sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

torstai 31. tammikuuta 2013

605/1001 Jaws (1975)

Muistan kun naapurin kakarat olivat uuden videokameran saatuaan tehnyt oman versionsa Tappajahaista; eväntapainen selkään ja eikun uimaan. Pää pinnan alle ja paljon ketsuppia. En usko, että naapurini asukkaat olivat ainoat lapsoset jotka näin ovat tehneet. Katsoin siis televisiosta tulleen klassikon Tappajahai (Jaws).

Ollaan rauhallisella Amityn saarella, jonka poliisina toimii mies nimeltä Brody (Roy Scheider). Kesä ja sen myötä turismi on kuumimillaan kun eräs uivista lapsista uppoaa veden pinnan alle. Aluksi saaren valtaapitävät eivät halua uskoa, että kyseessä olisi ollut hai, koska se karkottaisi turistit, mutta kun hai seuraavan kerran esiintyy, niin ei asiaa voi enää peitellä.

Hai halutaankin pois päiviltä ja sitä hommaa lähtee viemään eteenpäin Brody, kapteeni Quint (Robert Shaw) sekä haitutkija Hooper (Richard Dreyfuss).

Man vs. Beast
Täytyy sanoa, että Spielberg on saanut tappajahain todella aidon näköiseksi. Hai tehtiin myös hyvin tarpeeksi aggressiiviseksi, että sitä kohtaan ei noussut sympatiat. Mielestäni elokuvan paras kohtaus tapahtui kuitenkin laivan sisällä kun miehet olivat menossa lahtaamaan nemesistään. Varsinkin Dreyfuss oli mainio humaltuneena miekkosena, joka vertaili haavojaan kokeneen kapun kanssa. Tilanne tutui aidolta. En muista olenko koskaan varsinaisesti pelännyt elokuvan aikana, mutta ihan jännä se on. Olen nähnyt Tappajahain niin monta kertaa, että sen katsomisesta on mennyt jo se terävin hohto, mutta ei se kuitenkaan vielä tylsä ollut. Näyttelijät ja yksinkertainen juoni pitivät hyvin mielenkiinnon kohteessaan.

 ****

Ohjaaja: Steven Spielberg
Pääosissa: Roy Scheider, Robert Shaw, Richard Dreyfuss
Kesto: 124min
Valmistusmaa: USA


Movie Monday #77 - Poikkeus sääntöön

Movie monday kyseli, että mikä on lempiohjaajasi floppi sinulle.

Voisin oikeastaan vastata saman elokuvan kuin viime viikon Movie Monday kyssäriin, eli Tim Burtonin Apinoiden planeetan, mutta koska se olisi hieman tylsää niin vastaan...

...David Fincher - Benjamin Buttonin uskomaton elämä. Ei vaan uponnut. Brad Pittin pää pienessä ruumiissa ei vaan uponnut.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events (2004)

Katsoin eilen televisiosta tulleen elokuvan: Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja (Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events). Se ei ollut kovinkaan hyvä. 

Lemony Snicket (Jude Law) narratoi tapahtumien kulkua. Klaus (Liam Aiken), Violet (Emily Browning) ja Sunny (Kara/Shelby Hoffman) ovat rikkaan perheen lapsia. Klaus tykkää lukea, Violet keksiä ja Sunny purra. Elokuvan alussa lapset saavat tietää, että heidän talonsa on palanut ja vanhempansa kuolleet. Orvoksi jääneet lapset viedäänkin sosiaalitoimistoa edustavan mr. Poen (Timothy Spall) toimesta lapsien lähisukulaiselle kreivi Olafille (Jim Carrey). Olaf osoittautuu ilkeäksi mieheksi, joka haluaa vain lasten jättimäisen perinnön. Lapset yrittävätkin puolustautua kreivin kavalilta juonilta.

Elokuvassa voi nähdä myös mm. Meryl Streepin ja Billy Connolyn

Olof sovittelee arskalaseja sillä aikaa kun lapset odottavat lukitussa junaraiteille parkkeeratussa autossa.

Ärsyttävintä elokuvassa oli siinä esiintyvä pieni lapsi Sunny. Syynä ei ollut kuitenkaan lapsi itse vaan ne kuvottavat tekstitykset hänen "vauvapuheilleen". Ne eivät olleet hauskoja. Elokuva yritti ilmeisesti olla synkkä lastenelokuva. Koko elokuvan sävymaailma olikin hyvin tumma ja näytti ihan hyvälle. Pidän kyllä monesta "mustasta komediasta", mutta tässä synkkyyttä ei viety kuitenkaan tarpeeksi pitkälle, että se olisi ollut hauskaa. Jim Carreyn Olof hahmo oli väsyttävän ylidramaattinen. Carreyn vääntelyä on kuitenkin nähnyt jo useammassa elokuvassa, joten hänellä ei ollut hirveästi mitään uutta tarjottavaa. Oli myös jotenkin tylsää, että lapset olivat lokeroitu niin tiukasti ominaisuuksiinsa; keksijänä, lukijana sekä purijana. Aivan kuin yksi ominaisuus määrittelisi heidän koko roolihahmoaan.

En hirveästi kyllä tykännyt.

**

Ohjaaja: Brad Silberling
Pääosissa: Jim Carrey, Jude Law ja Meryl Streep
Kesto: 108min
Valmistusmaa: USA; Saksa

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Hugo (2011)

Katsoin Martin Scorsesen ohjaaman Hugo-elokuvan. Viime vuoden Oscareissa Hugo oli kuuma nimi. Muistin väärin, että Scorsese olisi voittanut tästä ohjaajan Oscarin (se oli The Departed). Oscareita kuitenkin Hugosta irtosi viisi kappaletta. 

Hugo (Asa Butterfield) on orpopoika joka asustelee juna-asemalla Pariisissa 30-luvulla. Hänen isänsä (Jude Law) on jättänyt jälkeensä vain mekaanisen miehen, jota he yhdessä yrittivät korjata ennen isän kuolemaa. Hugo joutuukin varastelemaan mieheen osia muun muassa asemalla sijaitsevasta lelukaupasta, jota pyörittää George Meliese (Ben Kingsley). Varkaudesta kerran kiinnijäätyään vaatii George, että käsistään kätevä Hugo työskentelee kojulla korvatakseen varastamansa. Hugo tutustuu nuoreen Isabelleen (Chloë Grace Moretz), joka asustelee Georgen luona. Lapset ystävystyvät ja pian Hugo huomaa, että Isabelle omaa mekaaniseen mieheen sopivan avaimen. Mekaaninen mies johdattakin lapset Georgen oikean identiteetin jäljille kuuluisana elokuvaohjaajana.

Hugo ja Isabelle livahtavat salaa elokuviin. Muistaakseni jossain dokkarissa Martin sanoi itsekin aikoinaan tehneensä samoin.

Hugo loi satumaisen tunnelman, jossa pääsi mukaan seikkailuun nimeltä elokuva. Scorsese onkin tehnyt hienon kunnianosoituksen varhaisia elokuvantekijöitä kohtaan. Butterfield oli sympaattinen orpopoikana ja hänen kamunaan toiminut Chloë teki hyvää jälkeä. Aivoni raksutti koko elokuvan ajan miettien, että missä olen tuon tytön aikaisemmin nähnyt, mutta Kick assisshan minä! Ben Kingsley oli myös tapansa mukaisesti erinomainen elokuvaohjaaja Meliesinä.

Mielestäni oli erityisen  hauskaa miten elokuva yhdisteli faktaa ja fiktiota fantastisen omaisesti vaikka yleensä vihaankin sitä, että saan arvailla että esitetäänkö elokuvassa historiallisia faktoja vai jotain muuta. Juonikuvio mekaanisesta miehestä, jonka korjaamisen Hugo on ottanut elämäntehtäväkseen, koska uskoo että se tulee toimivana kirjoittamaan viestin kuolleelta isältään oli erityisen nokkela. Siinä mekaanisessa miehessä oli jotain maagista. Elokuvassa oli myös kaksi vahvaa sivuosasuoritusta; Christopher Lee oli vakuuttava kirjakaupan omistajana ja Sacha Baron Cohen teki totutulle tyylilleen vastaisen hillityn hauskan roolisuorituksen asemavartijana. Elokuva näytti todella hyvälle.

Minua ainoastaan hämäsi se, että kun Hugo näki ensimmäistä kertaa mekaaniseen ukkoon sopivan avaimen Isabellen kaulassa, niin hänen reaktionsa oli laimea. Siihen ei kiteytynyt mikään. Oli kuin Hugo olisi kysellyt mistä Isebelle on saanut kulahtaneen kaulaliinansa. Toinen asia mikä minua hämää ei liity niinkään Hugoon vaan uuteen Rölliin, jonka nimi on Rölli ja kultainen avain. Mainoksissa/teemassa on nimittäin huomattavaa samankaltaisuutta Hugoon, mutta kaipa sitä muissakin elokuvissa voi kultaisia avaimia käyttää.


***1/2

Ohjaaja: Martin Scorsese
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz ja Christopher Lee
Kesto: 126min
Valmistusmaa: USA

lauantai 26. tammikuuta 2013

The Edge (1997)

Katsoin eilen televisiosta tulleen elokuvan Reunalla (The Edge). 

Charles Morse (Anthony Hopkins) on rikas miljonääri, joka saapuu Alaskaan mallivaimonsa Mickeyn (Elle Macpherson) kanssa. Alaskan erämökkiin asumaan on tullut myös Mickeyn kuvausryhmä. Kuvausryhmää vetävä Robert Green (Alec Balwin) saa idean mökin seinällä roikkuvasta intiaanin kuvasta, että hän haluaa tämän kyseisen inkkarin mukaan otokseen. Niinpä Robert lähtee Charlesin ja kuvaaja Stephenin (Harold Perrineau) kanssa pienkoneella kohti intiaanin möksää. Kone kuitenkin syöksyy maahan ja miesten täytyy selvitä karhujen täyteisestä Alaskan erämaasta. Ennen syöksyä ehtii Charles kuitenkin kysyä Robertilta, että kuinka hän aikaa tappaa tämän.

Charles (Anthony Hopkin) , Robert (Alec Baldwin) ja tappajakarhu (Bart the bear)

Olin nähnyt elokuvan aikaisemmin joskus reilu 10 vuotta sitten enkä muistanut siiä muuta kuin, että päähenkilöt joutuivat selvitymään luonnossa ja tekevät jossain vaiheessa kompassin käyttäen lehteä ja klemmaria. Muistin myös, että kun katsoin silloin aikoinani elokuvan extrat, niin Mickeytä esittänyt Elle Macpherson oli haastattelussa todella tyhjäpäisen oloinen. Muistin myös että elokuva oli ihan Ok, niinkuin se olikin. 

Anthony Hopkinsin ja Alec Baldeinin välillä oli hyvä kemia. Anthony vaikutti uskottavalta miehenä joka ei edes ajattele kuolemaa mahdollisuutena. Alecilta taas luonnistuu ketkun roolit kuin itsestään. Luin imdb:stä, että Anthonylla oli oikeastikin läheinen kohtaaminen kuoleman kanssa, kun hän tippui jokeen eikä ottamiensa kipulääkkeiden takia tuntenut omaa kylmyttään. Hän joutuikin hypotermiaan ja kiidätettiin sairaalaan. Karhu oli myös pelottava ja mielenkiintoinen "vihollinen". Ehkä hieman hämäsi se, että elokuvassa oli kliseinen kuvio; musta mies tunaroi ja kuolee ensin.

Ihan jännä.

***

Ohjaaja: Lee Tamahori
Pääosissa: Anthony Hopkins, Alec Baldwin ja Elle Macpherson
Kesto: 117min
Valmistusmaa: USA

perjantai 25. tammikuuta 2013

The Sum of All Fears (2002)

Katsoin tv:stä maanantai-toiminnan paikalla tulleen elokuvan Peloista pahin (Sum of all fears). Elokuva sijoittuu ilmeisesti ainakin ajallisesti kahden edellisen Jack Ryan elokuvan (Patriot games ja Clear and present danger) taakse.Peloista pahimmassa on vain Harrison Fordin tilalla Ben Affleck ja eukkokin on nuorentunut Bridget Moynahaniin. En oikeastaan pidä Affleckista, joten en odottanut elokuvalta paljoa eikä se paljon tarjonnutkaan.

Märkäkorvainen CIA analysti Jack Ryan yrittää estää Yhdysvaltojen ja Venäjän välisen sodan paljastamalla oikeat tekijät Yhdysvaltoihin kohdistuneelle ydinpommitukselle. Yhdysvaltojen hallitus kun on heti syyttämässä iskusta Mother Russiaa. 

Elokuvassa voi nähdä muun muassa Morgan Freemanin, James Cromwellin ja Ciarán Hindsin.

Ben Affleck niin nokkelana, niin nokkelana.
Elokuva ei oikein jaksanut pitää mielenkiintoani yllä vaikka olikin virkistävää, että ydinpommi oikeastikin räjähti Yhdysvalloissa eikä Jack Ryan pystynyt estämään sitä vaikkakin onnistui paikallistamaan sen sijainnin. Kuten jo alussa mainitsin, en oikeastaan pidä Affleckista enkä hänestä tässäkään välittänyt. Eniten kuitenkin hämäsi se, että hän esitti Jack Ryania, jonka Harrison Ford oli kahdessa aikaisemmassa elokuvassa ruumiillistanut onnistuneesti. Oli vaikea nähdä Affleck Ryanina ja hänen vehtailunsa uuden tyttöystävänsä kanssa oli kiusallista katsottavaa. Tämän tyttöystävän näyttelijä - Bridget - on minulle Sinkkuelämän Natasha, joten senkin takia oli vaikea uskoa, että hän oli sama hahmo kuin aikaisemmissa elokuvissa nähty shobahtava lääkäri.

Hinds oli ihan karismaattinen Venäjän presidenttinä.

**

Ohjaaja: Phil Alden Robinson
Pääosissa: Ben Affleck, Morgan Freeman ja Ian Mongrain
Kesto: 124min
Valmistusmaa: USA; Saksa

tiistai 22. tammikuuta 2013

Movie Monday #76 - Olis tän kyllä voinut jättää uusimatta...

Movie monday:

Mitkä ovat sinun uusintaversioinhokkisi, jotka tuntuvat vain alkuperäisversion irvikuvilta?

En ole nähnyt Låt den rätte komma in -elokuvan remakea, mutta voin jo nyt arvella, että ei se ainakaan alkuperäistään parempi voi olla. Miksi edes tehdä niin loistavasta elokuvasta uusintaa on vailla ymmärrystäni. Jos kuitenkin valitsen sellaisen elokuvan jonka olen nähnyt, niin tittelin itselleen saa yhden lempiohjaajani teos - Planet of the apes.



The Contract (2006)

Katsoin digiboksillani lilluneen The Contract -elokuvan.

John Cusack ON Ray Keene. Entinen poliisi, nykyinen liikunnanopettaja. Morgan Freeman ON Frank Carden. Entinen CIA agentti, nykyinen palkkamurhaaja. 

Ray Keene lähtee kapinoivan teinipoikansa kanssa retkeilemään, kun he kohtaavat vangitun Frank Cardenin kuolemaisillaan olevan poliisin rinnalta. Poliisi ilmoittaa kyseessä olevan paha rikollinen ja haluaa, että hänet viedään poliisien huomaan. Ray saa haltuunsa aseen ja päättää viedä Frankin poliiseille. Frankia pelastamaan tulleet colleegat ovat kuitenkin tämän tavoitteen hidasteena. Ray ja poika tapaavat matkallaan retkeilijäpariskunnan, jonka mies osoittautuu varsinaiseksi snobimulkuksi; kuuntelee klassista musiikkia eikä halua auttaa Rayta...ja ansaitseekin tämän takia kuolla. Nainen on puolestaan oikein kiva ja viehättäväkin. 

Pääseekö liikunnaopettaja hengissä perille?

Morgan Freeman ja John Cusack
Elokuvan juonikuvaus digiboksillani vaikutti mielenkiintoisemmalta kuin elokuva oli. Jo elokuvan lähtöasetelma oli oksettavan kliseinen. Isä ja vihainen teinipoika, joka on menettänyt äitinsä syövälle lähtevät retkelle ja matkan tapahtumien kautta paikkaavat välejään. Kiintoisana ajatuksena pidin sitä, että Morgan Freeman esittää pahista. Morgan F. olikin pahis, mutta hyvä pahis. Hän tappoi ihmisiä rahasta, mutta oli kuitenkin mukava mies eikä esim. vahingoittanut poikaa vaikka siihen tarjoutui mahdollisuus. Vaikka tällaiset "harmaan alueen" hahmot ovatkin joskus mielenkiintoisia, niin olisin toivonut että Morgan olisi esittänyt jotain läpeensä pahaa rikollista, koska sellaisessa roolissa en ole häntä ennen nähnyt. Aina hänen pitää olla mukava mies. Shawshankissäkin hän oli ainoa vankilassa, joka myönsi kuuluvansa sinne.

John Cusack oli puolestaan maailman tylsin roolissaan isänä, joka haluaa tehdä oikein. Miksi hänen piti olla vanha poliisi. Niin kulunutta. Mielenkiintoisempaa olisi ollut se, että hän olisi ollut "tavallinen liikunnanopettaja", joka joutuu epätavalliseen tilanteeseen ja kuinka tällainen tavis olisi toiminut vaikeassa tilanteessa.

Elokuva oli kliseinen ja tylsä.

**

Ohjaaja: Bruce Beresford

Pääosissa: John Cusack, Morgan Freeman ja Jamie Anderson
Kesto: 96min
Valmistusmaa: Saksa, USA

maanantai 21. tammikuuta 2013

Arvonnan tulokset!

Blogini 2 vuotista taipaletta juhlistava blogiarvontani on nyt päättynyt. Suoritin arvonnan Random.org sivuston kautta antaen numerot osallistujille vastausjärjestyksen mukaan. 

Onnetar suosi numeroa 3 eli onneksi olkoon Noir!

Kiitos lämpimästi kaikille arvontaan osallistuneille ja kiitokset onnitteluista! :) 

Kysyin teiltä parasta Tom Cruise -elokuvaa ja sain mukavasti erilaisia vastauksia. Olitte valinneet:

-Eyes Wide Shut
-Colleteral 
-Vanilla Sky
-Austin Power ja kultamuna
-Sademies
-Syntynyt 4. heinäkuuta

Mielestäni paras roolisuoritus Tompalta löytyy elokuvasta Collateral, mutta lempielokuvani missä Tom esiintyy on Sademies. Siinä tosin kaiken hyvän syy löytyy Dustin Hoffmanista. Pidin myös elokuvsta Eyes wide shut. Vanilla skyta en ole tainnut koskaan nähdä kokonaisuudessaan eikä minulla ole siitä oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Austin Powersin cameota en saa nyt mieleeni millään, mutta hauskasta elokuvasta on ainakin kyse. Syntynyt 4. heinäkuuta kuului lapsena suosikkeihini, mutta en ole elokuvaa pitkilleen nähnyt, joten en tiedä mitä nykyiseltään siitä pitäisin. 

Tästä blogiarvonnasta voisin tehdä vuosittaisen perinteen aina näin synttäreiden kunniaksi, joten tervetuloa osallistumaan taas vuoden päästä! :)

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Django Unchained (2012)

Kävin katsomassa parhaan elokuvan Oscarista ehdolla olevan Django Unchained -elokuvan. Elokuva on Oscareissa ehdolla myös neljästä muusta kategoriasta. Elokuva pohjautuu Sergio Corbuccin Django-elokuvaan, jossa näytellyt Franco Nero tekee tässä elokuvassa cameon. Toinen innoittaja elokuvalle oli Tarantinon mukaan Mandingo, jossa orja harjoitetaan taistelemaan toisia orjia vastaan.

Christoph Waltz näyttelee elokuvassa saksalaista tohtoria nimeltä King Schultz, joka ostaa vapauden Django (Jamie Foxx) nimiselle orjalle. Schultz on vanha hammaslääkäri, joka kuitenkin nykyisyydessä harjoittaa palkkiometsästäjän ammattia. Schultz opettaa Djangosta kaltaistaan palkkiometsästäjää ja hän oppiikiin nopeasti niin hallitsemaan aseen kuin lukemaankin. Palkkiometsästys ajautuu kuitenkin sivuraiteille kun käy ilmi, että Djangolla on vaimo (Kerry Washington), joka toimii orjana pahamaisella Candyland plantaasilla. Tilaa johtaa Calvin Candie (Leonardo DiCaprio), jonka luotto-orjana on Samuel L. Jacksonin näyttelemä Stephen.

Django sekä tohtori kehittävät kavalan juonen jolla pääsisivät pelastamaan Djangon vaimon Candylandista, mutta valitettavasti kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan. 

Mukana myös Quentin Tarantino pienessä sivuroolissa. 

Schultz ja Django
Olen suuri Tarantinon elokuvien fani ja odotukseni olivat erityisen kovat tälle elokuvalle. Olihan se kovin kehuttu. Näihin odotuksiin nähden petyin ehkä hieman vaikka olihan se loistava. Erityisen vaikutuksen teki Christoph Waltz, joka oli täydellinen rooliin. Ilman hänen panostaan elokuva olisi menettänyt paljon. Djangon roolissa komeilleen Foxxin suoritus jäi minulle epätasaiseksi. Tietysti kun on niin vahva vastapartneri kuin Waltz, niin on hieman vaikeaa laittaa paremmaksi. Parhaimmat suoritukset hän tekikin mielestäni ilman Waltzin läsnäoloa. Leonardo oli positiivinen yllätys ja omisti kyllä kusipään roolin hyvin. Myös Samuel L. oli suorastaan nerokas valkoiselle isännälleen uskollisena vanhana kotiorjana.

Juoni olikin suorastaan nerokas. Elokuva, joka kertoo orjista, mutta ilman normaalia draamaa tai alleviivaavaa syyllistämistä. Tässä elokuvassa kaikki tummaihoiset eivät olleet pyhimyksiä vaan jotkin myös pahoja. Elokuvan jonkinlaisena sankarina toiminut Django ei myöskään kuljettanut valkoista lippua läpi elokuvan vaan "tahrasi itsensä" pelastaakseen vaimonsa. Tavoitteen alle jäikin kaikki muu toissijaiseksi. Django oli valmis mihin tahansa. Tarantino hallitsee hyvin musiikin tehokeinona elokuvissaan eikä Django pettänyt tällä saralla. Musiikkivalinnat saivat ihon kananlihalle. Myös spaguwesterneiden elokuvamusiikin guru Ennio Morriconen musiikkia on tunnistattavasti kuultavana.

Miinusta antaisin elokuvan rakenteesta. Mielestäni sen loppua oli venytetty tarpeettomasti ja olisikin mielestäni toiminut paremmin tiiviimpänä pakettina, koska kaikki kuitenkin yleisössä tiesi, että Django saa kostonsa. Muuta miinusta elokuvasta on vaikea löytää. Paitsi ehkä se, että kosto-elokuva on Tarantinolta jo ainakin kertaalleen nähty Kill Billin muodossa.

Hauska, karu ja mielenkiintoinen.

****
Ohjaaja: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz ja Leonardo DiCaprio
Kesto: 165min
Valmistusmaa: USA

Sukiyaki Western Django (2007)

Katsoin joululahjaksi saamani Takashi Miiken ohjaaman Sukiyaki Western Djangon.

Kaksi klaania - punainen ja valkoinen - etsivät jostakin westernmäisestä kaupungista piilotettua aarretta. Kaupunkiin saapuu aseensa hallitseva muukalainen (Hideaki Itô), jonka molemmat klaanit haluavat puolelleen. Punaisen klaanin nainen ja valkoisen klaanin mies rakastuvat ja saavat "punavalkoisen" lapsen. Tämä lapsi tullaan myöhemmin tuntemaan nimellä Django. Punaiset tappavat lapsen isän ja päättää nainen mennä kostoksi valkoisten klaaniin rattotytöksi. Django jää isoäitinsä luokse asumaan, joka osoittautuu legendaariseksi asesankariksi - Bloody Bentoniksi (Kaori Momoi).

Mukana menossa myös Quentin Tarantino, joka esittää Bloody Bentonin oppi-isää.  

Valkoinen klaani
Pidän yleensä Takashi Miiken elokuvista kuten; Audiotion, 13 Assasins ja Ichi the killer. Tällä kertaa jäi Miiken elokuvasta kuitenkin puuttumaan jotain. Heti elokuvan alusta tuntui tarina väkinäiseltä ja epämielenkiintoiselta katsoa. Hauska idea oli laittaa japanilaiset näyttelijät puhumaan jenkkiä, westernistä kun kerran oli kyse, mutta kyllä se ainakin alussa särähti hieman korviin. Modernin oloiset klaanin jäsenet eivät lävistyksineen ja värjättyine hiukseen olleet mielestäni kovin mielenkiintoisia hahmoja. Samuraiperinteen, westernin ja modernin ilmeen yhdistäminen teki elokuvasta sekavan. 

Kankean alun jälkeen alkoi tarina muuttua hieman kiinnostavammaksi kun Djangon vanhemmat kokivat niin kurjat kohtalot ja isoäidin paljastuttua Bentoniksi. Kuitenkaan kiintoisa keskiosa ei pelastanut sitä sen väkinäiseltä alulta ja tylsähköltä lopulta. 

Sukiyaki Western Django pohjautuu Sergio Corbuccin 60-luvun spagettiwestern Djangoon ja sen lukuisiin jatko-osiin. Tarantino teki myös myöhemmin oman versionsa Djangosta - Django Unchained.

***

Ohjaaja: Takashi Miike (Audition, 13 Assasins)
Pääosissa: Hideaki Itô, Kôichi Satô ja Quentin Tarantino
Kesto: 96 min
Valmistusmaa: Japani

lauantai 19. tammikuuta 2013

The Heartbreak Kid (2007)

Tämä The Heartbreak kid kuuluu niihin elokuviin, jotka unohdan heti katsottuani. En edes muistanut tehdä arvostelua, koska elokuva oli niin mitään sanomaton, että ei sen pariin olisi jaksanut edes enää kirjoituksen vertaa uppoutua.

Eddie (Ben Stiller) on kolmissakymmenissä kulkeva mies, joka ei halua enää elää elämäänsä yksi. Hän tapaakin upean oloisen naisen Lilan (Malin Åkerman), jonka kanssa hän päättää nopealla aikataululla mennä naimisiin. Häämatkalla Caboon alkaa Eddielle selvitä Lilan todellinen luonne, joka osoittautuu helvetilliseksi. Cabossa Eddie tapaakin sen oikean unelmiensa naisen Mirandan (Michelle Monaghan), jonka kanssa Lilan selän takana tapailee. Miranda ei myöskään tiedä, että Eddie on häämatkallaan.

Elokuvassa voi myös nähdä Jerry Stillerin Eddien isänä, joka on oikeastikin Benin isä. 


Komediaksi tarkoitettu The Heartbreak kid ei ollut kovinkaan hauska. Malin oli ajoittain ihan onnistunut sekopäisyydessään, kuten kun hän lauloi eläytyen kaikki radiosta tulleet kappaleet pitkällä ajomatkalla. Ben veti näyttelyssään vakiosettiiään. Muutama hymy irtosi, mutta kaiken kaikkiaan aika mitäänsanomaton komedia. 

**

Ohjaajat: Bobby Farrelly, Peter Farrelly

Pääosissa: Ben Stiller, Michelle Monaghan ja Malin Åkerman
Kesto: 116min
Valmistusmaa: USA

Good luck Chuck (2007)

Katsoin eilen televisiosta tulleen romanttisen komedian Good luck Chuck.

Elokuva kertoo Charliesta (Dane Cook), jonka kirosi 10 vuotiaana goth-tyttö, että tämän tyttöystävät eivät ikinä rakastuisi häneen. Charlie elääkin vielä kolmekymppisenä kirouksen sävyttämää elämää. Hänen tyttöystävänsä vaihtuvat tiuhaan ja tuntuvat menevän aina naimisiin seuraavan miehen kanssa, jonka Charlien jälkeen tapaavat. Charlie kartuttaakin mainetta "onnenkaluna" ja epätoivoiset naiset jotka haluavat mennä naimisiin haluavat sekstata tämän kanssaan, että löytäisivät seuraavaksi sen oikean. Vähän aikaa Charlie nauttii tästä seksintäyteisestä elämästä, kunnes tajuaa, että haluaa olla muutakin kuin vain pano. 

Charlie tapaa kauniin, mutta hieman kömpelön Camin (Jessica Alba) ja rakastuu tähän. Charlie ei saa kuitenkaan aluksi vastakaikua.

Charlie ja pingviinihullu Cam etelänavalla
Elokuvassa on suhteellisen paljon alastomuutta kun vertaa muihin romanttisiin komedioihin ja hieman ihmettelinkin, että kuinka Jessica on saatu tähän elokuvaan mukaan. Ehkä juuri tämän "ei niin siirappisen" puolensa takia onnistui se jokseenkin yllättämään. Vaikkakin huumori pohjautui lähinnä lihaviin ihmisiin ja tisseihin, niin oli se kuitenkin viihdyttävämpi katsoa kuin aluksi ajattelin. Muutamaan otteeseen tuli naurettua ihan ääneenkin. Missään tapauksessa Good luck Chuck ei ole loistava elokuva enkä sitä kenellekään kehtaisi suositella, mutta ihan hauska se oli sellaisena mikä se nyt oli. Jessican ja Danen kemiat osuivat hyvin yksiin.

**1/2

Ohjaaja: Mark Helfrich
Pääosissa: Dane Cook, Jessica Alba ja Dan Fogler
Kesto: 96min
Valmistusmaa: USA, Kanada

torstai 17. tammikuuta 2013

The King of Kong (2007)

Katsoin eilen Teemalta tulleen dokumentin The King of Kong. 

Dokumentti kertoo kahdesta Donkey Kongin pelaajasta, joista toinen - Billy Mitchell on elokuvan alussa hallitseva Donkey Kongin maailmanmestari yli 800 000:lla pisteellään. Billy on saanut pitää noin 25 vuotta titteliään, kunnes haastaja saapuu areenalle - autistisia piirteitä omaava Steve Wiebe. Steve onnistuu ylittämään Billyn tuloksen, josta lähettää todisteeksi nauhan, jota virallinen komitea ei kuitenkaan hyväksy. Steve meneekin vuosittaiseen Funspot-peliturnaukseen, jossa hän onnistuu rikkomaan Billyn ennätyksen julkisesti saaden reilut 900 000 pistettä ja on - ainakin vähän aikaa - maailman paras. Billy on nimittäin toimittanut nauhan Funspot-tapahtumaan, jossa hän pelaa Donkey Kongia niin, että saa yli miljoona pistettä.

Kun Guinnesin ennätyskirja ottaa yhteyttä Funspot-tapahtuman järjestäjä Walter Dayhin, haluaa Steve taas rikkoa Billyn ennätyksen, että pääsisi vuoden 2007 Guinnesin ennätysten kirjaan. Steve yrittää saada Billyn paikalle, että he voisivat molemmat kisata livetapahtumassa, mutta Billy ei kuitenkaan tällaiseen suostu. 

Steve lapsineen
Dokumentti oli äärimmäisen hauska ja mielenkiintoinen. Parasta oli kuinka tosissaan Billy ja Steve ottivat niinkin hassun pelin kuin Donkey Kong. Monesti ajatus nousi mieleeni, että onko tämä totta? Esimerkiksi Billyn "kätyrit", jotka seurasivat Steven pelaamista tämän niskaan hengittäen ja selostaen puhelimen välityksellä Steven jokaisen liikkeen olivat niin absurdeja ja huvittavia. Hauska persoona oli myös ihmisten lähettämät videopelinauhat ennätysten varalta läpikäyvä mies, jonka tehtävänä oli katsoa muiden useita kymmeniä tunteja kestäviä pelejä. Apua!! Minä ainakin  henkilökohtaisesti sekoaisin. Intohimonsa kullakin.

Oli myös jännää, että Steve ei ollut perinteinen pelinörtti vaan hänellä oli vaimo ja kaksi lasta. Hän oli myös aikaisemmin urheillut ammattitasoisena, joten olemuskaan ei ollut kovin perinteinen nörtti. Hieman kävi joskus sääliksi Steven perhettä, kun tämän lapset halusivat huomiota. Hauska kohtaus olikin kun Steve oli menossa pelitapahtumaan ja istui tyttärensä kanssa auton takapenkillä kun alla oleva keskustelu käytiin:

Tytär: I never knew that the Guinness World Record Book was so... I never knew it was so important.
Steve: I guess a lot of people are... yeah, a lot of people read that book.
Tytär: [while directly looking at Steve, her father] Some people sort of ruin their lives to be in there. 

Dokumentti oli tehty niin hyvin, että sitä alkoi jo itsekin jännittää Steven puolesta, että saako hän ennätyksen rikki vai kuoleeko Mario ennen aikojaan. Minulla on wiissä Donkey Kong, enkä ole ikinä päässyt kolmatta kenttää pidemmälle. Yrittääkään ei useita kertoja jaksa kun jo hermo menee. Kuten elokuvassakin mainitaan, niin kestää keskiverto Donkey Kong -peli yhden minuutin. Ei se helppoa ole. 

****
Ohjaaja: Seth Gordon
Pääosissa: Steve Wiebe, Billy Mitchell ja Mark Alpiger
Kesto: 79min
Valmistusmaa: USA

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

The Golden Compass (2007)

Sam Elliot
Kultainen kompassi (The Golden Compass) elokuva pohjautuu Philip Pullmanin His Dark Materials trilogian ensimmäiseen osaan. Trilogian kääntyminen valkokankaalle jäi kuitenkin vain Kultaiseen kompassiin, koska katolinen kirkko painosti Hollywoodin tuottajia ettei niitä enää tekisi. Kirkko suuttui tästä ensimmäisestä elokuvasta, koska se heidän mielestänsä promoaa ateismia ja esittää jumalan heikkona. Elokuvassa esiintyy myös ilkeä laitos - Magisterium, jonka on sanottu kuvastavan katolista kirkkoa. Elokuvan yhdessä pääosassa esiintyvä Sam Elliot on kommentoinut jatko-osien tulemattomuutta:

The Catholic Church happened to The Golden Compass, as far as I’m concerned. It did incredible’at the box office, taking $380million. Incredible. It took $85million in the States. The Catholic Church … lambasted them, and I think it scared New Line off.

Harmillista! Vaikka elokuva ei ollutkaan mielestäni mikään mestariteos, oli se kuitenkin ihan viihdyttävä ja kaikkein eniten harmittaa, että jatko-osia ei tule katolisen kirkon painostuksesta, millä vuosisadalla elämme? Oikeastaan pelottavaa, että tähän maailmaan ei mahdu kuin yhdenlainen maailmankatsomus. Ainakin Hollywoodin maailmaan.

Golden compass pezini!
Elokuva kertoo siis rinnakkaisesta universumista, jossa kaikilla ihmisillä on sielu vierellään eläinhahmon muodossa ja pahin rikos on koskea toisen sielueläimeen - daemoniin. Elokuvan keskiössä on esiteini nimeltään Lyra (Dakota Blue Richards), joka ajautuu mukaan seikkailuun pelastamaan kotikaupungistaan Oxfordista mystisesti kadonneet lapset. Apunaan hänellä on kultainen kompassi (jolta voi kysyä mitä vain), gyptit, Pekkalan johtama noitaklaani, texasilainen aeronautti (Sam Elliot) sekä Iorek Byrnison (haarniskaan pukeutuva taistelujääkarhu, Ian McKellenin ääni). Elokuvassa pohditaan mystisen tomun olemusta, jota on ilmennyt pohjoisessa. Tätä tomua ei voi nähdä paljain silmin vaan erityisin välinein. Aikuiset ihmiset joiden daemonit ovat jo asettuneet tuntevat vetoa tähän tomuun ja sitä ilkeä Magisterium laitos haluaa ehkäistä leikkamaalla lasten sielut irti omistajistaan. Tämä tomu nähdään pahana.

Elokuvassa voi myös nähdä muun muassa Nicole Kidmanin, Chrirstopher Leen sekä Daniel Craigin. Hauskaa on sinällään, että nämä kolme Pullmanin kirjaa ovat Daniel Graigin lempikirjoja. Tai niin hän on ainakin joskus sanonut. 

Lyra ja Iorek
 Mielestäni elokuva oli visuaalisesti miellyttävä ja Pullmanin ideana loistava. Pääosaa esittävä Dakota oli oiva esittämään itsepäistä ja rohkeaa Lyraa. Mielelläni näen tällaisia elokuvia, joissa nuoret tytöt pääsevät johtorooleihin ja ratkaiseviksi tekijöiksi. En ole vielä lukenut kirjatrilogiaa, joten en osaa sanoa oliko elokuva miten kirjaa myötäilevä. Vaikka elokuvassa oli paljon hyviä ja mielenkiintoisia kohtauksia ja tapahtumia, niin ehkä kirjan siirtämisen heikkous valkokankaalle oli sen osittaisessa sekavuudessa. Yhteen elokuvaan yritettiin ympätä liikaa tavaraa. Pidin kovasti Iorek-jääkarhusta, Sam Elliotin hahmosta sekä daemoneista. Vähän oli ehkä hassua, että taas fantasiaelokuva yhdisti Leen ja McKellenin, mutta ei häiritsevä. Olihan McKellen  äänenä ja Leelläkin vain pieni rooli.

 Ja tietysti ateistina on kivaa, kun kaikki ei ole aina pelkkää Narniaa.

***1/2
Ohjaaja: Chris Weitz
Pääosissa: Nicole Kidman, Daniel Craig ja Dakota Blue Richards
Kesto: 113min
Valmistusmaa: USA, UK

tiistai 15. tammikuuta 2013

Clear and Present Danger (1994)

Katsoin eilen televisiosta tulleen Näkymättömän vihollisen jatko-osan - Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger).

Pääosassa seikkailee edellisestä elokuvasta tuttu Harrison Ford Jack Ryanina. Tällä kertaa CIA:n johtoon noussut Jack joutuu monimutkaisemman juonikuvion syövereihin kun hän tietämättään pyytää rahoitusta laittomaan sotaan, jonka presidentti haluaa Kolumbiaa vastaan huumeiden takia käydä.

Mukana tässäkin elokuvassa muun muassa James Earl Jones ja "uutena kasvona" Willem Dafoe.

Hirveän hyvä tarkka-ampuja sekä Dafoe
Pidin tästä Isku Kolumubiaan elokuvasta vähemmän kuin Näkymättömästä vihollisesta vaikka olikin juoneltaa monitasoisempi. Johtuneen varmaankin siitä, että olen nähnyt myös tämän elokuvan useaan otteeseen, mutta se ei samalla tavalla jaksanut pitää otteessaan kuin viikko sitten tullut Näkymätön. Jostain syystä huumekartellielokuvat eivät usein kiinnosta minua. Hauskaa tai mielenkiintoista tässä oli kuitenkin presidentin osallistuminen tällaiseen likaiseen ja laittomaan sotaan. Sinällään aika epäamerikkalainen elokuva, että valtion päämies laskeutuu harmaalle alueelle. Willem Dafoe teki hyvää työtä sotaoperaation johtajana ja elokuvan mukavana kevennyksenä toimi sairastunut James Earlin hahmo.

Ihan jännä.

***

Ohjaaja: Phillip Noyce (Rasvatyyni, Näkymätön vihollinen)
Pääosissa: Harrison Ford, Willem Dafoe ja Anne Archer
Kesto: 141min
Valmistusmaa: USA

maanantai 14. tammikuuta 2013

Patriot games (1992)

Katsoin taannoin elokuvan Näkymätön vihollinen (Patriot games). Sekoitan tämän aina elokuvan jonkinlaiseen jatko-osaan: Isku Kolumbiaan. En muista koskaan mitä tapahtui kummassa elokuvassa. Huomasin juuri imdb:stä, että tämäkin taitaa olla jatko-osa Punaisen lokakuun metsästykselle, jossa Jackin roolia veti Alec Baldwin. Kaikki elokuvat perustuvat siis Tom Clancyn kirjoihin.

Harrison Ford esittää entistä CIA analystia, Jack Ryania.  Jack toimii nykyään opettajana merijalkaväelle, koska tämän lääkärivaimo Cathy (Anne Archer) haluaa Jackin olevan enemmän perheensä kanssa ja turvassa. Jackilla on myös tytär, puikkuvanha Sally Ryan (Thora Birch).

Tapahtuu kuitenkin niin, että kun Jack on perheensä kanssa Lontoossa lomalla, joutuu hän keskelle salamurhatilannetta, jossa kuninkaallisen perheen jäsen on vaarassa. Jack ottaa tilanteen haltuun ja ampuu yhden rikollisista ja saa yhden rikollisen kiinni. Käy ilmi, että Jackin ampuma mies on tämän eloon jääneen rikollisen (Sean Bean) veli. Jack palaakin CIA:han, koska kuolleen veljen kostoa kytenyt mies saapuu IRA:n joukoista irronneen tukiryhmänsä kanssa Yhdysvaltoihin vainoamaan Ryanien perhettä. 

Elokuvassa voi nähdä niin Samuel L. Jacksonin kuin James Earl Jonesinkin

Jack Ryan tositoimissa
Olen nähnyt tämän elokuvan useaan otteeseen. Veljeni sai sen joskus joululahjaksi ja sitä sitten poltteli tasaiseen tahtiin vhs-nauhurissa. Elokuva onkin hyvä perustoimintajännäri. Harrison esittää hyvin rauhanomaista miestä, joka  kuitenkin näyttää todelliset kyntensä kun hänen perhettään uhataan. Elokuvassa onkin hauska kohtaus kun Samuel L. Jacksonin näyttelemä Jackin toveri kyselee, että mikä motivoi hänet huimapäiseen tekoon, niin vastaa Jack: Rage, pure rage...Just made me mad. Ja sitten Samuel summaa, että toivottavasti et koskaan suutu minulle.

Sean Bean oli myös uskottava kiihkeämielisenä irkkuna. Kaikin puolin roolit olivat osuneet kohdilleen. Tietysti juoni oli hieman ennalta-arvattava, mutta ei se menoa haittannut. Pettymys olisi jos lopputulos olisi ollut jotain muuta.
 
***1/2

Ohjaaja: Phillip Noyce (Isku Kolumbiaan, Rasvatyyni)
Pääosissa: Harrison Ford, Sean Bean ja Anne Archer
Kesto: 117min
Valmistusmaa: USA


Movie Monday #75 - Sinut minä tahdon


Seksuaalisuus on siitä jännä juttu, että aina välillä se yllättää. Saatamme pitkään luulla olevamme yhtä, kunnes yksi ihminen tulee vastaan ja saa meidät miettimään, olemmeko sittenkin toista? Vai vähän molempia? Kuka näyttelijä (tai miksei vaikka elokuvahahmo) haastaa sinun seksuaalisen suuntautumisesi? Kenet hyväksyisit muitta mutkitta sänkyysi, vaikka et yleensä tunne vetoa hänen edustamaansa sukupuoleen?

Jos en saa Aragornia niin tyydyn Liv Tylerin esittämään Arweniin. Kaunis ja sensuelli hahmo, joka osaa pitää huolta itsestään. Toisaalta Linda Fiorentinossakin on sitä jotain vaikka onkin saanut pienoisen ämmän maineen. 

Minulla on muuten täällä arvonta menossa!


Mao's last dancer (2009)

Katsoin ostamani DVD:n Mao's Last Dancer.

Elokuva kertoo nuoresta pojasta nimeltä Li (Chi Cao, Li aikuisena), joka asuu köyhässä kiinalaisessa kylässä 70-luvun lopulla. Li valitaan 11 vuotiaana harvojen joukkoon opiskelemaan Balettia Pekingiin. Li saa opetusta kommunistisen tasavallan kurilla. Erinomaisena tanssijana Li pääsee Amerikkaan vaihto-oppilaaksi paikalliseen Houstonin balettiin, jossa häntä opastaa maan tavoille balettikoulun opettaja Ben (Bruce Greenwood). Li tykästyy Amerikan vapauteen ja rakastuukin amerikkalaiseen naiseen, jonka avioimalla saa pääsylipun jenkkeihin. Hintana tästä on kuitenkin se, että hän ei saa palata koskaan enää Kiinaan tapaamaan perhettään. 


Li on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan, johon elokuva perustuu. Mielenkiintoista olikin katsoa millaista meininkiä Kiinassa on harjoitettu tai kenties vielä harjoitetaan. Lasten äärimmäinen treenaaminen on laittanut kiinalaiset urheilun kärkeen muissakin lajeissa kuin vain baletissa. Mielestäni elokuvassa näkyi, että se perustui aitoihin kokemuksiin, kun esimerkiksi Li:n "lopullinen" rakkaudenkohde ei ollut heti ensimmäisen naisen astuttua kuvaruutuun selvää. Elokuvan juoni olikin mielenkiintoinen, pidänkin yleensä tällaisista Billy Elliotin kaltaisista ryysyistä rikkauksiin tarinoista. Li:n vaiheet Kiinassa jäivät kuitenkin jenkkielämän varjoon. Pidin Kiina osuutta mielenkiintoisempana. 

*Spoiler*

Li:n jälleennäkeminen tämän isän ja äidin kanssa oli liikuttava hetki. Elokuva itsessään ei kuitenkaan koskettanut ihan niin paljon kuin olisin toivonut. Elokuvan vanhimman Lin näyttelijä oli taidokas tanssija, mutta ei ehkä niin hyvä näyttelijä. Pidin enemmän teini-Li:stä ja lapsi-Li:stä. 

Hienoa tanssia ja riipaiseva tositarina, joka jätti kuitenkin kokoamisessaan toivomisen varaa.

***

Ohjaaja: Bruce Beresford
Pääosissa:Chi Cao, Bruce Greenwood ja Kyle MacLachlan
Kesto: 117min
Valmistusmaa: Australia

lauantai 12. tammikuuta 2013

Blogi 2v. ARVONTA! (arvonta on päättynyt!)

Blogini Mutaa vai tähtiä on saavuttanut toisen vuoden etappinsa. Tämä toinen vuosi ei tunnu niin tärkeältä kuin se ensimmäinen vuosi, mutta on se kuitenkin postauksensa ansainnut. Viimeisimpään vuoteen on kuitenkin mahtunut muutto suomalaisesta Vuodatuksesta kansainvälisempään Bloggeriin.

Jos joku sattui nyt tämän postauksen lukemaan ja haluaa omakseen vapaavalintaisesti, joko käytetyn Rock of ages blu-rayn tai King of California DVD:n, niin voi osallistua arvontaan kirjoittamalla vastauksen kommenttiosuuteen alla olevaan kysymykseen, niin on mukana tässä huikeassa palkintojahdissa. Jos vastaajalla ei ole omaa blogia tai blogger-profiilia josta yhteistiedot löytyvät, niin jätäthän s-postiosoitteesi, että voin sitten ottaa voittajaan yhteyttä. :)

Kysymys: Mikä on mielestäsi Tom Cruisen paras elokuva?

Vastausaikaa on aina 20.1.2013, klo 00.00.
                        
Arvonnan voitti Noir! Onneksi olkoon!                               


King of Califorornia (2007)

Katsoin elokuvan King of California. Kannessa mainostettiin, että Sairaanhauska komedia Sideways'in tekijöiltä. Vaikka en kuulu Sidewaysin suurfaneihin, niin päätin kuitenkin pätkän Fidasta ostaa.

Psykiatrisesta sairaalasta kotiutunut Charlie (Michael Douglas) asuu 16-vuotiaan tyttärensä Mirandan (Evan Rachel Wood) kanssa. Miranda on asunut yksin isänsä lähdön jälkeen lastensuojeluviraston mokan takia. Hän on elättänyt itsensä lopettamalla koulun ja käyden McDonaldsissa töissä.

Charlien palattua kotiin, huomaa Miranda, että tämän isä elää vielä hyvin maanista elämää kuvitellen tietävänsä menneisyyden aarteen olinpaikan. Charlie saa kuitenkin Mirandankin innostumaan tästä aarrejahdista. 

Charlie ja Miranda aarteen etsinnässä
 "Sairaanhauska"-termi ei mielestäni kuvaa tätä elokuvaa, mutta ihan hauska se oli. King of California sai arvostamaan varsinkin Douglasin näyttelijänlahjoja. Hän onnistuu olemaan uskottava niin Amerikan pesidenttinä, Indiana Jonesmaisena seikkailijana kuin hulluna unelmoijanakin. Ilman Douglasin täydellistä panosta olisi pätkä epäonnistunut pahasti. Nyt sitä oli mielenkiintoista katsoa lähinnä juurikin Douglasia seuraillen. Pahan tytön maineessa oleva Evankin oli uskottava Charlien tyttärenä ja pidin siitä, että hänestä ei tehty mitään itkuista kapinoijaa vaan hän hyväksyi isänsä , joskin hieman nikotellen, sellaisena kuin hän oli.

Luin yhden elokuva-arvostelun kommentin, jossa  King of Californian arvosteltiin yrittävän olevan liian kovaa "quirky indy comedy". Minusta se ei kuitenkaan tuntunut pakotetulta vaan päinvastoin pakottomalta. Minulle käy monesti niin, että kun katson elokuvan, joka ei ole tehnyt minuun hirveän suurta vaikutusta, mutta joka on ollut kuitenkin ihan hyvä, niin extrojen Making offin katsominen saa minut pitämään elokuvasta enemmän. Tämänkin elokuvan Making offissa kaikki vaikuttivat olevan innoissaan elokuvasta ja Douglaskin sanoi, että siinä oli paras käsikirjoitus minkä hän on ikinä lukenut.

Kannattaa katsoa jo pelkästään Douglasin suorituksen takia. 

***

Ohjaaja: Mike Cahill
Pääosissa: Michael Douglas, Evan Rachel Wood ja Willis Burks
Kesto: 93min
Valmistusmaa: USA

Juoppohullun päiväkirja (2012)

Kävin katsomassa uuden vuoden aaton kunniaksi elokuvan Juoppohullun päiväkirja. Olen joskus aikoinani lukenut kirjan johon elokuva peustuu ja pidin sitä vallan viihdyttävänä kaikessa sekoilussaan.

Juha (Joonas Saartamo) on juoppo, joka rakastaa viinaa. Hänellä on  yksi ystävä Kristian (Santtu Karvonen), jonka kanssa jakaa rakkain harrastuksensa. Juoppous saa kuitenkin hetkellisen pysähdyksen, kun Juha joutuu poliisin määräämänä AA-kerhoon, jota vetää hehkeä Tiina (Krista Kosonen). Juha rakastuu Tiinaan ja aloittaa tämän kanssa suhteen. Tiina kuitenkin vaatii tipattomuutta, joka tuottaa Juhalle suuria vaikeuksia.

Kristalla on elokuvassa legot aika heikossa kuosissa.
Kun katsoi trailereita ennen elokuvan alkua, niin huomaa hyvin, että suomalaisen elokuvan näyttelijäpiirit pyörii pieninä kun samat "Putous-näyttelijät" näkyy olevan elokuvassa jos toisessa. Varsinkin Krista Kosonen on nyt selkeästikin Armi Toivasen rinnalla kuuma nimi. Tässä Juoppohullussa hän oli uskis, jolla on huonot hampaat, jonka hän veti ihan ok, mutta mielestäni koko AA-juoni oli hieman typerä. Muutkin näyttelijät olivat kyllä ihan hyviä, varsinkin Juhan kaveria näytellyt Santtu pisti itsensä niin totaalisesti peliin, että antoi elokuvaan lisää uskottavuutta surrealistisena sekoiluna.

Elokuvassa ei ollut oikeastaan mitään seurattavaa juonta, paitsi Juhan yritys päästä viinasta. Pätkän tarkoitus kai olikin olla yhtä viinan huuruista häröilyä. Juhalle ei oikein herunut ainakaan minun sympatiat, kun hän öykkäröi ja vahingoitti naapurissa asuvan maahanmuuttajan auton ja varasti tämän hatun. En siis sinällään välittänyt mitä päähenkilölle tapahtuu; saako hän elämänsä kondikseen vai kuoleeko hän. En oikein tiedä mikä elokuvan pointti oli, ehkä sillä ei ollut sellaista. Jotkin kohtaukset olivat kuitenkin varsin hauskoja ja jotkin kohtaukset saavat minut vieläkin kakomaan. 

Elokuva yritti ehkä liikaakin olla "rankka" homoseksillään, kakkajutuilla ja jänishalluilla.

**1/2


Ohjaaja: Lauri Maijala
Pääosissa:Krista Kosonen, Joonas Saartamo ja Santtu Karvonen
Kesto: 1h 25min
Valmistusmaa: Suomi

Killing them softly (2012)

Katsastin elokuvan Killing them softly

Elokuva sijoittuu New Orleansiin vuonna 2008 kun Yhdysvaltain talous alkoi romahtaa ja Obama kisasi paikastaan presidenttinä.  Pätkä alkaakin Obaman puheella, joka vuorottelee kuvalla rähjäisen näköisestä miehestä. Tämä mies osoittautuu Frankieksi (Scoot McNairy), joka on hankkinut pikkurikollispomo Johnnyn (Vincent Curatola) räätälöimälle keikalle toiseksi mieheksi Russelin (Ben Mendelson). Miesten on tarkoitus ryöstää Markien (Ray Liotta) vetämä pokeriottelu, joka on rikollisliigan suojeluksessa. Frankie ja Russell luulevat että Markie saa syyt niskoilleen, mutta ryöstö vaikuttaa pahemmin kuin miehet ovat ajatelleet ja todelliset syylliset halutaan löytää. Huonossa taloustilanteessa rikollisten talous uhkaa romahtaa ryöstön myötä, kun kukaan ei uskalla laittaa enää rahojaan peliin. 

Rikollispiirit haluavatkin osoittaa, että heitähän ei noin vain kaadeta ja rikollispomo (Richard Jenkins) palkkaa ammattilaismurhaaja Jackien (Brad Pitt) tappamaan ryöstäjät palauttaakseen luottamuksen. Jackie pyytää vielä avukseen New Yorkilaisen ammattitappajan (James Gandolfini).

Pretty boy Brad Pitt murhaajana
Elokuva oli synkempi kuin ajattelin. Siinä jo temaattisesti rinnastettiin rikollispiirien talouden romahdus pankkien konkursseihin ja yhteiskunnan taloudelliseen horjumiseen väläytellen Obaman ja Bushin puheita pitkin elokuvaa, joko television tai radion kautta kuultuina. Nämä puheiden väläytykset ovat olleet joidenkin mielestä puhdasta neroutta, mutta mielestäni niitä oli käsittämättömän liikaa vaikkakin ne jollain tapaa sitoivat elokuvan edes jonkinlaiseksi paketiksi. Elokuvan värimaisema oli myös hyvin synkkä ja sadetta käytettiin tehokeinona mielestäni jo yliampuvuuteen asti. 

James Gandolfini
Killing them softly -nimi viittaa siihen kuinka Brad Pittin esittämä palkkamurhaaja haluaa murhata uhrinsa kaukaa - pehmeästi. Läheltä kun näkee liikaa draamaa, anelua ja itkua. Elokuvan väkivalta oli kuitenkin kaikkea muuta kuin pehmeää ja näin karaistuneena Manhunt-pelin pelaajanakin tekivät jotkin kohtaukset pahaa. Pätkässä haluttiin selkeästikin tavoitella rikollisten arkirealismia ja olikin hyvin dialogipainotteinen. Keskustelut olivat kuitenkin mielestäni lähinnä pitkäveteisiä tai kliseisiä "gangsterin puheita". Vakiorikolliskasvo Gandolfinin sekä Liottan tuominen elokuvaan alleviivasi vain lisää tätä kliseisyyttä. Elokuvassa oli myös hyödynnetty ylikäytettyä kontrastia raaka kohtaus vs. lempeä fiftarimusiikki. Tämä tuntui, kuten koko elokuvakin, puiselta ja epäorginellilta. Tietty teennäisyyden tuntu leimasikin elokuvaa. Se tuntui väkinäiseltä ja tekemällä tehdyltä gangsterielokuvalta. Siinä vaiheessa kun toinen ryöstön tehneistä rikollisista otti suonensisäiset huumeet esiin, niin tunki teennäisyys korvia huumaavaksi. Trippi tuntui kohtauksena täysin irralliselta eikä kovin uskottavaltakaan. 

Positiivista elokuvassa oli kuitenkin sen kunnianhimoinen idea kuvata Yhdysvaltain taloutta rikollisten kautta heijastettuna. Pidin myös elokuvan alusta ja toista ryöstäjää esittäneestä Scoot McNairysta. Brad Pitt ei kuulu ehkä positiivisten asioiden listalle eikä olisi ollut ensimmäinen valintani palkkamurhaajan esittäjäksi (ei uskottava), mutta ei hän umpisurkeakaan ollut.

Kaiken kaikkiaan aika tylsä elokuva.

**

Ohjaaja: Andrew Dominik (Chopper, Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta)
Pääosissa: Brad Pitt, Ray Liotta ja Richard Jenkins
Kesto: 97min
Valmistusmaa: USA

perjantai 11. tammikuuta 2013

Rock of ages (2012)

Katsoin joululahjaksi saamani Rock of ages blu-rayn. Elokuva sijoittuu villille 80-luvulle ja on musikaali.

Sherrie (Julianne Hough) on pikkukaupungin tyttö, joka lähtee tavoittelemaan unelmiaan Sunset stripille Hollywoodiin. Sinisilmäinen maalaistollo ryöstetään levyistään heti perille päästyään, mutta Sherrietä tulee lohduttelemaan läheisessä The Bourbon klubissa baarimikkona työskentelevä komea Drew (Diego Boneta). Sherrie unelmoi laulajan urasta kuten myös Drewkin ja poika päättää suostutella klubin omistajan Dennisin (Alec Baldwin) ottamaan Sherrien sinne töihin baarinhoitajaksi. Dennis höltyy sillä onhan klubilla kova keikka tuloillaan, nimittäin Stacee Jaxx (Tom Cruise) on tulossa sinne vetämään jäähyväiskeikkansa ennen kuin ryhtyy soolouralle. Keikan on hoitanut Jaxxin lipevä manageri Paul (Paul Giamatti). Sherrien ja Drewn välillä on vetovoimaan, jonka kuitenkin rikkoo vahingossa Stacee Jaxx.

 Kun seksiä tihisevä rock'n'roll buumi on kovimmillaan ryhtyy pormestarin vaimo (Catherine Zeta-Jones) kampanjoimaan kirkkoseuransa kanssa Bourbon klubia vastaan. 

Tom Cruise Stacee Jaxxina
 Blu-ray antoi kaksi mahdollisuutta; katsoa teatteriversio tai leikkaamaton director's cut. No valitsin ohjaajan version, koska niinhän se itse visionääri on elokuvan tarkoittanut nähtäväksi. Elokuvan katsottuani toivoin kuitenkin hieman, että olisin valinnut toisen tien. Rock of agesista ei nimittäin ainakaan musiikkinumeroita puuttunut. Muutaman niistä olisi voinut minun puolestani karsiakin. Kaverini sanoin; "tiesin, että se on musikaali, mutta en, että se oli niin musikaali." Joten laulua piisaa.

Ihan kiva, että tehdään kasarirokista elokuva kaikkien popmusiikkielokuvien lomaan, mutta kokonaisuus ei siltikään toiminut minulle. Elokuva oli mielestäni hajanainen ja toimi jonkinlaisena löysänä telttakankaana, joka roikkui muutaman vahvan yksilösuorituksen varassa. Tom oli ainakin eläytynyt täysin rokki-idolin rooliinsa, ehkä jopa liikaakin. Alec oli myös uskottava klubin omistajana. Orastava homoromanssi hänen ystäväänsä Russel Brandin esittämään Lonnyyn oli kuitenkin ehkä hieman liikaa. Catherine oli puolestaan elokuvan toiseksi parasta antia kiihkeänä uskiksena (joka kuitenkin lopussa osoittautuu vanhaksi Jaxxin bändäriksi.). Paul Giamatti oli kuitenkin ehkä koko elokuvan paras hahmo niljakkaana managerina kaameassa kasari ponnarissaan. Hän ei myös paria riviä enempää elokuvassa laulanut. Elokuvan niin sanottu pääosapari, jotka esittivät elokuvan nuoria rakastavaisia, jäivät roolisuorituksiltaan vaisuksi.

Rock of agesin musiikkinumeroiden tanssikoreot oli suunnitellut So you think you can dance -sarjasta minulle tutksi tullut Mia Michaels. Ja hienojahan ne olivatkin.

En tiedä mitä tältä odotin, mutta pettyneen olon se ainakin jätti.

**1/2

Ohjaaja: Adam Shankman (Hairspray, Villi tusina 2)
Pääosissa: Julianne Hough, Diego Boneta ja Tom Cruise
Kesto: 123min
Valmistusmaa: USA

torstai 10. tammikuuta 2013

Oscar-ehdokkaat julki!

Satuin katsomaan livelähetyksen ehdokkaiden julkaisusta ja Oscar-ehdokkaat ovat seuraavanlaiset:

http://www.imdb.com/oscars/nominations/

Kivaa, että Tarantino tulee mestoille. Suomi jäi puolestaan taas nuolemaan näppejään. Puhdistus ei vakuuttanut.

Seth MacFarlane ja Emma Stone vaikuttivat livelähetyksessä hauskoilta. Ilmeisesti vain Seth on kuitenkin virallisissa Oscareissa juontajana. Toivottavasti tulee parempi show kuin viime vuonna. Ja 85. Oscarithan on 24.2.2013.



keskiviikko 9. tammikuuta 2013

The World According to Garp (1982)

Katsoin Teemalta tulleen Garpin maailman (The World according to Garp).

Garp (Robin Williams) on poika, joka on ollut aina varustettu hyvällä mielikuvituksella. Hänet on kasvattunut yksinhuoltajaäiti Jenny (Glenn Close). Jenny on hyvin itsenäinen nainen, joka ei koskaan miestä elämäänsä ole halunnutkaan. Garp on päättänyt ruveta kirjailijaksi ja kirjoittaakin teoksen taikakäsineistä. Hänen äitinsä saa kuitenkin saman idean ja tekee feministisen opuksen, josta tulee jättisuosittu koko maailmassa. Garp tunnetaankin enää lähinnä Jennyn poikana. Garp avioituu Helen-nimisen (Mary Beth Hurt) naisen kanssa, joka aloittaa suhteen oppilaaseensa Michaeliin (Mark Soper) katastrofaalisin seurauksin.

Jenny ja Garp
 En ole lukenut kirjaa, johon elokuva perustuu, mutta on kuitenkin kovin arvossa pidettu opus. Elokuva puolestaan meni minulla sinne ok-kategoriaan. Ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta ei se ihan huonokaan ollut. Glenn oli uskottava äärifeministinä ja Williams tämän varjoon jäävänä poikana. Hauskan sivuosaroolin teki Kolmas kivi auringosta -sarjasta tuttu rehtori John Lithgow transuna.

Elokuva on nopeasti unohdettava vaikka siinä onkin järisyttävä kohtaus, jossa pettävän vaimon suihinotto vie suuronnettomuuteen.

                                   Imbd FAQ:
                                   -Does Michael Milton really have his penis bitten off by Helen in the car accident?

                                             -Yes, he does. In the book it is revealed that Helen only bit off the first 2/3 and the rest had to be amputated shortly afterwards for medical reasons. The movie however does not go into specific details beyond to say it happened. It should also be noted that such an accident could occur in real life because in accidents it is not unheard of for people to bite off part of their own tongue if it happened to be inbetween their teeth when their head/jaw is hit forcing the jaw shut. People will often chip or break their teeth in this manner as well.
 

**1/2

Ohjaaja: George Roy Hill
Pääosissa: Robin Williams, Mary Beth Hurt ja Glenn Close
Kesto: 136min
Valmistusmaa: USA

tiistai 8. tammikuuta 2013

Movie Monday #74 - Voimaelokuva

Movie mondayssa haluttiin tietää omaa henkilökohtaista voimaelokuvaa. Esiintymisjännitystä helpotti ainakin hieman Kuolleiden runoilijoiden seura.

Kyllä sinä pystyt siihen!

maanantai 7. tammikuuta 2013

817/1001 Dances with wolves (1990)

Katsoin eilen televisiosta tulleen elokuvan Tanssii susien kanssa (Dances with wolves). Pätkähän voitti silloin aikoinaan peräti 7 oscaria. 

Ei löydy varmaan kovinkaan monta henkilöä, jotka eivät tätä elokuvaa olisi nähneet, mutta selostanpa juonen jokatapauksessa. John Dunbar (Kevin Costner) johtaa vahingossa Yhdysvaltain sisällissodassa pohjoisen armeijan voittoon ja hänestä tulee sankari. Uuden arvostuksensa ansiosta hän saa päättää minne hänet sijoitetaan ja hän valitsee asemapaikan läntiseltä rajaseudulta. Asemapaikka on kuitenkin tyhjä, kun muu armeijan on väki on joko tapettu tai lähtenyt. John kuitenkin kokee autiossa paikassa olonsa mukavaksi seuranaan vain hevonen sekä hieman myöhemmin susi ja päättää jäädä.

Johnin hengailessa jonkin aikaa vartiossaan saa hän vierailun sioux-intiaanilta (Graham Greene). Lyhyestä kohtaamisesta rohkaistuneena John päättää käydä tapaamassa muitakin intiaaneja heidän leiripaikallaan. Matkalla leirille, kohtaa John intiaaninaisen (Mary McDonnel), joka on viiltänyt omat ranteensa auki. John tuo naisen intiaaneille rauhanomaisesti ja saa hieman luottamusta. Vähitellen intiaanien ja Johnin välit lähenevät siinä määrin, että John saa oman sioux-nimen: Tanssii susien kanssa ja John unohtaa vanhan identiteettinsä ja hänestä tulee sioux. John myös rakastuu pelastamaansa intiaaninaiseen.

Kevin Costner ja Graham Greene
 Vaikka elokuva kestää reilut kolme tuntia, niin missään vaiheessa ei aikani käynyt pitkäksi (ja elokuvan olen siis nähnyt aikaisemminkin ja useasti).  Kevin Costner on parhaimillaan erokkomaisena seikkailijana, joka haluaa löytää kommunikaatioyhteyden intiaanien kanssa. Varmaankin koska Kevin on itse ohjannut elokuvan, niin on vaikea kuvitella ketään muuta elokuvan pääosaan. Kevin oikeastaan tekeekin koko elokuvan. Hänen yksineloaan ja suhdettaan eläimiin on mielenkiintoista ja hauskaa katsoa. Myös vakiointiaani Graham Greene oli loistava ja Tuulitukan näyttelijä oli sopivan villi ja vapaa, että tunsin katkertuutta valkoista miestä kohtaan. 

Täytyy sanoa, että ainoa asia joka elokuvassa hieman hämäsi oli Johnin rakkauden kohde Mary McDonnel. En ole oikein varma mikä hänessä oli. Ehkä se johtui vain siitä, että olen nähnyt niin monia elokuvia, joissa valkoinen nainen on "värjätty" olemaan olevinaan etninen. Marynhan ei tässä edes ollut tarkoitus esittää alkuperäistä intiaania, mutta jokin hänessa vain hämäsi. En valitettavasti osaa tässä sitä sen paremmin avata tai ehkä hänen näyttelytaitonsa eivät aina vakuuttaneet.

Loistava ja koskettava elokuva, joka kuuluu lapsuuden suosikkeihin. Elokuvan lopussa tapahtuvat eläinkuolemat saavat aina silmäni kostumaan.

****1/2

Ohjaaja: Kevin Costner
Pääosissa: Kevin Costner, Mary McDonnell ja Graham Greene
Kesto: 181min
Valmistusmaa: USA, UK