sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

torstai 21. maaliskuuta 2019

Supermarsu (2018)

Supermarsu on Paula Norosen lastenkirjoihin perustuva kotimainen elokuva marsuksi muuttumaan kykenevästä tytöstä. Minulle elokuvaa suositteli kollegan 6-vuotias tytär, joten asetan sen Helmet-haasteen kohtaan 9. "Alle 18-vuotiaan suosittelema elokuva".

Alakoululainen Emilia (Ella Jäppinen) asuu äitinsä (Essi Hellén) ja tämän poikaystävän (Arttu Wiskari) kanssa. Emilian isä (Eero Ritala) ja äiti ovat eronneet. Emilia saa äidiltään marsun lahjaksi. Lemmikkimarsu puree Emiliaa sormeen ja tyttö huomaa saaneensa supervoimat. Emilian ystävänä on koulukiusattu Simo (Viljami Lahti), jonka ystävänä ei ole aina helppoa olla jos haluaa coolien hyväksynnän. Aksentilla puhuva silakka pyytää Emilian apua, että pääsisivät asumaan jonnekin vähemmän saastuneelle alueelle. Supermarsu saattaisi voida auttaa. 

Supermarsussa on paljon tunnettuja suomalaiskasvoja kuten; Tommi Korpela, Kari Hietalahti, Pirjo Lonka, Tiina Lymi, Roope Salminen ja Pirjo Heikkinen.

Supermarsu
Elokuvassa on runsaan fantastista kuvastoa, tietokoneanimaatiot kulkee elävän kuvan rinnalla. Tarinassa voi nähdä muun muassa autoilevan jättimarsun lentävässä taksissa sekä meressä riehuvan silakkajengin. Tytön päiväkirjamerkinnät heräävät myös usein panimaatiopätkiksi eloon. Supermarsu on hauska hupsutteluelokuva, mutta siinä on selkeästi myös sanomaa muun muassa koulukiusaamisen sekä merien saastumisen kämäisyydestä, sisäisestä kauneudesta ja ystävien tärkeydestä.

Tykkäsin, että elokuvassa oli realistisen tuntuista tavisperheen arkea kaiken fantasiatapahtuman keskellä eli uusperhe kerrostalossa eikä äidin uusi poikaystävä ollut pahis vaan ihan hyvä tyyppi. Animoiduissa marsuissa olisi ollut toivomisen varaa. En saanut otetta heidän persoonallisuudestaan tai eri tunne tiloista. Olisin myös toivonut, että aitoa lemmikkimarsua oltaisiin hyödynnetty jotenkin enemmän.

Hyvänmielen pätkä.

***

Ohjaaja: Joona Tena (FC Venus, Syvälle salattu)
Pääosissa: Ella Jäppinen, Viljami Lahti, Essi Hellén
Kesto:1h 26min
Valmistusmaa: Suomi

Kirja: Muotimatkaaja Titanicin kannella (Bianca Turetsky)

Muotimatkaaja Titanicin kannella kertoo vintage-muodista innostuneen Louisen tarinan. Kirjaa suositteli minulle työkaverin 14-vuotias tytär, joten asetan sen Helmet-haasteen kohtaan 9. "Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja".

Louise on tavallinen 12-vuotias tyttö, jolle on tärkeää muoti sekä paras ystävä Brooke. Tytön äiti taikka ystävätär eivät ymmärrä vintage-muodin päälle mitään, joka on Louisen suurin intohimo. Tytöllä on lähestymässä koulun tanssiaiset, jonne tarvitsisi mekon. Louise saa mystisen kutsun yksityisshoppailuun vintage-puotiin. Mekko-ostoksille päästyään hän tapaa kaupan erikoiset myyjättäret, jotka kertovat Louisen hipelöimän kauniin vaaleanpunaisen mekon kuuluneen 1900-luvun alussa eläneelle kuuluisalle näyttelijättärelle, neiti Baxterille.

Yhtäkkiä Louise herää laivan kannella kyseinen mekko päällä eikä enää ollakaan Kansasissa.

Muotimatkaaja Titanicin kannella on syntynyt kirjailijan omasta kiinnostuksesta vintage-muotia kohtaan. Tämä huokui vaatteiden sekä kankaiden yksityiskohtaisista kuvailuista. Mielestäni tämä toi mukavaa aitoutta tarinaan ja sai vaatteet eläväisemmäksi lukijan mieleen. Kirja oli myös runsaasti kuvitettu, joten täysin omien mielikuvien varassa ei tarvinnut olla. Kuvat kevensivät ennestään jo kevyttä lukukokemusta ja teki sivujen selaamisesta suht vaivatonta.

Tarina muuttui kiinnostavammaksi loppua kohden alun tuntuessa paikoin saivartelulta. Kirja yhdisti kiinnostavalla tavalla fantasiaa ja todellisuutta. Kirjaa varten oltiin tehty taustatyötä Titanicista, joten täysin höttöäkään se ei ollut vaan kenties hieman opettavainenkin.  Itse en ole niin muotitietoinen, joten en kuulunut sen kohderyhmään (+olen vanha). Nämä huomioon ottaen oli kirja itselleni jännästi erilainen lukukokemus, koska en itse olisi koskaan sitä hyllystä luettavaksi valinnut.

***1/2

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2011


sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Trance (2013)

Danny Boylen ohjaama Trance osui kätöseeni Helmet-haasteen kohtaa 24. "Sokkona hyllystä valittu elokuva" varten.

James McAvoy näyttelee Simonia, taidehuutokauppiasta, jonka huutokaupan kohde joutuu ryöstön kohteeksi. Ryöstön aivoina toimii Franck (Vincent Cassell). Simon on rikollisten juonessa mukana, mutta saa ryöstön aikana kovan kolauksen päähänsä eikä muista enää minne arvomaalauksen piilotti. Simon passitetaan rikollisten toimesta hypnoterapeutille (Rosario Dawson), että tämä alkaisi muistaa maalauksen sijainnin.



En ollut kuullut aikaisemmin Trancesta vaikka sitä tähdittääkin nimekäs joukko eturivin näyttelijöitä ja ohjaajallakin on mainetta allaan. Elokuvassa on Boylelle tyypillistä nopean temmon menoa. Musiikki pauhaa kovaa taustalla ja leikkaukset ovat nopeita ja kuvakulmat kallistelevat suuntaan jos toiseen. Pätkä soljuu omalla painollaan eikä siinä ole erityisesti mitään vialla, mutta siinä ei myöskään ole mitään erityistä. Lähtöasetelmat eivät ole niin kiinnostavat, että katsojana imeytyisi mukaan haluten tietää kipeästi maalauksen sijainnin.

Elokuva sukeutuu niin moneen eri kerrokseen terapian kietoutuessa mukaan suureksi osaksi juonta ettei katsoja ole aina selvillä siitä että mikä on totta ja mikä hypnoterapiaa. Koko homma kaatuu omaan nokkeluuteensa.

Hieman kaikuja Shyamalta on kuultavissa twistejen kanssa.

**

Ohjaaja: Danny Boyle (Trainspotting, 127 hours, 28 Days later)
Pääosissa: James McAvoy, Rosario Dawson, Vincent Cassel
Kesto: 1h 41min
Valmistusmaa: UK, USA, Ranska

Kirja: Sementtipuutarha (Ian McEwan)

Kirjalla on masentava kansikuva
Kävin pitkästä aikaa kirjastossa Helmet-haasteen kohdan 24. "Sokkona hyllystä valittu kirja" innoittamana ja käteeni tarttui Ian McEwanin esikoisromaani Sementtipuutarha (The Cement garden). Asetuin tarkoituksella romaanihyllyn eteen, jossa näytti olevan suht ohuita kirjoja etten joutuisi kahlaamaan kovinkaan paksua opusta jos havaitsisin sen tylsäksi. 

Ei ollut aina kovinkaan helppoa lukea kolmen orvoksi jääneen sisaruksen vääristyneistä suhteista ja inhon tunteet olivat välillä vahvasti läsnä. Kirja on ihan sujuvaluettavasti kirjoitettu kun lukijaa johdatellaan vähitellen näiden lasten maailmaan, jossa on ihan normaalia että äiti lojuu haudattuna kellarissa. 

Kirjalla on omat meriittinsä, mutta päällimmäiseksi jäi vain ajatus siitä kuinka tarpeeton lukukokemus oli. Siinä ei ollut mitään jännittävää murhamysteeriä tai yllättäviä käänteitä. Ainoastaan ällökuvauksia mätänevän ruumiin tuoksuista tai siskoaan himoitsevan pojan haluista.

Onneksi se oli lyhyt.

**

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 1978

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Captain Marvel (2019)

Captain Marvel on Marvel-elokuvien uusin tulokas ja on saanut paljon kohinaa osakseen eikä aina niin positiivista, lähinnä pääosaa esittävän Brie Larsonin voimakkaista feministisistä kannanotoista johtuen. Kävin katsomassa elokuvan elokuvateatterissa, joten asetan pätkän Helmet-haasteen kohtaan 26. "Elokuva, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön katsovan".

Captain Marvel/ Carol Danvers (Brie Larson) on ilmavoimien lentäjä 80-luvun lopulla, joka saa paljon ennakkoluuloja osakseen naisena armeijassa. Hän ei kuitenkaan ole yksin vaan hänen paras ystävänsäkin on nainen (Lashana Lynch) ja kannustavat toisiaan ennakkoluulojen edessä. Carol lähtee Mar-Vellin (Annette Bening) mukaan kokeellista teknologiaa sisältävälle lennolle ja joutuvat hyökkäyksen kohteeksi. Koneen syöksyttyä maahan ampuu Carol koneen moottorin, jonka energia imeytyy hänen kehoonsa antaen Carolille supersankarivoimat.

Tämän halutun energian takia kreeläiset, Jude Lawn näyttelemä Yon-Rogg etunenässä, haluavat Carolin mukaan planeetalleen. Muistinsa iskussa menettänyt Carol luulee olevansa kreeläinen eikä ymmärrä ajoittain saamiansa flashbäkkejä Maan elämästään. Kreeläiset ovat sodassa skrullien kanssa ja yhdessä tällaisessa yhteenotossa Carol päätyy takaisin maan päälle 6 vuotta katoamisensa jälkeen jahtaamaan muotoaan muuttamaan kykeneviä ja uhkaksi luulemiaan skrulleja. Tässä rytäkässä hän kohtaa S.H.I.E.L.D. agentin Nick Furyn (Samuel L. Jackson), jonka kanssa päätyy tekemään yhteistyötä. Carolille selviää että onkin taistellut koko ajan pahisten riveissä ja skrullit ovatkin itseasiassa uhreja. Yhteenotolta vanhojen ystävien kanssa ei vältytä.

Kapteeni Marvel
Captain Marvel oli ihan viihdyttävä kokonaisuus, jossa ei kerennyt tylsää hetkeä olemaan. Kovaa toimintaa ja huulen heittoa viljeltiin. Varsinkin elokuvaa varten "nuorennettu" Samuel L. Jacksonin Nick Fury oli hauska hahmo tässä pätkässä ja toimi hyvin Brie Larsonin hahmon kanssa. En kokenut, että feminismiä nyt erityisesti oltaisiin tässä elokuvassa yritetty tuputtaa vaikka siinä olikin paljon naisia monesta eri sukupolvesta aktiivisina tekijöinä (ja kornisti osutettu No doubtin "Just a girl" -biisi). Olisin kuvitellut kritiikin takia, että se olisi ollut enemmänkin läsnä. En ole mikään erityinen Jude Law fani eikä hän tässäkään kovin osannut minua sykähdyttää. Muutenkin "pahisten puoli" oli vaisu eikä hyvää ja tasapainoista vastakkainasettelua syntynyt.

Suurimpana ongelmana elokuvassa oli minulle Captain Marvelin olematon henkilöhahmokehitys. Brie Larson oli koko elokuvan ajan samanlainen. Hahmoon ei sillä tavalla kiintynyt eikä tämän voittoa niin kovasti tahtonut, koska tämän alun kamppailuita ei näytetty kunnolla. Ainoastaan pieninä välähdyksinä katsojalle tiedotettiin, että häntä yritettiin aina lytätä yrityksissään, mutta nousi epäonnistumisista huolimatta jaloilleen. Tiedän aikaisempien elokuvien perusteella, että Larson osaa näytellä, joten uskon että tämä pannukakkumaisuus hahmossa oli enemmän ohjauksen/ käsikirjoituksen syytä.

Captain Marvel oli ihan kelpo, mutta ei noussut lempimarveleideni joukkoon. Tykkäsin ysäriviittauksista kuten hitaasti latautuvasta PC:stä tai sen ajan hittielokuvien julisteista videovuokraamon seinillä. Musiikki myös tuki aikateemaa. Jos haluaa tehdä karkeaa vertailua naissupersankarielokuvien välillä, niin Wonder Woman jäi kuitenkin suosikikseni vaikka Brie Larsonista tykkäänkin.

***

Ohjaajat: Anna Boden, Ryan Fleck
Pääosissa: Brie Larson, Samuel L. Jackson, Ben Mendelsohn
Kesto: 2h 4min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Oliivityttö (Marko Kitti)

Näin Kampin bussiasemalla minulle vieraan naisihmisen lukevan kirjaa Oliivityttö, jonka sitten itselleni lainasin ja lueskelin saadakseni täytettyä Helmet-haasteen kohdan 26. "Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan".

Yllätyin, että Oliivityttö oli nuorten kirja, koska mielestäni kirjaa lukenut ihminen oli arviolta kaksissakymmenissä. Toki eihän se mikään este ole nuorten kirjojen lukuun eikä kaksikymppinen nyt mikään vanhakaan ole. 

Kirja kertoo äitinsä kanssa asuvasta Joonasta kesälomallaan ysiluokan jälkeen, jolloin pitäisi päättää mitä sitä tekisi isona. Miehen tyttöystävä on Italian reissussa kymmenen päivää ja ikävä on kova, kunnes hän kohtaa vanhan lapsuuden ystävänsä Veeran. Tytössä on sitä jotain oliivin vihreine silmineen.  Joonan isä aikoinaan jätti tämän äidin toisen naisen takia, joten paineet uskollisuudesta omaa tyttöystävää kohtaan ovat kovat.

Joonan rakkaustuskien rinnalla kulkevana juonena onkin tämän vaikea isäsuhde. 

Kirja on kirjoitettu vuonna 2012 ja silti se tuntui kieleltään ja tapahtumiltaankin jotenkin aikansa jättäneeltä (toki eihän nyt enää ole 2012). Pussaamisesta puhuttiin lurpsutteluna ja kännykkä kädessään päähahmon piti juosta sisään kotiinsa läppärilleen katsomaan Google mapsista reittiohjeita. Eikö kännykässä ollut jo suht nopeasti toimiva netti vuonna 2012? Voi tietysti olla että ei ollut. Mutta lurpsuttelivatko teinit vuonna 2012? Ehkäpä. Joitain tällaisia asioita lukuun ottamatta Oliivityttö oli sujuvaa luettavaa minkä yhdessä illassa helposti tempaisi. 

Oli ihan virkistävää lukea näin iäkkäänä nuorille suunnattua kirjaa ja varsinkin poikanäkökulmasta kirjoitettuna. Silloin omassa teiniydessäni luin vain tyttöprotagonistikirjoja. Jotenkin huvittavaa havaita se, että pääpiirteittäin genressä ei juurikaan ollut tapahtunut muutoksia kirjoihin mitä silloin kasari-ysärivuosina luin: Nuori etsii itseään, ihastuksen kohde tulee kuvioon ja on jotenkin "erilainen" ja "magee". Käänne elämässä syntyy.

Ei mitään kovin ihmeellistä, mutta täytti tarkoituksensa.

***

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2012

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Black Beauty (1994)

Anna Sewellin 1800-luvun lopulla kirjoittamaan kirjaan perustuva Urhea musta (Black Beauty) kertoo tarinan hevosen näkökulmasta. Asetan elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 39. "Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova elokuva".

Komia ori pääsee nuorena rakastavan perheen maatilalle ja tilan sairastelevainen emäntä antaa pojjalle nimen Black Beauty (ääni: Alan Cumming), koska on niin musta ja on niin nätti. Tilalla on jo valmiiksi Ginger niminen tamma ja pikku poni. Hankalan alun jälkeen Black Beautystä ja Gingeristä tulee ylimmät ystävät. Tallirengin poika Joe (nuorena: Andrew Knott), luo myös vahvan suhteen oriin.

Emäntä joutuu kuitenkin lääkärin kehotuksesta muuttamaan perheensä kanssa etelän lämpöön ja niin hevosten tiet erkanevat omistajistaan sekä toisistaan ja elämän kova koulu alkaa. Black Beauty oppii kovimman kautta että läheskään kaikki ihmiset eivät ole mukavia eikä voi muuta kuin aatoksissaan uneksia olevansa takaisin vihreillä nummilla ystäväheppojensa kanssa. 

Urhea musta ja nuori Joe
Black Beautya oli vaikea katsoa tasaisena virtaavan kyyneljoen läpi. Aivan kamala elokuva sen suhteen. Elokuvana se oli kuitenkin hienosti tehty eikä hevosen "puhuman" kerronnan kuuleminen  tuntunut yhtään kornilta. Elokuva alkaa siitä, että protagonisti orilla on kaikki hyvin ja sitten hän alkaa kertoa karua tarinaansa. Vaikka siis elokuvan alussa jo tietää, että se päättyy onnellisesti, niin oli sitä silti ajoittain hyvin vaikea katsoa. Ei ole koskaan mukava nähdä kun eläin kärsii tai kun mulkut ihmiset kaltoinkohtelee heitä vaikka kaikki toki olikin vain showta eikä eläimiä oikeasti vahingoitettu.

Olin aidosti järkyttynyt kun Ginger-tamma kohtasi niin synkän lopun. En tiedä voitaisiinko enää nykypäivänä tehdä noin "karua" ratkaisua koko perheen elokuvaan. Huomasin käyväni normaaliakin enemmän vuoropuhelua elokuvan kanssa (mm. huudellen sen kusipää-hahmoille) sen aiheuttaman tunneryöpytyksen takia. Olen kipeä, joten ehkä sitäkin enemmän tunteet pinnassa. Näyttelijät olivatkin kaikki taidokkaita, hevoset saatu hienosti esittämään osiaan ja koko elokuvan ulkoasu huokui näyttävästi 1800-luvun Englantia.

Toki kaikki hepan kokemat kärsimykset teki sitäkin nautittavammaksi lopun kun Joe vihdoin kokee jälleennäkemisen Black Beautyn kanssa ja pelastaa tämän loppuelämäkseen.

Hieno, kauhea elokuva.

****

Ohjaaja: Caroline Thompson (Buddy, Snow White)
Pääosissa: Sean Bean, David Thewlis, Docs Keepin Time
Kesto:1h 28min
Valmistusmaa: USA; UK

Kirja: Syötäviksi kasvatetut (Elina Lappalainen)

Olin vajaa 20 vuotta eettisistä syistä kasvissyöjä, jonka jälkeen aloin taas mussuttamaan lihatuotteita. Sain vihdoin tartuttua hyllyssäni pitkään lymynneeseen kirjaan: Syötäviksi kasvatetut. Alitajuisesti varmaan pelkäsin, että kirjan luettuani en taas voi hyvällä omatunnolla mieluisaksi minulle tullutta lihaa popsia. Tietokirja käsittelee prosessia ennen eläimen päätymistä lautaselle Suomen lihateollisuudessa. 

Kirjan kertoessa ihmisistä ja heidän syötäväksi kasvatetuista eläimistä, niin asetan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 39. "Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja".

Tykkäsin kirjan tyylistä tutkia eläintentuotantoa kiihkoilematta ja objektiivisen tuntuisesti. Tuotannon hyvät puolet sekä "kehittämisen kohteet" tuotiin monipuolisesti esiin. Suomalaista lihateollisuutta ainakin osaa arvostaa nyt eri tavalla vaikka sielläkään ei ole asiat niin hyvin kuin ne voisivat olla.

Lappalainen oli päässyt kurkistamaan suomalaisen lihateollisuuden kulisseihin, joka oli mielestäni erityisen mielenkiintoista, koska toiminta on aina ollut minulle hieman pimennossa ja monella muullakin, koska kasvattamoihin ei helposti ulkopuolisia päästetä. Markkinoinnin kautta annetaan hyvin erilaista kuvaa kuin totuus on. Kirjassa on osuva Salla Tuomivaaran sitaatti Animalia-järjestön lehden pääkirjoituksesta (v.2010):
"Kuluttajat eivät ole tienneet, millaissa oloissa eläneitä eläimiä he syövät. Tuottajat ovat tienneet, etteivät kuluttajat tiedä, eikä heidän ole haluttukaan tietävän. Sekä mainonnalla että tuottajajärjestöjen tiedotuksella on vuosikymmenten ajan rakennettu eläintuotannosta kuvaa, joka on kaukana todellisuudesta". 
Suurimmat epäkohdat mitä Lappalainen tuo esille suomalaisessa eläintuotannossa ovat emakko-sikojen häkittäminen, jossa eivät pääse toteuttamaan lajityypilleen luontaista käyttäytymistä; vasikoiden nupotus (joskus ilman puudutusainetta tapahtuvaa sarvien polttamista); porsaiden kastrointi ilman kipulääkkeitä; parsinavetat, joissa lehmät ovat päästään kiinni pitkät talvikuukaudet sekä pikku-kukkojen kohtalo kanaloissa, joissa he joutuvat silppuriin, koska eivät tuota munia.

Koko ajatus siitä, että eläimiä kasvatetaan ihmisten ruuaksi kuin viljaa tuntuu hieman puistattavalta ajatukselta, mutta niin kauan kun itse olen kuitenkin tällaista lihaa valmis syömään on minun turha jeesustella. Eniten ehkä jäi kaivelemaan emakot jotka joutuvat käymään synnytysrumban uudestaan ja uudestaan kunnes kaikki mehut on kyseisestä yksilöstä loppu. Tämä sisältää myös pitkiä vaiheita joissa yksilö ei pääse liikkumaan minnekkään vaan joutuu eristyksissä kyhjöttämään  pienessä vankilassaan.

Jos ei ole valmis maksamaan lihastaan enempää kuin mitä nykyään maksaa, jää luomutilat pienemmillä eläinmäärillä ja paremmilla olosuhteilla vain haaveajatteluksi ainoana tuotantotapana. Mielestäni Lappalaisella oli hyvää ideaa siitä, että kuluttajalle pitäisi olla avoimempaa ja helpommin pakkauksen kyljestä luettavissa minkälaisissa oloissa eläin on elänyt, esimerkiksi tilan kuolleisuusprosenttien kautta tai onko lehmiä pidetty parsinavetoissa vai ei. Mielestäni olisikin kuluttajan näkökulmasta reilua jos pakkauksessa olisi vaikka jonkinlainen koodiväri tämän asian selventämiseksi. Mielelläni maksaisin vähän enemmän eettisestä lihasta ja söisin sitä vähemmän kuin kärsivää eläintä halvalla ja enemmän.

Tietopainotteisuudestaan huolimatta ja välillä pahaa oloa aiheuttavasta totuudesta oli teoksen kirjoitustapa helposti luettavaa ja mukavan lennokasta. Huumoriakin oltiin saatu vähäsen mukaan vaikkei tietystikään eläinten kärsimyksessä mitään hauskaa ole. Kappaleet olivat myös selkeästi jaoteltu eri tuotantoeläinten mukaan, kuten Broileri; Sika; Kana...Tämä osaltaan myös teki kirjan lukemisen nautittavammaksi sen hyvin jäsennellyn sisällön takia.

En ole vielä valmis luopumaan uudelleen lihasta, mutta vietän hieman kauemmin kaupan hyllyillä valintojani suorittaessa tuotteiden kohdalla jotka sisältävät eläintä tai jotain niistä tullutta tuotetta.

Kirja voitti vuoden 2012 Tieto-Finlandia- ja Kanava-palkinnot eikä syyttä.

****

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2012

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Life of the party (2018)

Melissa McCarthyn tähdittämä ja osittain käsikirjoittama Life of the party jätti paljon toivomisen varaa. 

Melissa McCarthy pääsi tänä vuonna Oscar-ehdolle parhaasta naispääosasta elokuvassa Can you ever forgive me? Oscar-pysti meni sivusuun, mutta lohdutuspalkinnoksi tuli kuitenkin Razzie-palkinto huonoimmasta naispääosasta elokuvissa Life of the party sekä The Happytime murders

Olen pitänyt Melissasta aina hänen Gilmore girls -ajoistaan lähtien ja vaikka elokuvat joissa hän on esiintynyt eivät ole olleet aina täysiä kymppejä olen kuitenkin Melissan takia niistä jokseenkin nauttinut. Nyt oli vaikeaa. Life of the party ei ole hauska. Se on kirjoitettu huonosti eikä kukaan oikein osaa siinä näytelläkään. Elokuvassa oli vain yksi kohtaus, jossa avasin sanallisen käkätysarkkuni ja annoin mennä; Melissan hahmon pitäessä esitelmää luokkansa edessä kaiken mennessä totaalisen pieleen.

Muuten olisi kodissani voinut vertauskuvallisten heinäsirkkojen sirityksen kuulla.

Deanna uhkuu intoa uutena opiskelijana
Life of the party kertoo siis Deannasta (Melissa McCarthy), jonka mies jättää tämän toisen naisen takia heti kun heidän tyttärensä muuttaa pois kotoa. Deanne päättää jatkaa kesken jääneitä arkeologian opintojaan ja päätyykin samaan paikkaan opiskelemaan kuin tyttärensä. Siellä mammamainen Deanna saa muodonmuutoksen ja pääsee paneskelemaan nuoren kollin kanssa. Deanna jakelee tyttövoimaa ja antaa voimaannuttavia puheenvuoroja epävarmoille nuorille naisille. 

Sontasirkus.

*1/2

Ohjaaja: Ben Falcone (Tammy, The Boss)
Pääosissa: Melissa McCarthy, Matt Walsh, Molly Gordon
Kesto:1h 45min
Valmistusmaa: USA

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Persepolis (2007)

Persepolis sai parhaan animaatioelokuva Oscar-ehdokkuuden ja joutui ilmestyttyään kiellettyjen elokuvien listalle Libanonissa, mutta kielto myöhemmin poistettiin (ainakin Wikipedian mukaan näin). Asetankin elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 38. "Jossain päin maailmaa kielletty elokuva". 

Marjane (Chiara Mastroianni) on huoleton 70-luvun lapsi, joka näkee ja kokee 80-luvulle siirryttäessä fundalistisen islamin nousun kotimaassaan Iranissa. Hunnut ja kaavut tulevat kuvioon eikä rock-musiikkia saatika lenkkareita sallita. Miehet huorittelevat naisia ja aseistettuja vartijoita on joka puolella kyttäämässä ihmisten kulkua.

Marjanen äiti pelkää suulaan ja kapinallisen tyttären hengen puolesta ja lähettää tämän Wieniin kouluun. Siellä hän aikuistuu ja saa kokea kotimaassaan kielletyt asiat sydämensä kyllyydestä. Aikansa rilluteltua tajuaa Marjene, että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella ja palaa takaisin kotimaahansa.

Fundamentalistinaiset eivät hyväksy Punk is not dead -takkia
Elokuva perustuu ranskankielisen Marjane Satrapin omaelämänkerrallisiin sarjakuva-albumeihin. En ole lukenut näitä sarjakuvia, mutta voisin kuvitella, että animaation tyyli on samanlainen tässä elokuvassa, ainakin kuvien perusteella. Persepoliksessa ollaan jaoteltu ajankulkua sekä sijaintia värimaailmalla: Mustavalkoinen kerronta vaihtelee väritetyn kanssa.

Lukuisten kieltojen sekä kyttäämisen luoma ahdistavaksi muuttuva tunnelma on saatu hienosti kuvattua. Perspektiiveillä, silueteilla ja musiikilla pelataan  paljon. Persepolis paljastaa naisen huivin takaa ja antaa tälle samaistuttavan tarinan länsimaalaisenkin näkökulmasta.

Koskettava kuvaus.

****

Ohjaajat: Vincent Paronnaud, Marjane Satrapi
Pääosissa: Chiara Mastroianni, Catherine Deneuve, Gena Rowlands
Kesto: 1h 36min
Valmistusmaa: Ranska, USA

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Kirja: Saatana saapuu Moskovaan (Mihail Bulgakov)

Saatana saapuu Moskovaan (Master and Margarita) kiellettiin Neuvostoliitossa 20 vuoden ajan, joten asetan sen Helmet-haasteen kohtaan 38. "Jossain päin maailmaa kielletty kirja".

Saatana saapuu Moskovaan kertoo  mielisairaalassa olevan kirjailijan - Mestarin - ja noidaksi hänen takiaan muuttuvan Margaritan rakkaustarinan. Kirjassa on myös kohtia missä käsitellään Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen tapaamista. Mestari on kirjoittanut tästä aiheesta kirjan. Kolmas tarinakulku kertoo Saatanasta ja tämän possesta, johon kuuluu muun muassa salaperäinen kissa, joka yrittää maksaa raitiovaunumatkan kolikolla eikä ole hullumpi aseen käsittelijäkään.

Kirjan kertomistyyli on hyvin yksityiskohtainen ja poukkoileva. Jeesus-tarina kerrottiin vakavahenkisesti kun taas kaikki muu oli erittäin rönsyilevää ja fantasiapitoista. Välillä huomasin nauttivani suurestikin tarinasta sekä naureskelevani sen huumorille (ja kissafanina oli kiva lukea kahdella jalalla kävelevästä kissasta), mutta taas toisinaan kirja tuntui hidastempoiselta ja etenemättömältä. Monelle tämä on lempiteos, mutta minun kohdallani se ei kyllä sellaiseksi noussut.

Uskoisin, että toisella lukukerralla teos saattaisi nousta nautittavammaksi kun osaa jo hieman odottaa mitä tuleman pitää eikä kaikki tule täysin kulman takaa. Osaisi varmaan arvostaa kirjan nyansseja sekä huomaisi selkeämmin kritiikin Stalinin sensuuri-Neuvostoliitosta.

Jostain syystä olin kehittänyt päässäni mielikuvan että kirjan nimessa oleva "Mestari" viittaisi Saatanaan ja "Margarita" olisi se alkoholijuoma...no, lukeminen sivistää.

****


Alkuperäinen julkaisuajankohta: 1966-67