sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Ocean's 8 (2018)

Naiskokoonpanolla uudelleen lämmitetyn Ghostbustersin jälkeen pelkäsin tästä samantyyppisellä idealla varustetusta Ocean's 8:sta pahinta. Onneksi se ei ollut toinen nais-Ghostbusters.

Pohdin pitkään, että minkä elokuvan katsoisin Helmet-haasteen kohtaan 11. "Elokuva käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa", mutta en oikein keksinyt mitään. Kaikki elokuvat joissa on naisia ottaa kai jollain tavalla kantaa myös heidän yhteiskunnalliseen asemaansa. Niinpä sijoitan nyt tämän Ocean's 8 tähän, koska tässä on ainakin paljon naisia ja he ovat kaikki rikollisia. Heidän yhteiskunnallinen asemansa on siis hieman epävakaa. Naisten asemaa yhteiskunnassa myös usein verrataan miesten asemaan yhteiskunnassa ja elokuvassa on repliikki, jossa Sandra Bullockin hahmo haluaa rikoskumppaneikseen vain naisia, koska "naiset ovat näkymättömiä ja miehet huomataan", joten kai tämä elokuva ottaa kantaa siihen, että yhteiskunnassa naiset jäävät taka-alalle.

Suosittujen Ocean's Elevenin ja sen kahden jatko-osan jäljessä ilmestyi tämä Ocean's 8. Tässä elokuvassa pääosissa on aikaisemmista Ocean's elokuvista tutun George Clooneyn näyttelmän Danny Oceanin sisko - Debbie Ocean (Sandra Bullock). Juuri vankilasta päässyt Debbie on päättänyt ryöstää 150 miljoonan arvoisen kaulakorun. Apua hän saa kumppaniltaan Loulta (Cate Blanchett) sekä viideltä muulta alan naisosaajalta (mm. Mindy Kaling, Rihanna ja Helena Bonham Carter). Koru suunnitellaan varastettavan Met-gaalassa, jossa sitä pitää Anne Hathawayn näyttelemä elokuvatähti.  Turvatoimet ovat kuitenkin haasteelliset.

Elokuvassa vilisee tuttuja naamoja Kim K:sta Heidi Klumiin sekä toistaan upeampia vaateluomuksia. Muotia voisikin pitää kornisti yhtenä pääosan esittäjistä.

Yy, kaa, koo...kahdeksan naista koossa
Tykkään Sandra Bullockista sekä Cate Blanchettista ja olikin kiva, että juuri he olivat pääosissa tässä elokuvassa ja aloittivat shown. Molemmat ovat kadehdittavan kauniita ja muutenkin päteviä työssään. Elokuva sai siis heti alkuunsa otteeseensa ja herätti mielenkiinnon. Valitettavasti kuitenkin sama dynaamisuus ei pitänyt koko elokuvan ajan vaan tarina tuntui hajoilevan osiin eikä sellaista kunnon yhteenliimautunutta posse-fiilistä ehtinyt syntyä. Elokuvassa puhuttiin ainakin viittä eri kieltä. Kun englannin lisäksi oltiin jo kuultu hindiä (?) sekä ranskaa alkoi saksan kohdalla tuntua jo yliyrittämiseltä. Monimuotoisuuden korostaminen oli tietysti elokuvan tuloaikaan kovinta hottia ja ymmärrän, että sitä haluttiin tässäkin tuoda esille.

Anne Hathaway oli hauska diivana. Rihannalla ei kovinkaan suurta osaa ollut, mutta hoiti pienen osansa hakkerina ihan geneerisesti. Juoni ei tuntunut mitenkään supernokkelalta, mutta onnistui hieman yllättämäänkin. Parasta oli Sandra Bullockin ja Cate Blanchettin keskinäiset kohtaukset jolloin tuntui, että tässä oltiin kuin mies-Oceansien: Brad Pitt ja George Clooney. Muistan hämärästi mies-Oceaneissa olleen enemmän säätöä, hermostuneisuutta ja joitain epäonnistumisiakin. Tässä nais-Oceanissa ei juurikaan tapahtunut mitään kömmähdyksiä vaan kaikki meni jokseenkin suunnitelmien mukaisesti. Ehkä olisin kaivannut enemmän sitä puolta, että humoristisesti jokin olisikin mennyt pahasti pieleen. Mies-Oceaneista on jäänyt mieleen Matt Damonin hahmo kun hän oli niin paiseessa. Se toi tiettyä inhimillisyyttä hahmoon. Rihannan hakkerihahmokin vaan poltteli maria ja lakkasi varpaankynsiään eikä siitä jäänyt yhtään sellaista jännittynyttä fiilistä että meneeköhän kaikki putkeen vai ei.

Kaiken kaikkiaan, viihdyin elokuvan parissa, mitä en odottanut.

***

Ohjaaja: Gary Ross (Seabiscuit, Hunger games)
Pääosissa: Sandra Bullock, Cate Blanchett, Anne Hathaway
Kesto: 1h 50min
Valmistusmaa: USA


lauantai 27. huhtikuuta 2019

Kirja: Yhden lapsen kansa (Mari Manninen)

Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret kertoo Kiinan yli 35 vuotta (n. v. 1979-2015) kestäneestä yhden lapsen politiikasta ja varsinkin tyttölasten karusta kohtalosta tänä aikana. Asetankin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 11. "Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa".

Kirjan kirjoittanut Mari Manninen oli asunut Pekingissä nelisen vuotta kirjan julkaisu hetkellä ja oli päässyt kirjaansa varten haastattelemaan yhden lapsen politiikan vaikuttamiin perheisiin.

Näin suomalaisena en ole pistänyt hirveästi ajatusta Kiinan lapsipolitiikkaan, muuten kuin että: "aika erikoinen juttu" tai "kiinalaisia on niin paljon, että varmaan ihan hyvä vähän säännöstellä". Hyvin nopeasti kuitenkin kirjaa lukiessani tajusin minkälaisia traagisia tarinoita sen myötä on syntynyt ja minkälaista tuskaa se on monen kohdalle aiheuttanut. En tiennyt ensinnäkään sitä, että Kiinassa tehtiin viranomaisten puolesta paljon pakkoabortteja pitkällekin edenneisiin raskauksiin kun odotuksen alla oli toinen lapsi. Tai että vain ensimmäiselle lapselle myönnettiin Hukou eli kotipaikkaoikeuslupa, joka oikeutti muun muassa työpaikkaan tai naimisiin pääsyyn. Ilman lupaa yksilö oli yhteiskunnalle näkymätön. Näitä lapsia kutsuttiin "mustiksi lapsiksi". Kirjan mukaan aborttia pidettiin aikaisemmin ja vieläkin ihan luonnollisena ehkäisymenetelmänä. Tosin vähemmän nykyään ehkäisypolitiikan parannuttua. Siihen jopa kannustettiin iloisin mainoksin ja valtion voimakkaalla propagandalla.

Yhden lapsen politiikan väistyttyä astui voimaan kahden lapsen politiikka, mutta Kiinaan oli jo juurtunut kulttuuri vähälapsista perheistä eikä toista lasta välttämättä edes haluttu vaikka lupa olikin. Viranomaisten taholta pakotettua yhden lapsen politiikkaa onkin kritisoitu siitä, että todennäköisesti sen vaikutukset Kiinan väkilukuun eivät ole olleet niin suuret kuin ollaan kuviteltu, koska moni ei olisi useampaa lasta halunnutkaan ja moni liikalapsi syntyi joka tapauksessa, mutta usein yhteiskunnalta salattuna. Moni on myös kiitellyt alun perin hyvää tarkoittavaa poliittista päätöstä väkiluvun hillitsemiseksi.

Meriittiäkin vyön alla
Uutena tietona minulle tuli myös se, että Kiinassa ei enää juurikaan hylätä terveitä lapsia vaan myös tytöistä on tullut haluttuja. Kiinan sisällä on jopa tarve terveille lapsille, mutta maan sisäinen adoptio on tehty yhden lapsen politiikan mainingeissa niin hankalaksi, että lapsia viedään rajojen yli pitkin maailmaa. Tämä tuntui surulliselta. Poikien suosiminen yhden lapsen politiikan aikakauden aikana johti tyttölasten suureen abortointimäärään ja tämä taas vaikuttaa siihen, että Kiinassa usea mies kärsii yksinäisyydestä kun naisia on miehiin nähden niin vähän. Osa hakee ostomorsiamen Vietnamista, mutta olosuhteet ovat johtaneet myös synkempiin puoliin kuten laittomaan ihmiskauppaan.

Kirja avaa myös näiden ainokaisten lasten painetta menestyä kun vanhemmat ovat satsanneet usein jopa puolet kaikista tuloistaan rakkaimpansa koulutukseen, leluihin sekä ravintoon. Kiinassa kilpailu on kovaa ja suurimman osan vapaa-ajan käsite päättyy kun koulu alkaa. Kirja kuvaa erään koululaisen normaalia arkea; hän herää aamulla kuudelta on aamuseitsämästä iltaseitsemään koulussa, tulee kotiin, tekee läksyt ja pääsee kello 23 nukkumaan. Kuulostaa todella ahdistavalta. Moni "nykyvanhempi" haluaakin kasvattaa lapsensa jossain muussa maassa, missä lapsen on mahdollista elää lapsuuttaan.

Silmiä avaava teos kulttuurista, josta minulla oli paljon vääriä käsityksiä.

****

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2016

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Period. End of Sentence. (2018)

Kuukautiset: Uusi perioidi (Period. End of Sentence.) on Intiassa kuvattu lyhytelokuva kuukautisista. Ainakin Intiassa kuukautiset ovat vielä tabu, joten asetan lyhärin helmet-haasteen kohtaan 15. "Elokuvassa käsitellään jotain tabua".

Katsoin 2019 vuonna järjestetyn Oscar-gaalan live-lähetyksen enkä muista enää kovinkaan monen puhetta, mutta muistan kun tämä elokuva voitti parhaan lyhytdokkarin pystin kuinka innoissaan voittajat olivat siitä, että elokuva kuukautisista voitti Oscarin. 

 "I can’t believe a film about menstruation just won an Oscar!’
Sanon heti alkuun, että aihe on tärkeä ja on hämmentävää, että vieläkin joissain maissa käytetään vanhoja  vaatteita kuukautisverta imemään. Ja kuinka virheellisiä käsityksiä kuukausittaisesta vieraasta on, niin että naisia pidetään likaisina ja messuun kelpaamattomina niiden aikana. Ainakin siis dokumentissa kuvatussa Intiassa. Asioihin tulee kuitenkin hiljalleen parannusta, jota dokumentti kuvaa, kun sidekoneet yleistyvät ja naiset saavat ostettua edullisia ja tehokkaita kuukautisvälineitä käyttöönsä.

Noloa edes puhua...
Tärkeä asia siis ja tärkeä elokuva. Tästä huolimatta unohduin 26 minuutin mittaisen elokuvan aikana selaamaan kännykkääni tajuten jossain vaiheessa, että hei, elokuva on menossa. Sanoisin siis, että elokuvan ansiot lepäävät siinä mistä se kertoo ja minkälaista sanomaa se levittää kuin niinkään sen katsomisen viihteellisissä arvoissa.

***

Ohjaaja: Rayka Zehtabchi (We home, Madaran)
Pääosissa: Ajeya, Anita, Gouri Choudari
Kesto: 26min
Valmistusmaa: USA

Häpeä! (Satu Lidman)

Tabuihin yleensä liittyy vahvasti häpeä. Häpeästä puhuminenkin on omanlaisensa tabu, joten asetan kirjan Häpeä! Helmet-haasteen kohtaan 15. "Kirjassa käsitellään jotain tabua" (kirjassa käsitellään useaakin tabua).

Historioitsija Satu Lidman on haastatellut lukuisia henkilöitä tutkimustaan varten häpeän kokemuksista, mukana on niin kantasuomalaisia kuin maahanmuuttajiakin joilla on omat kulttuuriset taustat häpeän ymmärtämisestä. Kirja pohjautuu osittain myös hänen väitöstutkimukseensa häpeärangaistusten historiasta Baijerin herttuakunnassa. 

Seksuaalisuus ja häpeä nivoutuvat monessa kulttuurissa yhteen. Häpeällä kasvattaminen oli myös yleistä sota-ajan lapsille. Nykyään jo ymmärretään paremmin, että lapsen häpäiseminen kasvatuskeinona ei johda ainakaan hyvällä itsetunnolla varustettuun aikuisuuteen. Kirja viliseekin sitaatteja haastatelluilta heidän häpeäkokemuksistaan. Sofi Oksasen syömishäiriöstä kertova Stalinin lehmät -kirja sekä Åsne Seierstadin kirjoittama Kabulin kirjakauppias on jostain syystä kirjassa useaan otteeseen sitatoituna.

Ennen valistuksen aikakautta häpeä koettiin hyväksi tavaksi rangaista rikoksesta tai ammatista jota halveksuttiin. Ajateltiin, että on kunniallinen tapa kuolla ja sitten on häpeällisiä tapoja kuolla. Siveysrikoksesta saatettiin polttaa nainen, koska ajateltiin, että tuli puhdistaa tämän. Rikollinen saatettiin hirttää, jollloin tämä jäi kauhistuttavasti roikkumaan tilaan taivaan ja maan välille. Jäsenien irrottaminen hevosilla vetämällä koettiin myös häpeälliseksi tavaksi menehtyä ja kaikki on kuullut rikollisten valamisesta tervaan ja höyheniin, niin että varmasti tiedetään kuka pahantekijä on. Kunniakkaana kuolemana puolestaan ajateltiin miekalla teloittamista.

Kirja oli ajatuksia herättävä kokonaisuus mielenkiintoisesta aiheesta. Mistä häpeä johtuu? Ennen oli ihan normaalia ulostaa kaduille, mutta ei ollut kuitenkaan hyvien tapojen mukaista tervehtiä tarpeillaan olevaa?! Nyt tämä säädös kuulostaa jokseenkin naurettavalle, kun jo itse kadulle kakkiminen vaikuttaa niin sopimattomalta. Ei tulisi mieleenkään vielä tervehtiä sellaista henkilöä.  Kirjassa oli myös mielenkiintoinen kappale koskien Euroopan pyöveleitä ja kuinka heidän ammattinsa koettiin häpeällisenä; itseään myyvien ilolintujen, ilveilijöiden, haudankaivajien ja rihkamakauppiaiden kanssa samalla tasolla. Noin 1500-luvulla tapahtui kuitenkin muutos pyöveleihin suhtautumisessa. Pyöveleille muodostui ammattiylpeys ja identiteetti. He lakkasivat pukeuutmasta narrien ja porttojen kirkkaisiin väreihin ja omaksuivat saman tyylin sotilaiden ja porvareiden kanssa. Pyöveleinä toimivat yleensä entiset rikolliset (jotka eivät muuta työtä saaneet), mutta keskiajan jälkeen pyöveleiltä alettiin vaatia lukutaitoa sekä koulutusta ja näin asema yhteiskunnassakin oli hyvä.

Kirjassa on kolme suurempaa kappaletta, joiden alle mahtuu häpeä eri näkökulmista katsottuna. Häpeä on kuitenkin niin laaja aihe, että joskus tuntui, että kirjan heikkoutena oli aiheen jäsentäminen.

Kiintoisa.

***1/2

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2011


sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Connie & Carla (2004)

Ei ihan Thelma & Louise vaan Connie & Carla. Kyseinen DVD kökötti pitkään elokuvahyllyssäni lasin takana ja sitä aina silloin tällöin vilkaisin, mutta Connie & Carla...voiko sen tylsempää nimeä ollakaan? En innostunut. Vihdoin päätin ottaa sen katseluun, koska soveltui Helmet-haasteen kohtaan 19. "Et pidä elokuvan nimestä".

Chicagolaiset Connie (Nia Vardalos) ja Carla (Toni Collette) todistavat murhan ja päättävät lähteä pakoon Los Angelesiin. He saavat idean soluttautua yökerhoon drag queen -esiintyjiksi. Paikkaan josta murhaajat eivät heitä osaisi etsiä. Tytöt joutuvat siis esittämään miehiä, jotka pukeutuvat naisiksi. Homma sujuu suht hyvin kunnes Connie ihastuu yhden drag queenin veljeen - Jeffiin (David Duchovny), joka on pesun kestävä hetero. Esiintyjä-duo alkaa myös niittää mainetta aidolla laulannallaan pelkän suun liikuttelun sijaan ja rikolliset alkavat päästä vihille heidän olinpaikastaan.

Naiseus peitossa
Connie & Carla koostui varmaan 80% siitä, että pääosakaksikko lauloi keskinkertaisesti erilaisissa drag-asuissa. Alkoikin tuntumaan, että Kreikkalaisesta naimakaupasta itsensä tunnetuksi lyönyt Nia Vardalos, joka myös käsikirjoitti tämän, halusi vain toteuttaa jotain tukahdutettuja laulajatähtitoiveitaan. Tätä elokuvaa oli varmastikin hauska tehdä, mutta ei sitä ollut kovinkaan hauska katsoa. En varmaan nauranut kertaakaan.

Tykkään kuitenkin David Duchovnystä, Toni Collettesta ja Niastakin, mutta elokuva ei vaan tarjonnut minkäänlaista mielekästä sisältöä. Juoni oli hyvin nopeasti kokonaisuudessaan ennalta-arvattava ja elokuvaa katsoessa odotti vain milloin naiset paljastavat olevansa naisia ja Connie saa ihastuksensa omakseen.

Kehno.

**

Pääosissa: Nia Vardalos, Toni Collette, David Duchovny
Kesto:1h 48min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Eikä yksikään pelastunut (Agatha Christie)

Hyvä kirja sekä hyvää kahvia ja karkkia..mmm
Olen lukenut aikaisemmin yhden Agatha Christien kirjoittaman teoksen ja se oli nimeltään Kymmenen pientä neekeripoikaa (Ten Little Niggers). Googlailin vähän ihmisten suosittelemia jännärikirjoja ja "Eikä yksikään pelastunut" (And then there were none) pompsahti useamman kuin kerran esiin. Niinpä päätin lainata tämän huomatakseni vain, että sehän oli se sama kirja. Nimi oli vaan muuttunut takaisin nykymittapuilla korrektimpaan. Vaikka muistin hämärästi loppuratkaisun, niin päätin lukea kirjan kuitenkin uudelleen. Olihan siitä kuitenkin jo 20 vuotta aikaa kun sen viimeksi selasin. En kuitenkaan tykännyt tästä nimikikkailusta ja muutenkin nimi on hyvin spoilaava. Asetankin kirjan sen takia Helmet-haasteen kohtaan 19. "Et pidä kirjan nimestä".

Kymmenen toisilleen tuntematonta henkilöä saavat kutsun mystiseltä herra Owenilta tulla paljon lehdissäkin esillä olleelle Neekerisaarelle. Saavuttuaan saarelle seurue huomaa, että isäntää ei näy mailla eikä halmeilla. Ruokalan pöydällä on 10 pientä patsasta ja talosta löytyy lasten loru juurikin kymmenestä pojasta, joille kullekin käy huonosti. Asukit saavatkin pian huomata kuinka loru kuvastaa hyvin heidän kohtaloaan patsaidenkin kadotessa yksitellen.

Agatha Christie ei ole syyttä jännityksen mestari. Sen verran taidokkaasti kirja on kirjoitettu. Hahmot saavat kukin hyvän taustatarinan ja heidän historiastaan paljastetaan kirjan edetessä hieman enemmän ja enemmän. Christien nokkeluus tarinan loppuratkaisussa on myös omaa luokkaansa. Suositusta kirjasta on tehty useita elokuvasovituksiakin.

Kirjaa oli hyvin vaikea laskea käsistään kun henkeä pidättäen halusi tietää kuka lähtee seuraavana ja millä tapaan (kun en muistanut enää).

Jännityskirjalta ei voi muuta toivoa.

*****

 Alkuperäinen julkaisuajankohta: 1939

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Madagascar (2005)

Madagascar on DreamWorksin suurssuosioon noussut animaatioelokuva. Madagascar on myös maa, joten sijoitan elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 23. "Elokuvan nimessä on jokin maa".

New Yorkilaisessa eläintarhassa käy kuhina kun vetonaulaleijona Alex (Ben Stiller) houkuttelee paikalle sankoin joukoin ihmisiä kuvaamaan luontokappaleita. Kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyväisiä elämäänsä eläintarhassa. Marty-seepra (Chris Rock) alkaa pohtimaan kymmenenvuotissynttäreillään, että olisiko elämässä jotain muutakin kuin pieni aitaus keskellä kaupunkia. Pakoon pyrkivä pingviinien joukko lyö vettä myllyyn ja saa Martyssä aikaan todellisen halun lähteä seikkailulle - Connecticutiin.

Alex ja Melman-kirahvi (David Schwimmer) sekä Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) lähtevät Martyn perään estääkseen tätä lähtemästä. Ihmiset eivät ole kuitenkaan valmiita kohtaamaan villieläimiä kaupunkinsa kaduilla. Eläinten tempauksen jälkeen luonnonsuojeluaktivistien toimesta ystävykset lähetetään Keniaan luonnonsuojelualueelle. Salamatkustavat pingviinit kolkkaavat kuitenkin kapteenin ja päättävät laivalle uuden suunnan mikä saa eläinlaatikot tippumaan mereen ja ajelehtimaan kohti Madagascarin saarta.

Madagascarilla eläimet pääsevät lähemmäksi omaa luontoaan ja alkavat huomaamaan kuinka luonnoton seepran ja leijonan ystävyys onkaaan. Saarella he kohtaavat myös makien lauman ja heidän persoonallisen kuninkaan - Julienin (Sacha Baron Cohen).

Madagascarin pääosat




Madagascarin ilmestymisestä on jo yli kymmenen vuotta, mutta muistan että se  yllätti freesiydellään ja "aikuisempaan makuunkin" hauskuudella. Elokuvassa on viittauksia esimerkiksi silloin suosittuun American beauty -elokuvaan sekä mieltä laajentaviin huumausaineisiin. Asiaa auttoi myös komediatähtien äänet animaatioeläimillä. Elokuva toimi vieläkin vaikka selkeästi huomaakin kuinka tietokoneanimoinnin taso on kehittynyt Madagascarin ajoista. Visuaalinen ilme on kuitenkin toissijainen tässä mahtavien persoonien muodostamassa seikkailupätkässä.

Salilla käydessäni on musiikkilistallani vieläkin King Julianin I like to move it, move it. King Julien onkin yksi hauskimpia animaatiohahmoja ja hänen biisinsä tarttuva vaikka coveri onkin.

 ****

Ohjaajat: Eric Darnell, Tom McGrath (Madagascar 2, Madagascar 3)
Pääosissa: Chris Rock, Ben Stiller, David Schwimmer
Kesto:1h26min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Suomen historia ( Petri Tamminen)

Suomi on maa ja kirjan nimi on Suomen historia, joten asetan sen Helmet-haasteen kohtaan 23.". Kirjan nimessä on jokin maa".

Petri Tamminen on kerännyt pieneen kirjaseen Suomen kansan syvistä riveistä lyhyitä tarinoita koskien eri teemoja kuten talvisotaa tai Tuntematonta sotilasta. Lainatessani kirjan, luulin että kirjassa oltaisiin käyty läpi Suomen historian merkkihetkiä jotenkin tietopainotteisemmin, mutta tämä Suomen historia olikin jotain aivan muuta.

Kun ymmärsin sen tarinakokoelmaksi, niin oli se sellaisenaan erittäin nautittava kokonaisuus, joka avasi Suomen historiaa mielenkiintoisella tavalla, tavallisten ihmisten silmin kerrottuna. Muistelot on koottu kronologisessa järjestyksessä aina Suomen itsenäistymisen vuodesta vuoteen 2016 asti. Kun oma syntymävuoteni tuli tarinana Kekkosen virastaluopumisen muodossa, niin tuli ihan kylmät väreet: kirjaa lukiessa tuli konkreettinen tunne olevansa osa tätä maata ja sen historiaa.

Useiden muiden sota-aikana eläneiden tapaan ei omatkaan isovanhempani koskaan niistä ajoista haastelleet. Ainoastaan sen tiedän, että ukki painoi sota-ajan nuorukaisena noin 40 kiloa. Aika vähän.

Repesin kun luin tämän

Tarinat ovatkin vaihdellen; hauskoja, liikuttavia, informatiivisia ja jotain siltä väliltä.

Hyvä, että joku on nämäkin kerännyt talteen.

****

 Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2017

perjantai 12. huhtikuuta 2019

474/1001 Horí, má panenko/ Palaa, palaa! (1967)

Palaa, palaa! (Horí, má panenko) on tsekkoslovakialaisen Milos Formanin ohjaustyö. Helmet-haasteeseen sijoitan sen kohtaan 18. "Eurooppalaisen ohjaajan ohjaama elokuva".

Palomiesten järjestämissä varainkeruu tanssiaisissa tapahtuu. Ohjelmassa olisi muun muassa arvontaa ja kauneuskilpailut, mutta mistään ei oikein meinaa tulla mitään. Palomiehet yrittävät saada järjestystä kaaosmaisiin tanssiaisiin, jossa palkintoja varastellaan eikä kauneuskilpailuunkaan saada oikein niitä näyttävimpiä misuja.

Innokkaat kauneuskilpailuehdokkaat
Milos Forman on ohjannut kaksi lempielokuvaani: Yksi lensi yli käen pesän sekä Amadeuksen. En ollut nähnyt hänen alkupään tuotannon elokuvia ennen tätä. Elokuva oli mainitsemistani hyvin erilainen, mutta siinä mielessä samanlainen, että tätäkin oli vaivaton katsoa. Milos onnistui ohjaamaan täysin amatööreistä koostunutta näyttelijäkaartiaan niin, että he vaikuttivat taitavilta komedian ammattilaisilta.

Elokuvan ilmestyttyä 40000 palomiestä irtisanoutui munaisessa Tsekkoslovakiassa, mutta palautui samointein palkkalistoille kun Milos ilmoitti elokuvan olevan puhdasta komediaa ilman mitään henkilökohtaista palomiehiä kohtaan. Myöhemmin hän on ilmoittanut, että elokuvassa oli todellakin kritisoivaa sanomaa kommunistisen hallinnon toimimattomuudelle. Ajatus elokuvaan sai kipinän todellisista tapahtumista Milosin osallistuttua palomiesten tanssiaisiin, jossa kaikki meni mönkään.

Palaa, palaa! oli hauska ja ehdottomasti katsomisen arvoinen kokonaisuus.

***1/2

Ohjaaja: Milos Forman (Yksi lensi yli käen pesän, Amadeus, Larry Flynt, Man on the moon)
Pääosissa: Jan Vostrcil, Josef Sebánek, Josef Valnoha
Kesto: 1h13min
Valmistusmaa: Tsekkoslovakia, Italia

Kirja: Mistä valaat laulavat? (Eva Meijer)

Mistä valaat laulavat? on hollantilaisen filosofin Eva Meijerin kirjoittama kirja. Asetankin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 18. "Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja".

Kirja avaa filosofin näkökulmasta eläinten kieltä ja kommunikointintia. Alkuun minua epäilytti, että mitä sanottavaa filosofilla voi olla tähän asiaan, mutta kirjan luettuani voin todeta, että paljonkin. Kirja ei millään muotoa ole pseudotieteellistä haihattelua vaan siinä on vankka tieteeseen pohjautuva ote. Mielenkiintoa piti yllä lukuisat esimerkit eläinten monimuotoisesta kielestä.

Tutkimusten myötä löydetään jatkuvasta uusia ihmeellisiä ominaisuuksia eläimiltä, joiden valossa niiden kieli tuntuu ainakin yhtä rikkaalta kuin ihmisten. Kirjassa myös pohditaan sitä kuinka ihmisetkin ovat eläimiä, mutta ovat irroittaneet itsensä muiden eläinten rivistöstä omassa erinomaisuudessaan paistatellen ja kuinka tämä ennakkoasenne on vaikuttanut myös eläinten kielen tutkimiseen ajatellen sen olevan jotenkin toisarvoista kuin ihmisten kieli. Kirja haastaakin tämän asetelman.

Kirahvien luultiin pitkään olevan kykenemättömiä ääntelyihin niiden haastavan pitkän kaulan takia, mutta nyt on todettu, että he hyräilevät öisin. Miekkavalaat kykenevät itsemurhaan kun eivät halua enää elää ja näin on vankeudessa eläneiden yksilöiden kohdalla käynytkin ja gorilloilla on erittäin intiimit tervehdystavat. Kaikesta tästä voi avartaa mieltään kiintoisan Mistä valaat laulavat? parissa.

Suosittelen.

****

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2018

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Unicorn Store (2017)

Yksisarviskauppa (Unicorn Store) on Brie Larsonin esikoisohjaus kokopitkien elokuvien saralla. Olen aina pitänyt Brie Larsonin nimeä kiehtovana, johtuen varmaan mieltymyksestäni Brie-juustoon. Asetankin elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 42. "Ohjaajan nimi viehättää sinua".

Kit (Brie Larson) on aikuinen, joka elää lapsekasta elämää vanhempiensa (Joan Cusack ja Bradley Whitford) luona. Naisen vahvuutena on tämän luovuus, mutta taidekoulustakin hänet potkaistaan ulos. Kit päättääkin muuttaa elämänsä suunnan vakavahenkiseen aikuismeininkiin ja hommaa määräaikaisen työn PR-yhtiössä.  

Yrittäessään elää normaalinpaa elämää, alkaa Kit saamaan erikoisia kirjeitä, joista yksi on kutsu Samuel L. Jacksonin esittämän hahmon isännöimään Yksisarviskauppaan. Myyjä lupaa naiselle yksisarvisen, jos onnistuu täyttämään muutaman ehdon. Yhtenä ehtona on rakentaa yksisarviselle talli. Tähän Kit saa apua rautakaupassa työskentelevältä Virgililtä (Mamoudou Athie), jonka kanssa ystävystyy.

Kit ja myyjämies
Olin aivan vakuuttunut nähtyäni Captain Marvelin, että Brie Larson osaa kyllä näytellä, mutta ohjauksessa vain töpeksittiin hänen kohdallaan. Tämän elokuvan nähtyäni en olekaan enää niin varma Brien näyttelijänlahjoista. Tuntui kuin hän olisi ollut sama hahmo kuin Captain Marvelina. Samuel L. Jacksonin esitys Yksisarviskaupan myyjänäkin jäi vaisuksi. Virgilin sekä Kitin vanhempien näyttelijät sen sijaan toimivat ja toi elokuvaan kiinnostavuutta.

Elokuvassa oli kyllä potentiaalia ja visio oli tunnettavissa, mutta toteutus vain jäi uupumaan. Elokuva yritti olla outo, mutta jos outouden tekee huonosti niin oudosta tulee vain kehno. Elokuva antoi odottaa jotain mielenkiintoista ja olikin kiva tunne kun ei tiennyt minne elokuva johdattaa, mutta Yksisarviskauppa ei vain jaksanut viedä odotuksia maaliin saakkaa.

**1/2

Ohjaaja: Brie Larson
Pääosissa: Brie Larson, Samuel L. Jackson, Joan Cusack
Kesto: 1h 32min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Kullervon tarina (J.R.R. Tolkien)

Kansitaide on mielestäni onnistunut
Verlyn Flieger on toimittanut J.R.R. Tolkienin kirjoittaman Kullervon tarinan. Esipuheessaan hän avaa kuinka on siistinyt Tolkienin viimeistelemätöntä tekstiä ja perustelee tekemiään valintoja mitkä tekstit ovat päätyneet tähän julkaistuun kirjaan.

J.R.R Tolkien -kirjailijanimi on aina vedonnut minuun sekä sen koristeellinen monogrammi. Piirtelin esiteininä hänen monogrammia vähän mihin sattuun, kuten omaan jalkaani - tussilla. Asetan kirjan tämän takia Helmet-haasteen kohtaan 42. "Kirjailijan nimi viehättää sinua".

Kullervo on Kalervon poika, jonka isän tappaa tämän häikälemätön Untamo-setä. Samainen setä sieppaa Kullervon ja hänen siskonsa sekä näiden äidin. Untamo yrittää murhata Kullervon kolme kertaa siinä onnistumatta. Tällä tarinalla ei ole kuitenkaan onnellista loppua taikavoimaisesta Musti-koirasta huolimatta.

Kullervon tarina -kirja yllätti siinä mielessä, että Tolkienin hahmotelma Kullervon tarinasta oli aika pieni osa kirjaa. Tarina oli lyhyt. Suurin osa kirjasta onkin tarinassa esiintyneiden sanojen selitystä sekä taustaa. Tolkien kun lainasi Kalevalan tarinaa Kullervosta, mutta kehitteli hahmoille omia nimiään: Musti-koira esimerkiksi muuttui joissain kohtaa Mauriksi ja niin edelleen. Kirjassa on myös kaksi versiota Tolkienin Kalevala-esitelmästä. Toinen on käsinkirjoitettu versio ja toinen puhtaaksi kirjoitettu versio. Näiden esitelmien joistain sanoista tai lauseista on myös samanlainen selityslista.

Lopuksi toimittaja vetää yhteen Kullervon tarinan merkityksen linkkinä Tolkienin Silmarillionille ja Keski-Maalle. Yhteyttä Keski-Maan ja Kalevalan välillä on toimittajan mukaan aikaisemmin vähätelty muun muassa Tolkienin jossain elämänkerrassa, mutta tämän mielestä löydetty hahmotelma Kullervon tarinasta sekä Tolkienin Kalevala-esitelmä, jossa Tolkien toteaa Kalevalan olevan lempiteoksensa, yhteys on kiistaton. Flieger esittää, että Silmarillionin Túrin Turambar -hahmo on jäsennellympi versio Kullervosta. Kirjassa esiintyy myös taikavoimainen koira, jonka esikuvaksi hän väittää Mustia.


Kirja oli suomalaisnäkökulmasta ihan kiinnostava ja imarteleva, että niinkin ansioitunut kirjailija kuin Tolkien ylistää pientä kansalliseepostamme. En kuitenkaan jaksanut olla aivan niin kiinnostunut kaikista sanojen etymologioista, että kirja olisi noussut suosikikseni. Veikkaan, että HC Tolkien -fanit tai muuten kielistä tai folkloristiikasta kiinnostuneet saavat tästä enemmän irti kuin itse sain. En myöskään jaksanut fiilistellä kahden saman esitelmän välisiä pikkueroja; mitkä sanat säilyivät puhtaaksi kirjoitettuun versioon ja mitä Tolkien sanomillaan todella tarkoitti?

Olen kuitenkin iloinen, että tämä Kullervon tarina päätyi julkaistavaksi teokseksi ja fyysiseksi todistusaineistoksi Tolkienin Kalevala innostuksesta.

***1/2

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2015

tiistai 2. huhtikuuta 2019

The Hitcher (1986)

Liftari (The Hitcher) on Robert Harmonin ohjaama trilleri. En ole Robertilta mitään muuta ohjaustyötä nähnyt, joten asetan elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 25. "Elokuva ohjaajalta, jonka tuotantoa et ole nähnyt aiemmin".

Jim Halsey (C. Thomas Howell) ajelee autoa vieden sen kaverilleen Kaliforniaan. Rattiin nukahtanut ja miltei onnettomuuteen joutuva poika päättää ottaa kadun poskessa liftaavan miehen (Rutger Hauer) kyytinsä, että pysyisi hereillä. Matka muuttuu kuitenkin painajaiseksi kun liftari ilmoittaakin tappavansa tämän.

Panikoiva Jim saa potkaistua liftarin ulos autostaan päätyen soittamaan poliisit ystävällisen tarjoilijattaren (Jennifer Jason Leigh) avaamaan ravinteliin. Varsinainen piina on kuitenkin vasta alkamassa. 

Kaikki liftarit eivät ole murhaajia. Mutta hän on.
Liftari oli otteessaan pitävä jännäri, jonka tapahtumat eskaloituivat nopeasti ahdistaviin mittasuhteisiin. Jimin rooliin oli helppo samaistua täysin syyttömänä tapahtumien keskipisteeseen joutuvana uhrina. Rutger hallitsi hullun roolin helposti. Hänen kertovat silmänsä kuvasti hyvin murhanhimon kuin samalla tietyn anovan toiveen omasta tuhostaan. Tykkään Jenniferistä näyttelijänä, joten hänen mukana olonsa elokuvassa oli plussaa vaikka ei juurikaan siinä muuta tehnyt kuin oli Jimin "love interest",

Tylyä menoa alusta loppuun.

****

Ohjaaja: Robert Harmon (Highwaymen, Astronauts, They)
Pääosissa: Rutger Hauer, C. Thomas Howell, Jennifer Jason Leigh
Kesto:1h 37min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Norwegian Wood (Haruki Murakami)

Kirjailija Haruki Murakami on ollut kuvioissa jo pitkään supersuosittuna kirjailijana, mutta en ennen Norwegian Woodia ollut lukenut mitään hänen teoksiaan. Asetankin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 25. "Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin".

Yliopistossa opiskeleva Toru Watanabe on rakastunut ystävänsä tyttöystävään - sisäänpäin vetäytyvään Naokoon.  Toru ja Naoko viettävät pitkiä aikoja yhdessä vaellellen 60-luvun Tokion katuja. Kun Naokon poikaystävä ajautuu riistämään oman henkensä, päätyy Toru ja Naoko viettämään yhteisen yön.  Naoko kuitenkin katoaa kiihkeän yön jälkeen muuttaen parantolaan selvittääkseen läheisensä menettämisestä aiheutuvia tunteitaan.

Watanabe elää opiskelijaelämäänsä maaten satunnaisten naisten kanssa ja kyhjöttäen opiskelija-asuntolassaan. Mielessään kuitenkin aina Naoko. Watanabe päättää mennä tapaamaan Naokoa parantolaan, jossa tutustuu vanhempaan asukkaaseen - Reikoon - joka soittaa kitarallaan aina The Beatlesien Norwegian woodin kun Naoko sitä toivoo. Watanabe toivoo että Naoko paranisi, että he voisivat olla vihdoin pari ja elää yhteistä elämää. 

Naokon poissaollessa Watanabe kuitenkin tapaa eloisan Midorin, joka tuntuu Naokon vastakohdalle jatkuvine puhetulvineen ja uteluineen. Pian Watanabe huomaa rakkauden tunteiden heräävän myös Midoria kohtaan, mutta entäs Naoko?

Jonkun mielestä takakannen kuvaus paljasti liikaa
Kirjaa vain vähän matkaa luettuani en enää ihmetellyt miksi Murakami on niin ylistetty ja suosittu kirjailija. Hänen tekstiään oli ilo lukea. Kerronta soljui vaivattomasti ja kuvaukset olivat niin yksityisohtaisen eläväisiä, että tuntui miltei kuin olisi itse ollut paikalla. Todellinen lukunautinto. Lukemani versio oli suomennos englanninkielisestä käännöksestä. En tiedä miten paljon on hukkunut käännöksissä, mutta minulle kyllä tämä suomennoskin toimi. Muutenkin kirja tuntui hyvin nykypäivään kääntyvältä vaikka se on vuonna 1987 kirjoitettu.

Ainoa kritiikkini on kirjan viimeinen kappale! Olipas jotenkin outo tapa pistää koko homma pakettiin. En nyt viitsi tässä sitä sen enempää avata, mutta jätti hieman huonon maun koko kirjaan, joka oli siihen asti niin taidokkaasti tehty.

****

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 1987