangitsee loistavasti roolinsa pelkurina, kuten myös elokuvan lopun machona. Amyä näytelleestä Susan Georgesta en ole aivan varma. Toisaalta hän vangitsi kyllä hyvin maanisen ja viehättävän naisen roolinsa, mutta paikoin hän kävi hieman ärsyttäväksi. Toisaalta se oli varmaan tarkoituskin.

Erinomainen elokuva.

****

Ohjaaja:Sam Peckinpah
Pääosissa:Dustin Hoffman, Susan George, Peter Vaughan
Kesto:118min
Valmistusmaa:USA, UK

Straw dogs (2011)

James Marsden näyttelee David Sumneria, joka on nössö käsikirjoittaja. David menee Yhdysvaltojen maaseudulle tuoreen vaimonsa Amyn (Kate Bosworth) kotiseudulle kirjoittamaan rauhassa uutta käsikirjoitustaan. Tontilla olevan varastorakennuksen katto kaipaa laittamista ja David pyytääkin Amyn vanhaa heilaa, Charlieta (Alexander Skarsgård), sitä korjaamaan. Charlie saapuu paikalle kaveriensa kanssa ja aloittaa laiskahkot korjaustyöt. Miehet kuolaavat siinä määrin Amyn perään, että joutuu kahden raiskauksen kohteeksi.

Sivujuonteena näemme kylän vähä-älyisen Jeremy Nilesin (Dominic Purcell) ja tätä viekoittelevan teinitytön. Tytön kadotessa tämän isä (James Woods) laittaa käyntiin ajojahdin, joka päättyy David Sumnerin ovelle. Davidin alkukantaiset vaistot kuitenkin heräävät eikä hän aijo päästää ketään taloonsa tai sen puoleen luovuttaa Nilesiä kenellekään. 

Erimielisyyksiä Davidin ja Charlien välillä.
Ensinnäkin oli todella hassu fiilis katsoa nämä elokuvat putkeen, kun niin moni repliikki toistui sanasta sanaan tässä remakessa alkuperäisen kanssa. Straw dogs on päässyt moneen "huonoimmat uudelleenfilmatisoinnit" listaan, mutta puutteistaan huolimatta ei se ollut ihan niin huono kuin olin ajatellut.

Positiivista: Näyttelijät olivat ihan hyviä. Ei tietenkään Dustinin tasoa, mutta mielestäni Amyä näytellyt Kate Bosworth toimi hyvin pikku viettelijättärenä. Skarsgård tuntui myös uhkaavalta ja oli ulkomuodoltaan ja olemukseltaan ehkä jopa alkuperäistä Charlieta parempi. Lopun taistokohtauksen graafisempi ulkomuoto oli ihan hauska lisä, kuten naulapyssyn käyttäminen.

Amyn peep-show.
 Ei niin positiivista: Kohtaus jossa Amy näyttää työmiehille suutuspäissään tissinsä, niin sen jälkeen näytetty Charlien ilme oli niin tyhmä kuin vain voi olla. Straw dogs -nimen selittäminen auki. Tavallaan oli ihan mielenkiintoista tietää mistä elokuvan nimi tulee (Kiinassa käytettiin jumalten uhrilahjoina olkikoiria ja heidät esitettiin rikkauksien kera, mutta kun niille ei enää ollut käyttöä, heitettiin ne vaan menemään. David vertaakin Charlieta ja kumppaneita, jotka ovat entisiä jalkapallon pelaajia, näihin olkikoiriin.), mutta silti se tuntui irralliselta ja väkinäisesti tungetulta. Ja kuten jo alussa ilmaisin, niin tuntuu jokseenkin omituiselta että piti tehdä uusintafilmatisointi, jossa vuorosanat ovat miltei täsmälleen samat kuin alkuperäisessä. 

Parempi kuin ajattelin, mutta jää silti kauas esikuvastaan.

**1/2

Ohjaaja: Rod Lurie
Pääosissa:James Marsden, Kate Bosworth, Alexander Skarsgård
Kesto:110min
Valmistusmaa: USA

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Carnage (2011)

Roman Polanski tarjoilee Carnage:lla hieman erityyppistä elokuvaa, mitä häneltä on ehkä totuttu näkemään.

Kaksi pariskuntaa (Jodie Foster& John C. Reilly ja Kate Winslet&Christoph Waltz) selvittelevät poikiensa välistä tappelua toisen pariskunnan talossa. Sivistynyt keskustelu muuttaa muotoaan tappeluksi ja huutamiseksi kun kahvi vaihtuu illan mittaan viskiin. 

Jodie Foster kirjoittaa raporttia tapahtumien kulusta poikien välillä.
 Pidän tämänkaltaisista elokuvista joissa ollaan koko ajan samassa tilassa ja periaatteessa mitään suurempaa ei tapahdu. Kaikki elokuvan neljä näyttelijää ovat niin taidokkaita, että heitä oli mielenkiintoista seurata ilman sen kummempia "kelloja ja pillejä". Dialogi oli luontevaa ja tilanne kehittyi aidon tuntuisesti teeskennellystä kohteliaisuudesta kohti avointa tunteiden ruodintaa.

Varsinkin Jodie Foster ja Christoph Waltz tomivat hyvin yhteen toisiaan ärsyttävinä henkilöinä. Ei Reilly ja Winslet kuitenkaan heistä kauas jäänyt. 

Hauska pieni tarina länsimaisesta yhteiskunnasta ja sen siloitellusta pinnasta.

***1/2

Ohjaaja: Roaman Polanski
Pääosissa:Jodie Foster, Kate Winslet, Christoph Waltz
Kesto:80min
Valmistusmaa:Ranska, Saksa, Puola, Espanja

torstai 11. heinäkuuta 2013

Infestation (2009)

Tässä ötökkäelokuvassa - Tuholaiset (Infestattion) - ulkoavaruudesta tulleet suuren kokoiset ötökät valtaavat maapalloa. Ötökät kuorruttavat ihmiset valkoisella verkolla, niin että he eivät pääse liikkumaan. 

Elämältään suunnaton Cooper (Chris Marquette) on juuri saanut potkut, kun nämä ötökät hyökkäävät hänen työpaikalleen. Cooper selviää hyökkäyksestä ja aloittaa pakomatkan muutaman muun selviytyjän kanssa. Yksi heistä on viehättävä pomon tytär Sara (Brooke Nevin), joka saa Cooperin sydämen pamppailemaan. 

Mukana myös muun muassa Ray "Laura Palmerin isä" Wise

Mölliäinen on saastuttanut isäntänsä.
Chris Marguette oli kuin köyhän miehen Jesse Eisenberg. Positiivista siinä oli se, että hänen naamansa ei ole niin kulunut kuin Jessen. Elokuva lipuikin koko matkansa jossain keskitiellä: se oli ihan hauska, mutta ei hysteerisen hauska ja ihan jännäkin, mutta ei kuitenkaan kamalan kauhea. Elokuvan ongelmana olikin tietynlainen loppuun viemättömyys. Siinä oli hyviä ajatuksia, mutta toteutus ontui. Tämänkaltaisia elokuvia on kuitenkin tullut nähtyä jo useampi kappale, joissa jokin ulkoavaruudesta tullut tai tulleet möttiäiset uhkaavat ihmisten eloa. 

Hauskaa elokuvassa oli kuitenkin Ray Wisen mukana olo. Hän näytteli Cooperin militatistista isää uskottavalla raivolla, joka teki hahmosta koomisen. Olin myös iloinen kun Cooper ja tämän isä päätyivät käyttämään polkupyöriä muukalaisten uhatessa, koska se on nopeampaa kuin kävely ja äänettömämpää kuin autoilu. Pyörä olisi ollut kätevä kulkuväline myös useissa muissa katastrofi-elokuvissa, mutta kuten "Tuholaisista" saattoi havaita, niin pyöräillessä paniikki ei vaan välity samalla tavalla kuin juostessa tai kaahaillessa autolla. Pyörällä kulku näyttää aina jotenkin niin huolettomalta ja mukavalta puuhalta. Tämä oli ilmeisesti elokuvantekijöiden tarkoituskin saada pakomatkasta koomisempi.

Ihan hauska.

***

Ohjaaja:Kyle Rankin (Esikois kokopitkä)
Pääosissa:Chris Marquette, Brooke Nevin, Kinsey Packard
Kesto:91min
Valmistusmaa: USA

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Fake Person Double Bill: The Night listener (2005)/ Catfish (2010)

Katsoin sattumalta kaksi hieman samantyyppistä elokuvaa. Molempien pääideana oli se, että höyrypäinen nainen huijaa viatonta miestä lahjakkaalla feikkilapsellaan. The Night listener oli näistä fiktiota ja Catfish puolestaan dokumentti.

Night listener (2005) 

Gabriel (Robin Williams) on yöradio-ohjelman juontajaa, joka tutustuu puhelimitse suureen faniinsa; kuoleman sairaaseen Pete-poikaan (Rory Culkin), joka on tehnyt kirjan kokemuksistaan pedofiliaringin uhrina. Gabrielin entinen avomies (Bobby Cannavale) huomauttaa, että Petellä ja tämän ottoäidillä Donnalla (Toni Collette) on samantyyliset äänet. Epäilys herääkin Gabrielin mieleen, että onko koko Peteä olemassakaan?

Relationship status: It's complicated.
En ollut kuullut tästä elokuvasta mitään ennen kuin törmäsin siihen Valintatalon käytettyjen vuokravideoiden myyntilaarissa. Mielestäni Robin Williams on hyvä näyttelijä ja teki hän vakuuttavan roolin tässäkin. Erityisen virkistävää elokuvassa oli mielestäni se, että vaikka Williams esitti taas homoa kuten muun muassa Birdcagessakin, niin tässä hänen homous oli hillittyä eikä mitenkään koko elokuvan pääasia. Elokuvan päähenkilö nyt vain sattui olemaan homo, joka joutui hämmentävien tapahtumien keskelle. Williams onnistui kuitenkin olemaan erilaisella tavalla hauska ja huomasinkin nauravani ääneen tämän roolihahmon sarkastisille huomautuksille. Hauskimmat hetket olivat Williamsin kohtaukset Sandra Oh:n näyttelemän Annan kanssa.

Toni Collette ruumiillisti myös hyvin mieleltään häiriintyneen naisen roolin, jonka ystävällinen asenne vaihtuu nopeasti uhkaavaksi. Hieman kauhistelin alussa sitä, että kuinka Macaulay Culcin on laitettu näyttelemään pedofilian uhria, kun pitkään oli epäilys, että olikohan Michael Jackson hänelle jotain lapsena tehnyt. Tarkemmin katsottuani kuitenkin huomasin, että eihän se mikään Macaulay olekaan. Näyttelijä olikin tämän veli. 

Mielenkiintoinen trilleri, jossa ei ole hirvästi kliimakseja, mutta jännittävä poljento läpi matkan.

***

Ohjaaja: Patrick Stettner
Pääosissa: Robin Williams, Toni Collette, Joe Morton
Kesto:91min
Valmistusmaa: USA


 Catfish (2010)

Yaniv Schulman tutustuu netissä lahjakkaaseen, noin 8-vuotiaaseen tyttöön, joka lähettelee Yaniville hienoja maalauksiaan. Yaniv jakaa työhuoneensa kahden elokuvantekijän kanssa, jotka päättävät dokumentoida Yanivin ja tytön ystävyyttä. Yaniv tutustuu puhelimitse tytön äitiin sekä tämän siskoon, joka Facebook-kuvien perusteella on varsinainen kaunotar. Kaiken lisäksi hän vielä harrastaa vatsatanssia ja osaa soittaa kitaraa ja laulaakin. Yanivin ja tytön siskon suhde syvenee ja alkavat he tuntea romanttisia tunteita puolin ja toisin. Yanivin epäilykset kuitenkin heräävät yhtenä päivänä kun hän huomaa, että kaikki biisit jotka tyttö väittää tehneensä, ovatkin jonkun toisen kipaleita.

Miehet päättävätkin mennä tapaamaan koko perhettä ja selvittää, että mistä oikein on kysymys. Perille päästyään selviääkin, että yksi keski-ikäinen nainen on ollut kaikkien persoonien takana eikä ole mitään lahjakasta 8-vuotiasta tyttöä.

Yaniv ja tytön lähettämät maalaukset
Tiesin, että on olemassa tv-sarja nimeltää Catfish, joka käsittelee nettideittailua, mutta en tiennyt että se perustuu tähän elokuvaan. Pätkästä tekee erityisen hauskaksi se, että se on totta. Yaniv on myös mielenkiintoinen persoonaa, joka reagoi tilanteisiin suurella tunteella.

Mielenkiintoista oli myös se, kuinka selväjärkinen tämä persoonien keksijä loppujen lopuksi oli ja kuinka häneen tutustuminen tavallaan lisäsi ymmärrettävyyttä ja hyväksyttävyyttäkin hänen teoilleen. Naisen ura oli päättynyt, koska hän oli siirtynyt hoitamaan kokopäiväisesti kahta täysi-ikäistä ja vaikeasti kehitysvammaista miehensä poikaa. Yanivin huijaaminen olikin hänelle ulospääsy karusta arjesta.

Hyvä esimerkki siitä kuinka helposti voi ihastua henkilöön, jota ei kuitenkaan tunne oikeastaan ollenkaan.

***1\2

Ohjaaja:Henry Joost, Ariel Schulman
Pääosissa:Henry Joost, Ariel Schulman, Yaniv, Angela Wesselman-Price
Kesto:87min
Valmistusmaa:USA


maanantai 8. heinäkuuta 2013

Just like heaven (2005)

Reese Witherspoon ja Mark Ruffalo näyttelivät pääosaa tässä sunnuntain iltapäiväelokuvassa: Jospa se vain olisi totta (Just Like Heaven).

Elizabeth (Reese Witherspoon) on yksinäinen lääkäri, joka joutuu onnettomuuden aiheuttamana koomaan. David (Mark Ruffalo), joka on vuokrannut Elizabethin vanhan asunnon, on jostain syystä ainoa joka näkee naisen ruumiista irronneen hengen. Aluksi pari ei voi sietää toisiaan, mutta elokuvan edetessä alkaa heidän tunteet lämmetä toisiaan kohtaan. David yrittääkin palauttaa Elizabethin hengen tämän ruumiiseen.

Elokuvassa voi myös nähdä "Napoleon Dynamiten".
 Reese ei kuulu lempinäyttelijöihini, mutta hän oli ihan hauska tässä kevyessä komediassa. Haamuiluaiheiset elokuvat jokseenkin kiinnostavat minua, joten niinpä tämä Ghostin jalanjäljissä tehty pätkä piti otteessaan vaikka sisältö pelkkää höttöä olikin.

Ruffalosta puolestaan pidän ja hän toimikin hyvin yksiin rauhallisella olemuksellaan energisen Reesen vastanäyttelijänä.

**1/2

Ohjaaja:Mark Waters (Mean Girls, Freaky Friday)
Pääosissa:Reese Witherspoon, Mark Ruffalo
Kesto:95min
Valmistusmaa:USA

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Brave (2012)

Katsoin Disney:ltä viime vuonna tulleen animaation nimeltään Urhea (Brave).

Prinsessa Merida (Kelly Macdonald) elää Skotlannin nummilla eikä haluaisi olla äitinsä (Emma Thompson) vaatima hieno prinsessa vaan enemmän isänsä kaltainen jousipyssysankari. Merida kohtaa kauhun hetket kun hän saa kuulla, että hänen vanhempansa on sopinut viereisten klaanien kanssa, että yksi heidän pojistaan tulee naimaan Meridan. Tyttö kokee, että hänen äitinsä ei kuuntele eikä ymmärrä tätä ja niinpä hän päätyy puolittain vahingossa noidan mökille, josta tilaa loitsun, jolla hänen äitinsä muuttuisi niin, että Meridan kohtalo vaihtuisi. Loitsun myötä Meridan äiti muuttuu karhuksi, jota prinsessa ei toivonut. 

Merida yrittääkin keksiä kuinka peruisi ilkeän noidan taian.

Brave:n perhe
Brave poikkesi siinä mielessä muista näkemistäni Disneyn prinsessasaduista, että siinä ei ollut romanttista rakkauden kohdetta. Elokuva keskittyikin enemmän siihen kuinka vaikeaa teini-ikäisen on ymmärtää äitiään ja päinvastoin. Tämä oli tietysti ihan virkistävää vaihtelua, mutta ärsytyksekseni havaitsin kaipaavani sitä prinssi charmingia. Elokuva tuntui kiinnostavalta ja mukaansatempaavalta siihen asti kun selvisi, että elokuvan pääjuoni onkin se, että äiti muuttui karhuksi. Äidin toilailut karhuna ei tuntunut kovinkaan kiehtovalta seurattavalta.

Merida oli kuitenkin kivaa vaihtelua huoliteltujen prinsessojen riviin sekatukkaisena ja lantiokkaana sekä toiminnallisena naisena, joka päättää omasta kohtalostaan. Hänet olisinkin mielelläni nähnyt jossain muussa seikkailussa, jonka juoni olisi lähtenyt täysin eri suuntaan.

***

Ohjaajat:Mark Andrews, Brenda Chapman
Pääosissa:Kelly Macdonald, Billy Connolly, Emma Thompson
Kesto:93min
Valmistusmaa: USA

maanantai 1. heinäkuuta 2013

My Life in Ruins (2009)

Ostin joskus leffankatseluhimoissani lähikaupasta pahvikansissa majailleen elokuvan: Kreikkalainen lomamatka (My Life in Ruins). Pätkää tähditti Kreikkalaisesta naimakaupasta -elokuvasta tuttu Nia Vardalos.

Georgia (Nia Vardalos) on Amerikasta valmistunut akateemikko, joka on menettänyt opetustyönsä Ateenassa ja hänen on täytynyt ottaa matkaoppaan paikka pienestä matkailutoimistosta. Georgia ei ole kovinkaan innoissaan työstään ja hakeekin kokoajan työpaikkaa Jenkeistä. 

Huonoa palautetta ryhmäläisiltään saava Georgia saa hoidettavakseen vaikean B-ryhmän, joka on täynnä haastavia matkustajia, kuten kaljoittelevat ja epäselvät aussit. A-ryhmän saa puolestaan itselleen matkailutoimiston tähti Nico (Alistair McGowan), jonka ryhmä sisältää lähinnä siistejä kanadalaisia. Kuskiksi Georgia saa oudon karvaturrimiehen - Poupin (Alexis Georgoulis), joka ei turhia puhele.

Viikon edetessä alkaa Georgian suhde ryhmäläisiin ja työhänsä muuttua Poupin sekä viisaan ryhmäläisen Irvin (Richard Dreyfuss) toimesta.

Kuvauspaikan otos.



Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota siihen kuinka paljon hoikemmalta Nia näytti tässä kuin Kreikkalaisessa naimakaupassa. Osa sen elokuvan viehätystä piili juuri siinä, että Nia näytti normaalilta eikä nälkiintyneeltä niin kuin tässä. En tiedä jäikö Nialle jotain traumoja pulskemmasta olemuksestaan, koska tässä elokuvassa hänen romanttiselle kohteelleen oli asetettu irralliselta tuntuvia repliikkejä, kuten "olet liian laiha" tai "pyllysi on liian pieni". Joka tapauksessa uudella hehkeällä ulkomuodollaan Nia menetti sen hauskan normiuden mitä hänessä oli "siinä toisessa elokuvassa".

 Elokuva tuntui muutenkin erittäin väkinäiseltä ja Naimakaupan maineella ratsastavalta. Sinällään hauskaa, että elokuvan romanttisena kohteena toiminut Alex ei ollut kukaan, ainakaan kansainvälisesti tunnettu näyttelijä, mutta hän ei ollut tarpeeksi hyvä näyttelijä, että olisi ollut kiinnostava katsoa. Hän tuntui enemmänkin joltain Dressman-mallilta. Myös Georgian tekemät havainnot turisteista olivat latteita, kuten: "Miksi pitää syödä koko ajan jäätelöä?". Ja turistit olivat muutenkin laatikoitu ärsyttäviin stereotypiohin.

Dreyfuss ja Nia pitivät elokuvan OK:na, mutta heikoilla eväillä oli tämä Kreikkalainen lomamatka varustettu.

**1/2

Ohjaaja:Donald Petrie
Pääosissa: Nia Vardalos, Richard Dreyfuss, Alexis Georgoulis
Kesto:95min
Valmmistusmaa: USA, Espanja

Princess of Thieves (2001)

Nyt kyllä lykästi, nimittäin Saiturin pörssissä oli tarjous: "viisi elokuvaa kympillä, myös blu-rayt". Olin luonnollisestikin siis innoissani ja haalin muun muassa tämän Keira Knightleyn tähdittämän Disney-seikkailun nimeltään Princess of thieves.

Robin Hood (Stuart Wilson) taistelee ystäviensä kanssa julman ja epäoikeudenmukaisen prinssi Johnin (Jonathan Hyde) valtaa vastaan. Mukaan taisteluun haluaa myös Robinin aikuistunut tytär Gwyn (Keira Knightley). Isänsä kielloista huolimatta Gwyn päättää lähteä auttamaan köyhää kansaa hirmuhallitsijalta. Kansan ainoa toivo on kuitenkin prinssi Phillip (Stephen Moyer) joka on Rikhard Leijonamielen valinta kruununperijäksi.

Mukana myös Malcom McDowell Nottinghamin pahasuopaisena seriffinä.

Robin Hoodin tytär ja  prinssi Philip
Pidän teoriassa juuri tämän tyyppisistä elokuvista: eletään keskiajalla, ollaan pienen ihmisen puolella ja nainen on elokuvan toiminnallinen sankari. Temaattisesti elokuva kiinnosti myös, koska pidän Robin Hood -legendasta kovasti. Minulla on hieman "mixed feelings" Keira Knightleytä kohtaan vaikka pidänkin häntä ihan hyvänä näyttelijänä. Tässä elokuvassa hän ei häirinnyt ja sopi hyvin tähän tv-jaksomaiseen elokuvaan. Gwynin rakkaudenkohdetta esittänyt Stephen Moyer prinssi Philipinä oli sinällään hämmentävä ilmestys, koska olen niin tottunut hänen olemukseensa True Blood -sarjassa mystisenä vampyyrina, että oli vaikea ottaa häntä vakavasti kirkasäänisenä prinssinä.

Mielestäni elokuvan seniorit tekivät vakuuttavat suoritukset vaikkakin tahallisen koomiset ainakin pahisten osalta. Oli elokuvassa omat heikkoutensakin, kuten jotkut mise-en-scene- ja leikkausratkaisut sekä juonenkulun oikopolut tai tarinankerronnan ontuminen.

yllättävän laadukas tv-elokuva.

***

Ohjaaja:Peter Hewitt (Bill & Ted's Bogus Journey, Kätkijät, Garfield)
Pääosissa:Keira Knightely, Hannah Cresswell, David Barrass, Malcolm McDowell
Kesto:88min
Valmistusmaa: USA