sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Murder mystery (2019)

Netflixiin äskettäin ilmestynyt Murhamysteeri (Murder mystery) tuo jälleen Adam Sandlerin ja Jennifer Anistonin yhteiseen elokuvaan. Asetan pätkän Helmet-haasteen kohtaan 49. "Vuonna 2019 julkaistu elokuva".

Nick ja Audrey Spitz (Adam Sandler ja Jennifer Aniston) saavuttavat 15 vuotta yhteistä avioelämää ja Amazonin lahjakortteihin kyllästynyt Audrey toivoisi jo vihdoinkin saavansa lahjaksi sen Euroonpan matkan jonka Nick hänelle hääpäivänä lupasi. Pienen painostuksen jälkeen Nick valehtelee, että onkin yllätykseksi tällaisen matkan Malagaan ostanut. 

Lentokonematkalla pari kohtaa rikkaan Charlesin (Luke Evans), joka yllättäen kutsuu heidät jahdille. Dekkarikirjallisuutta hamstraava Audrey kokee elämänsä seikkailun kun hulppean jahdin pimeässä salissa tapahtuu murha eikä syylliseksi imoittaudukaan kukaan. Kuka on verisen teon takana?

Kalat kuivalla maalla rikkaiden pootilla
Olin täysin varustautunut vihaamaan elokuvaa kun en ole erityinen Aniston taikka Sandler fani ja tusinakomediaahan pukkaa. Yllätyksekseni pätkä olikin viihdyttävä ja paikoittain jopa aidosti hauska. Pidin Anistonin ja Sandlerin keskinäisestä kemiasta sekä hahmojen vanhalle avioparille luontaisesta piikittelystä tai toisen käytöksen häpeämisestä, mutta kuitenkin loppupeleissä toistensa puolella olemisesta. Hercule Poirot -fanina oli myös hauska idea pistää "juntit jenkit" perinteisen murhamysteerin keskelle kuin sotkemaan pakkaa. Lopussa pari lähtikin Idän pikajunalla, jotta yhteys ei jäisi keneltäkään huomaamatta.

Luke Evansin karisma toi mukavaa kontrastia ja uskottavuutta sen 1%:n ja tavisten maailmojen kohtaamiseen. Aniston ja Sandler ruumillistivat myös hyvin vaatteitaan myöten keskituloisen jenkkipariskunnan stereotypian.

Yllättävän hauska.

***1/2

Ohjaaja: Kyle Newacheck (Game over, man!)
Pääosissa: Adam Sandler, Jennifer Aniston, Luke Evans
Kesto: 1h 37min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Miksi mies ei puhu tunteistaan (Tony Dunderfelt)

Miksi mies ei puhu tunteistaan on ilmestynyt tänä vuonna (Herran vuotta 2019), joten asetan sen helmet-haasteen kohtaan 49. "Vuonna 2019 julkaistu kirja".

Kuvittelin kirjan nimen perusteella, että siinä keskityttäisiin miehen sielun maisemiin ja ajattelutapoihin, mutta kyseessä olikin enemmän pariskunnille tarkoitettu työskentelykirja, jonka avulla saisi takaisin alun kipinän suhteeseen sekä kuunteluyhteyden auki. Kirja oli tästä huolimatta mielenkiintoisesti kirjoitettu ja varsinkin sen ulkoasuun tai "sisäasuun" oltiin panostettu.  Kirjassa vilisi väriä ja erilaisin fontein kirjoitettuja sitaatteja. Vaihtelua puisevaan asiatekstiin. Kappeleet olivat suhteellisen lyhyitä, ytimekkäitä sekä etenivät johdonmukaisesti. Nämä kappaleet koskivat parisuhteen eri haastealueita ja jokaisen tällaisen kappaleen lopussa oli jokin harjoite, kuten läsnäoloharjoite toisen kuuntelemiselle. Kirja sisälsi paljon hyviä pointteja, joskin ehkä itsestäänselviä asioita. 

Mielestäni kirjan otsake on hieman harhaanjohtava. Dunderfelt avaa miehuuden historiaa ja kuinka nykymies osaa puhua ihan eri tavoin tunteistaan kuin esimerkiksi tämän isänsä tai ukkinsa. Kehitysvauhti on ollut kuitenkin nopea eikä välttämättä kaikki äijät ole ehtineet mukaan kyytiin. Kirjan nimestä saa kuitenkin sellaisen käsityksen kuin se olisi jokin opaskirja naisille miten ymmärtää paremmin puolisoaan. Mielestäni on sellainen yleinen klisee (joka voi olla osittain tottakin), että naiset voivottelevat sitä kun se mörökölli siellä sohvalla ei puhu tunteistaan. Tämän takia nimestä tulee käsitys, että se on suunnattu lähinnä heteronaisille.

Vaikka Dunderfelt käyttää esimerkeissään miestä ja naista, niin hän avaa kirjan alkuun, että tässä voi mielessään miettiä "henkilö A" ja "henkilö B". Kirja on siis siinä mielessä "moderni", että ottaa huomioon aikamme monimuotoisuuden parisuhdeasioissa. Kirjassa myös mainitaan tasaisesti, kuinka esimerkin henkilöiden roolit parisuhteessa voivat olla myös toisinpäin; nainen dominoi ja mies alistuu.

Tämän takia mielestäni otsake on vanhahtavalta kalskahtava eikä vastaa sisältöä. Nimi on tietenkin vain nimi, mutta jotenkin jäi häiritsemään. Mielestäni sisältöä vastaavampi nimi olisi ollut "Opas tasapainoiseen parisuhteeseen". Olisihan se ollut tietysti tylsä enkä olisi sitä silloin lainannut, niin kuin nyt lainasin kirjastosta, mutta olisi ollut totuudenmukaisempi. Täytyy vielä mainita, että kirjan pikkuotsake on "21 yleisintä parisuhteen ongelmaa ja niiden ratkaisut", mutta ei kai kukaan tuota pikkutekstiä lue...heh.

Ihan kelpo opas.

***1/2

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2019

torstai 25. heinäkuuta 2019

Dead men don't wear plaid (1982)

Kuollut mies ei palttoota kaipaa (Dead men don't wear plaid) on 40-50-luvun film noir -elokuvien parodia tai kunnian osoitus. Asetan elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 45. "Elokuvan nimessä on kieltosana".

Steve Martin esittää yksityisetsivä Rigbyä, jonka ovelle kolkuttaa kohtalokas "nukkenaama" Juliet (Rachel Ward), joka uskoo, että tämän juustontekijä/ tiedemies isänsä on murhattu. Rigby lähtee selvittämään asiaa ja pian käy ilmi, että juttu on isompi kuin alkuun saattoi kuvitella. 

Elokuva muodostuu pitkälti vanhoista film noir -elokuvista joita on leikelty elokuvan sekaan. Tarina on hauskasti saatu johdonmukaiseksi vaikka uutta kuvausta ja vanhoja jo kuvattuja kohtauksia on yhdistelty laajalti. Myös vuoropuhelut Steve Martinin ja esim. Dean Martinin, Humphrey Bogartin tai Bette Davisin välillä on saatu hienosti yhteensopiviksi. Toki monesta kohtauksesta tajusi että tässä on leikattu pätkä toisesta leffasta mukaan, mutta jotkut dialogit olivat niin luontevan oloisia että koko kohtaus vaikutti ihan 80-luvulla kuvatulta.

Tämä on yksi lempikomedioistani ja varsinkin Steve Martinin komedioista. Hän hallitsee uskottavasti karismaattisen miespääosan kuin sen komediallisenkin puolen. Kauniilla naispääosalla - Rachel Wardilla - on oikea lookki ja näyttää ihan 50-luvun filmistaralta.

Hauska idea, jota on myös hauska katsoa.

****

Ohjaaja: Carl Reiner (The Jerk)
Pääosissa: Steve Martin, Rachel Ward, Alan Ladd
Kesto: 1h 28min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Huijarisyndrooma (Tiina Ekman)

Huijarisyndrooma - miksi en usko itseeni vaikka olen oikeasti hyvä? sisältää kieltosanan, joten asetan sen Helmet-haasteen kohtaan 45. " Kirjan nimessä on kieltosana".

Tämän tietokirjan huijarisyndroomasta on kirjoittanut psykologi ja psykoterapeutti Tiina Ekman. Hän käyttää esimerkkinä potilaidensa kertomuksia, jotka hyvin havainnollistavat mistä huijarisyndroomasta on kyse. Usein jotain on tapahtunut henkilön lapsuudessa, että perusturvallisuus on järkkynyt tai normaalia kiintymyssuhdetta ei ole syntynyt vanhempaan. Kotona on saattanut olla myös vaativuuden ilmapiiri, jolloin lapsen kyvyt on otettu kuin itsestäänselvyyttä ilman myönteistä palautetta lasta kohtaan. Ehkäpä perheen toista lasta on pidetty kyvykkäänä ja toinen on jäänyt toisarvoiseksi, koska se toinen on kuitenkin aina kaikessa parempi.

Huijarisyndroomasta kärsii niin miehet kuin naisetkin, mutta enemmän huijarisyndroomaa esiintyy naisilla. Huijarisyndrooma tarkoittaa sitä, että ei usko omiin kykyihinsä tai että on esimerkiksi pätevä työssään  vaikka kaikki "todisteet" siihen viittaisikin. Kehuihin ei uskota. Monesti huijarisyndroomasta kärsivät ovat työelämässä korkeissa asemissa, mutta uskovat että eivät kuulu sinne ja ovat jotenkin "huijaamalla" päässyt nykyiseen asemaansa. Syndroomassa esiintyy myös ylitunnollisuutta ja pitkiä työtunteja, että voisi ikään kuin huijata osaavansa vaikka onkin vain käyttänyt hirveästi omaa aikaansa tuloksien syntymiseen. Ja jatkaakseen samaa tasoa, pitää myös pitkää päivää painaa jatkossakin ettei vaan oma huonous paljastuisi.

Kirja on hirmuisen mielenkiintoinen ja joissain kohdissa samaistuin. Toisiin taas en. Tunnistin ainakin yhden tutun omaavan tämän syndrooman, kuin suoraan esimerkistä ja näin ehkä ymmärrän hänen käyttäytymistäkin paremmin. Tykkäsin myös siitä, että se oli helppolukuinen sekä käytännönläheinen. Kirjan loppupuolella oli runsaasti harjoituksia joilla parantaa omaa mielenterveyttä. Ei tarvitse edes välttämättä tästä syndroomasta kärsiä, jotta harjoituksista olisi hyötyä.

Ajatuksia herättävä teos myös siitä, että miten yhteiskunnallinen vaativuuden ilmapiiri vaikuttaa kiltteihin tyttöihin ja poikiin.

****

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2017

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

636/1001 Grease (1978)

Grease DVD:lläni on söpö nahkatakki
Grease sujoittuu svengaavalle 50-luvulle kertoen raggarin ja kiltin tytön rakkaussuhteesta ja heidän yhteisestä matkasta koulun viimeiseltä vuodelta aikuisuuteen, joten asetan elokuvan (hieman heppoisin perustein) Helmet-haasteen kohtaan 43." Elokuva seuraa lapsen kasvua aikuiseksi".

Danny (John Travolta) on koulunsa coolein poika, joka tapaa kesälomalla ihanan Sandyn (Olivia Newton-John), johon rakastuu heti. Sandy asuu kuitenkin Australiassa, joten suhde tuntuu tuhoon tuomiltulta. Dannyn yllätykseksi Sandy päätyy kuitenkin asumaan Jenkkeihin ja peräti samaan kouluun Dannyn kanssa. Puhtoinen Sandy ei sovellu kuitenkaan Dannyn kovan pojan imagoon ja niinpä saa Sandy kylmää kyytiä. Toisiinsa kovasti pihkaantuneet Sandy ja Danny eivät kuitenkaan malttaisi pitää näppejään toisistaan erossa ja niinpä molemmat yrittävät lähentyä toistensa persoonallisuuksia.

Grease on hyvän mielen musikaali, jossa ei voi muuta kuin ihailla Travoltan tanssiliikkeitä. Olivia päihittää Travoltan laulupuolella kun taas tanssissa on vain yksi kuningas. Parin välillä kipinöi ja molemmat sopivat rooleihinsa kuin nakutettu: molemmat kävisi helposti tanssiaskuninkaasta ja -kuningattaresta, mutta molemmissa on myös tiettyä luontaista koommikkoa, joka sallii noinkin karikatyyriset roolit homman menemättä kuitenkaan huonolla tavalla naurettavaksi. 

Biisit ovat myöskin onnistuneet ja moneen kertaan radiossa soitetut. Varsinkin lopun You're the one that i want paketoi koko elokuvan kauniisti kasaan koreografioineen. Piti katsoa kohtaus vielä pari kertaa uudelleen extroista, sen verran hymyä se itselleni tuotti. Toki elokuva perustuu jo vuonna 1971 ensiesityksen saaneeseen samannimiseen musikaaliin, mutta biisit toimivat myös hyvin elokuvaversioon sovitettuina.

Tärkeä hahmo on myös herkullisen pahiksen roolin tekevä Stockard Channing Rizzona. Varsinainen  "mean girl", josta kuitenkin löytyy pehmeämpikin puoli.

Ainoa asia joka elokuvassa hieman hämmensi oli, että nämä "lukiosta" valmistuneet teinit näyttivät reilusti kypsemmiltä, joltain 20-30 vuotiailta vähintäänkin. Travolta oli nähtävästi elokuvan ilmestymisvuonna 24 vuotta ja Olivia 30 vuotta. Eipä se juonellisesti haitannut ollenkaan, mutta oli vaan huvittavaa kuinka "epätasaiselta" nämä teinit iältään näyttivät.

****

Ohjaaja: Randal Kleiser (The Blue laguun, Summer lovers)
Pääosissa: John Travolta, Olivia Newton-John, Stockard Channing
Kesto: 1h 50min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Värityskirja (Marko Annala)

Ravinteli-ilta kirjan kanssa
Marko Annalan esikoisteos Värityskirja on hänen omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kasvukerotomus. Asetankin tämän takia kirjan Helmet-haasteen kohtaan 43. "Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi". Pidin kovasti miehen toisesta kirjasta Paastosta, joten odotukset olivat korkealla.

Marko oli leikkisä pikkumies, jonka vahva isä opetti jo varhain metsäreitin koulusta kotiin. Yläasteelle tultaessa ei elo ollut enää niin huoletonta kun kiusaajat ottivat silmätikuksi ja istutti lätäkössä ja syötti muttereita. Valo näyttäytyi tunnelin päässä kun yläaste päättyi ja bändihommat tulivat kuvioon. Kirja kertoo Annalan bändikokeilut kohti Mokoman solistin uraa. Parisuhdeasiatkin sivutaan.

Tykkäsin tästä Värityskirja-kirjastakin vaikka oli hieman erilainen tyylillisesti Paastoon verrattuna. Pidin Annalan tavasta kuvata aikaa niin, että väleihin saattoi tulla isojakin hyppäyksiä rikkomatta kuitenkaan tekstin soljuvaa virtaa. Yleensä hypyistä sai myös hyvin kiinni eikä jäänyt kauan raapimaan päätään, että mitäs nyt tapahtui.

Hatunnosto myös siitä, että on uskaltanut näin henkilökohtaisen teoksen julkiseksi saattaa vaikka ilmeisesti osittain fiktiivinen opus kuitenkin.

Tykkäsin tästäkin.

****

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Land and freedom (1995)

Tiukkaa vääntöä
Maa ja vapaus (Land and freedom) kertoo 30-luvun lopun Espanjan sisäisestä taistelusta fasisteja vastaan. Espanjan poliittinen kulttuurihistoria on minulle suht vierasta, joten asetan elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 20. "Elokuva käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria".

Tarina alkaa kun brittiläisen tytön isoisä kuolee. Surun murtama tyttö käy läpi isoisänsä säästämiä valokuvia, kirjeitä ja lehtileikkeleitä ajalta jolloin tämä matkusti kommunistinen puoluekirja taskussaan Espanjaan taistellakseen työväenluokkalaisten rinnalla Francon ajamaa fasismia vastaan.

Ian Hartin näyttelemä "nuori isoisä" päätyy useiden eri kansallisuuksien, naisten sekä miesten, muodostamaan vastarintaan taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Mies sopeutuu nopeasti moninaiseen joukkoon ja pian hänen silmänsä avautuvat sodan kauheuksista. Yhteisen vihollisen pitäisi olla selkeä, mutta kaikki ei olekaan aivan niin mustavalkoista kun vastarintalaiset alkavat taistella keskenään.

Ian Hart on loistava idealistisena kollina, joka ei ole enää varma kenen riveissä taistelee. Land of freedom oli siitä erikoinen sotaelokuva, että oli vaikea osoittaa ketkä ne elokuvan hyvikset olivatkaan. Elokuva vei tunneskaalaa hyväntuulisesta vitsailusta menetyksen aiheuttamaan suruun.

Hyvä elokuva, mutta ei noussut kuitenkaan lempisotaelokuvieni joukkoon.

***1/2

Ohjaaja: Ken Loach (Carlan laulu, Nimeni on Joe)
Pääosissa:Ian Hart, Rosana Pastor, Icíar Bollaín
Kesto: 1h 49min
Valmistusmaa: UK, Espanja, Saksa, Ranska

Kirja: Vankina Venäjällä (Ilkka Karisto)

Vankina Venäjällä kertoo suomalaisen huumekuriirin - Jan Salon - kiinnijäämisestä Venäjän puolella ja hänen kokemuksistaan venäläisissä vankiloissa. Venäläinen vankilakulttuuri ei ollut tuttu, joten asetan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 20. "Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria".

"Normaalien" ja rikostaustattomien vanhempien vesa Jan Salo tunsi aina viehtymystä lain pimeämmälle puolelle. Leikeissä hän halusi olla rosvo eikä poliisi. Pikkutörttöilyjen jälkeen alkoi tulla huumeet kuvioon ja säännöllisesti hän haki lastia Venäjältä Suomeen. Yhdellä kertaa kaikki ei mennytkään rutiinilla kun Jan Saloa vietiin ruumiintarkastukseen ja sieltä suolihuuhteluun. Janin kätkö "sinne missä aurinko ei paista" oli paljastunut. 

Jan kertookin kokemuksistaan karuista vankilaolosuhteista Venäjällä kun ruoka oli lähinnä kaalivettä eikä alun sellissä ollut edes ikkunalasia pakkasta suojaamaan. Vaikka en mitenkään ihannoi huumeiden salakuljetusta ja pidänkin oikeutettuna, että siitä rangaistaan, niin silti Salosta maalautuu aika pidettäväkin hahmo, jonka puolella huomaa olevansa. Asiaa auttoi myös se, että Salolla tuntui olevan tietty moraalikoodi sekä perheellisenä miehenä piti lapsiaan arvossa. Mukavassa tasapainossa on myös Salon haastattelu sekä Kariston taustoittavat faktat. 

Luin kirjan kokonaisuudessaan bussimatkalla Varkaudesta Helsinkiin vaikka monesti minulle tulee paha olo jos luen bussissa, nyt kuitenkin kirjaa oli vaikea laskea käsistä.

Oli kiinnostavaa tietää, että miten jätkän käy.

****

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Three generations (2015)

Three generations kertoo 16 vuotiaasta Raysta, joka tuntee olevansa poika tytön ruumiissa. Asetan pätkän Helmet-haasteen kohtaan 46. "Elokuvassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö".

Ray (Elle Fanning) asuu äitinsä (Naomi Watts), mummonsa (Susan Saradon) ja mummonsa tyttöystävän (Linda Emond) kanssa. Ray kamppailee äitnsä kanssa siitä, että tämä allekirjoittaisi paperit, jolla suostuisi siihen, että Ray aloittaisi testosteroini-hoidot ja alkaisi ruumiillisen muutoksensa kohti henkistä sukupuoltaan. Rayn äiti kuitenkin kamppailee sen kanssa, että muuttaako lapsi vielä mielensä ja tekeekö väärin jos hyväksyy hoidot, jotka voivat johtaa muun muassa steriiliyteen. 

Lapsen isä ei ole ollut kuvioissa pitkään aikaan, mutta Rayn äiti päättää mennä pyytämään häneltä allekirjoitusta hoidon suostumus -papereihin. Homma menee kuitenkin monimutkaisemmaksi kun Raylle paljastuu, että tämän oletettu isä ei olekaan hänen isänsä vaan tämän isä on tämän miehen veli.

Fanning, Watts ja Saradon
Ajattelin ennakkoon, että elokuva ei voi olla kovin huono kun pääosissa killuu Saradonin, Fanningin ja Wattsin kaltaiset loistonäyttelijät. Kävi kuitenkin ilmi, että voi se olla.

Elokuva yrittää kovasti olla ajatuksia herättävä indie-elokuva, jossa yritetään näyttää että perheissä kaikki ei ole aina ruusuilla tanssimista ja kaikilla meillä on tunteita. Yritys on kuitenkin niin kovaa, että elokuvasta menee maku. Siitä puuttuu kokonaan kunnon juoni ja vaikka riitely kuuluu monen perheen arkeen, niin ei sellaista jaksa pidemmän päälle katsella. Purskahdin ääneen nauramaan kun kamera alkoi seuraamaan auton takapenkille heitettyä rypistettyä paperitolloa (hoidon suostuspaperi). Tuntui että siinä tavoiteltiin hienoa American beautymaista "muovipussi-hetkeä", mutta se päätyi olemaan vaan takapenkillä kierivä paperimytty.

Näyttelijät olivat kyllä hyviä, mutta ohjauksessa oli toivomisen varaa.  Linda Emond Saradonin hahmon tyttöystävänä oli turha. 

**

Ohjaaja: Gaby Dellal (Angels crest, Miehestä mittaa)
Pääosissa: Naomi Watts, Elle Fanning, Susan Sarandon
Kesto: 1h 32min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Siri Kolu)

Kirjastossa oli Pride-viikon tai kuukauden kunniaksi aseteltu esille muutama LGBTQ-aiheinen kirja. Muistin, että Helmet-haasteessa oli kohta 46. "Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö", joten poimin joukosta tämän: Kesän jälkeen kaikki on toisin. Nopea vilkaisu takakanteen vahvisti, että tämä opus sopi haastekohtaan.

Peetu on mies naisen ruumiissa. Hänen äidillään on vaikeuksia hyväksyä että on saanut pojan tytön sijaan. Peetu valmistautuu 18-vuotissyntymäpäivänsä kynnyksellä rintojensa poistoleikkaukseen odottaen sitä innolla. Kiristävä ja kivulias rintojen sitomiseen käytetty side saisi kohta jäädä historiaan. Peetun isä on ymmärtäväisempi. Isä ja poika bondaavatkin usein lentäessä isän sitä harrastaessa. Peetulla on boheemi tyttöystävä Aamu, joka antaa voimaa pojalle jaksaa elämän vastoinkäymiset.

En ole erityisesti kiinnostunut ilmailusta, joten lentämiseen tarkoitetut termit tunteiden vertauskuvina eivät innostaneet minua. Muuten kirja oli ihan semikiinnostava tarina yhdestä ihmiskohtalosta muutoksen myrskyissä. Tiettääkseni kirjan päähenkilö oli täysin fiktiivinen, mutta voin kuvitella, että moni transsukupuolinen voi samaistua hänen kokemuksiinsa. Pidin siitä, että kirjan päähenkilön vanhemmat olivat eroamassa eikä äiti pystynyt ymmärtämään poikansa valintoja. Näin hommassa oli hieman särmää eikä ollut pelkkää sateenkaaria ja kukkasia.

Paljon hyvää pohdintaa.

***

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2016

maanantai 8. heinäkuuta 2019

31/1001 Sunrise (1927)

Auringonnousu (Sunrise) on F.W. Murnaun ohjaama klassikko. Elokuvaa suositteli Niina Holm, Tapulikaupungin kirjastosta, joten asetan pätkän Helmet-haasteen kohtaan 50. "Kirjaston henkilökunnan suosittelema elokuva."

Maatalon isäntä (George O'Brien) kohtaa kaupungissa asuvan viettelijättären (Margaret Livingston) ja lankeaa tämän pauloihin vaikka on naimisissa oleva mies, jolla on yksi lapsikin. Viettelijätär kehottaa miestä hukuttamaan vaimonsa (Janet Gaynor) ja myymään farminsa ja muuttamaan kanssaan kaupunkiin.

Mies ei tiedä mitä tekisi, mutta kuvat viettelijättären suloista vievät voiton ja päättää mies lähteä vaimonsa kanssa pienelle veneretkelle. Kesken mukavan veneajelun päätyy mies uhkaavasti vaimonsa luokse kädet kuristusotteeseen valmistautuneina. Vaimo kuitenkin rukoilee armoa eikä mies pystykään suorittamaan kylmäveristä tekoa. Vaimo pinkoo maalle päästyään karkuun minkä jaloistaan pääsee miehen vakuutellessa että pelkoon ei olekaan enää mitään syytä.

Mies onnistuu palauttamaan vaimonsa luottamuksen ja elokuvan sävykin muuttuu synkistä tunnelmista hassuttelun ja komedian puolelle. Esiintyypä pätkässä jopa juopunut possu. Loppua kohden palataan taas synkempiin maisemiin kun myrsky kohtaa veneilevää paria.

Kaupungin nainen tietää miten mies vietellään
Murnau on varsinainen elokuvan mestari. Häikäisevää erikoistehosteiden käyttöä vaikka vuosi on ollut vasta 1927. Vaikuttavaa oli muun muassa päällekkäiskuvat viettelijättärestä kun mies hänen suuteloitaan mietiskeli tai kuinka fontti suli vesimäisesti pois ruudulta kun viettelijätär ehdotti vaimon hukuttamista. Äänitehosteet ovat myös läsnä muuten mykässä elokuvassa, muun muassa auton torvien ja kirkon kellojen muodossa. Pari viikkoa pätkän jälkeen ilmestyikin The Jazz singer, jota pidetään ensimmäisenä puhuttuna äänielokuvana. Tarinaa oli myös kiinnostavaa katsella ja olikin hauska miten "paha-nainen" oli verhoutuneena mustaan kun taas hyväsydäminen vaimo pukeutunut vaaleaan. Hiusten värit olivat myös sopusoinnussa vaatteiden värityksen kanssa. Varsinkin lopussa vaimo tuntui saavan miltei pyhiä ominaisuuksia säteilevän valon sekä huovan muodostuttua huppumaiseksi päähineeksi Neitsyt-Marian mieleen tuoden. Olisiko viettelijätär symboloinut sitten Saatanaa? Varsinainen hyvän voitto pahasta.

Oli miten oli, kaikki näyttelijät olivat erinomaisia ja varsinkin George O'Brien erityisen ilmeikäs.

****

Ohjaaja: F.W. Murnau (Nosferatu, Faust)
Pääosissa: George O'Brien, Janet Gaynor, Margaret Livingston
Kesto: 1h 34min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Kiinalainen juttu (Mari Manninen)

Luin tänä vuonna aikaisemmin Mari Mannisen "Yhden lapsen kansan". Tykkäsin kirjailijan tavasta kertoa, joten sen innoittamana lainasin Mannisen uusimman teoksen Kiinalainen juttu

Manninen käy läpi 33 myyttiä Kiinasta tai kiinalaisista, kuten että kiinalaiset syövät pelkkää riisiä tai että Kiinan muuri näkyy avaruuteen. Kirja oli mukavasti luettava ja kirjoitustyylillisesti samanlainen kuin Yhden lapsen kansa. Yksi myyteistä olikin se, että kiinalaisilla olisi vain yksi lapsi vaikka useilla on kaksi lasta tai enemmänkin.

Suurin osa myyteistä oli sellaisia joiden en ainakaan itse ajatellut olevan niin. Mielestäni tuo Kiinan muurin näkyminen avaruuteen on jo kumottu aikaa sitten ties kuinka monessa mediassa. Ja maalaisjärjelläkin voi ehkä jo arvailla, että Kiinalaiset varmaan syö jotain muutakin kuin riisiä tai sitä mitä suomalaisissa kiinalaisissa ravintoloissa syödään. Myytit käytiin kuitenkin syvällisesti läpi ja oli jokaisessa kohdassa myös jotain uutta tiedon jyvää, kuten että riisi syödään vasta viimeisenä, jos vatsaan jää tilaa. Se tuodaan pöytäänkin vasta aterian loppupuolella. 

Parasta antia on se, että suomalainen Manninen asuu tai on asunut Kiinassa, joten tietää henkilökohtaisella tasolla vierailijoidensa ennakkoluulot ja mikä on heitä yllättänyt. 

Oma murrettu myyttini oli se, että Kiina johtaisi ilmansaasteissa. Todellisuudessa Iran sekä Intia pitävät kärkipäätä. Hiilidioksidipäästöissä Kiina kuitenkin kirjan mukaan johtaa. Mielessäni myös Kiinan kulttuuri on muinainen, mutta sen muinaisuuteen onkin Kiinan johdon tasolta lisätty hieman vuosituhansia, että pystyisi kilpailemaan muinaisen Egyptin kanssa.

Kirja oli aseteltu esille, joten isken sen Helmet-haasteen kohtaan 50. "Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja".

Kiinnostava.

****

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018

The Lobster (2015)

The Lobster on erikoinen pienen budjetin elokuva, jossa sinkkuja muutetaan valitsemikseen eläimiksi, jos eivät löydä itselleen sopivaa parisuhdetta tietyn ajan kuluessa. Lisäaikaa voi saada metsästämällä "yksinäisiä". Sijoitan elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 36. "elokuvassa ollaan yksin". 

David (Colin Farrell) on pitkään naimisissa, mutta hänen vaimonsa jättää tämän toisen miehen takia. David menee hotelliin, jossa on mahdollista muodostaa parisuhde uuden kumppanin kanssa. Jos näin ei kuitenkaan käy, niin muutetaan hänet hummeriksi. Hän ystävystyy kahden miehen kanssa (John C. Reilly ja Ben Whishaw), joista toinen löytää huijaamalla itselleen sopivan kumppanin. Naisen nenä vuotaa verta spontaanisti, joten päättää mies "hommata" itselleen tämän ominaisuuden lyömällä tuulenhalkojaansa milloin mihinkin. Näin hän pääsee parisuhteen kestotestiin naisen kanssa: kaksi viikkoa yhteisessä huoneessa ja kaksi viikkoa tämän jälkeen jahdilla. Jos nämä neljä viikkoa menevät hyvin, niin voi pari alkaa elää normaalia parisuhde-elämää hotellin ulkopuolella. Lapsi heille annetaan tasoittamaan pahimmat riidat.

Kaverinsa esimerkistä innoittuneena päättää Davidkin esittää tunteetonta psykopaattia muodostaakseen sopivan parisuhteen psykopaattinaisen (Angeliki Papoulia) kanssa. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan putkeen.

Elokuvassa voi nähdä myös Rachel Weiszin Davidin todellisena rakkauden kohteena, Ashley Jensenin hotellin yhtenä sinkkuna ja Olivia Colmanin hotellin johtajattarena.

Ihmisjahtiin!
Luin DVD:n takakannen ja olin ihan myyty. Elokuva jossa sinkut muutetaan eläimiksi, jos ei kumppania löydy, tuntui sen verran uniikilta idealta. Mukana vielä kovan luokan näyttelijöitäkin. En yleensä ole erityisesti pitänyt Colin Farrelista tai hänen esittämistään hahmoista ylisliipattuna geelitukkana, mutta tässä pidin hänestä kovastikin. Eipä hän juuri mitään tehnytkään, kuin lateli yhtä lakonisesti vuorosanansa kuin kaikki muutkin, mutta se sopi hänelle mainiosti. Saman ohjaajan The Favourite-elokuvasta yllätys-Oscarin voittanut Olivia Colman oli mainio hotellin auktoriteettina ja onkin helppo huomata kuinka ohjaaja päätyi käyttämään juuri häntä kuningattarena hittielokuvassaan.

Vaikka elokuva oli outo, ei se tuntunut kuitenkaan olevan outo vain outouden takia. Pidin enemmän elokuvan ensimmäisestä puolikkaasta kun ei tiennyt yhtään minne elokuva johdattaa, mutta homma lähti vähän leviämään sen toisella puolikkaalla eikä pitänyt enää niin kiinnostuneena. Tämän takia  "vain" kolme tähteä.

***

Ohjaaja: Yorgos Lanthimos (The Favourite, Kinetta, Alpeis)
Pääosissa: Colin Farrell, Rachel Weisz, Jessica Barden
Kesto: 1h 59min
Valmistusmaa: Irlanti, UK, USA, Kreikka, Ranska, Alankomaat

Kirja: Vanhapiika (Malin Lindroth)

Vanhapiika kertoo tahottomasti yksin elävän Malinin tarinan, joka haluaa poistaa häpeän vanhapiika-sanasta. Yksinäisyys on kirjassa läsnä, joten asetan sen Helmet-haasteen kohtaan 36. "kirjassa ollaan yksin".

Kirjassa Malin pui elämäänsä päälle viisikymppisenä yksineläjänä, joka on elämäntilanteessaan tahtomattaan. Hän käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaa, kuinka jo 16 vuotiaana hänelle ilmoitettiin, että on "undateable" ja kuinka nämä sanat juurtuivat kuin osaksi identitettiään. Malin kertoo kuitenkin olleensa jopa kihloissa parikymppisenä, mutta tämän suhteen päätyttyä ei seuraavaa ollut kolmiseenkymmeneen vuoteen näkynyt.

Vanhapiika oli ihan mielenkiintoinen kirja aiheesta jota ei hirveästi ole aikaisemmin käsitelty. On totta, että sanaan kätkeytyy negatiivinen lataus ja muistan jopa 80-luvun lapsena, että minua on peloteltu vanhapiika-tätini kohtalolla, jos ei ukkoa ilmaannu.

Huolimatta siitä, että kirja tallustelee tavallaan puhtaalla lumella saaden tämänkin kulman käsitteistöstämme katettua, ei kirja ollut mikään elämää mullistava tai kirjallisuuden taidonnäyte. Ihan jännä tarina yhdestä ihmiskohtalosta ja hänen vanhapiikautumisestaan ja toteamisesta ettei siinä ole mitään pahaa.

Ok.

***

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2019