Kirjan kertoessa ihmisistä ja heidän syötäväksi kasvatetuista eläimistä, niin asetan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 39. "Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja".
Tykkäsin kirjan tyylistä tutkia eläintentuotantoa kiihkoilematta ja objektiivisen tuntuisesti. Tuotannon hyvät puolet sekä "kehittämisen kohteet" tuotiin monipuolisesti esiin. Suomalaista lihateollisuutta ainakin osaa arvostaa nyt eri tavalla vaikka sielläkään ei ole asiat niin hyvin kuin ne voisivat olla.
Lappalainen oli päässyt kurkistamaan suomalaisen lihateollisuuden kulisseihin, joka oli mielestäni erityisen mielenkiintoista, koska toiminta on aina ollut minulle hieman pimennossa ja monella muullakin, koska kasvattamoihin ei helposti ulkopuolisia päästetä. Markkinoinnin kautta annetaan hyvin erilaista kuvaa kuin totuus on. Kirjassa on osuva Salla Tuomivaaran sitaatti Animalia-järjestön lehden pääkirjoituksesta (v.2010):
Koko ajatus siitä, että eläimiä kasvatetaan ihmisten ruuaksi kuin viljaa tuntuu hieman puistattavalta ajatukselta, mutta niin kauan kun itse olen kuitenkin tällaista lihaa valmis syömään on minun turha jeesustella. Eniten ehkä jäi kaivelemaan emakot jotka joutuvat käymään synnytysrumban uudestaan ja uudestaan kunnes kaikki mehut on kyseisestä yksilöstä loppu. Tämä sisältää myös pitkiä vaiheita joissa yksilö ei pääse liikkumaan minnekkään vaan joutuu eristyksissä kyhjöttämään pienessä vankilassaan.
Jos ei ole valmis maksamaan lihastaan enempää kuin mitä nykyään maksaa, jää luomutilat pienemmillä eläinmäärillä ja paremmilla olosuhteilla vain haaveajatteluksi ainoana tuotantotapana. Mielestäni Lappalaisella oli hyvää ideaa siitä, että kuluttajalle pitäisi olla avoimempaa ja helpommin pakkauksen kyljestä luettavissa minkälaisissa oloissa eläin on elänyt, esimerkiksi tilan kuolleisuusprosenttien kautta tai onko lehmiä pidetty parsinavetoissa vai ei. Mielestäni olisikin kuluttajan näkökulmasta reilua jos pakkauksessa olisi vaikka jonkinlainen koodiväri tämän asian selventämiseksi. Mielelläni maksaisin vähän enemmän eettisestä lihasta ja söisin sitä vähemmän kuin kärsivää eläintä halvalla ja enemmän.
Lappalainen oli päässyt kurkistamaan suomalaisen lihateollisuuden kulisseihin, joka oli mielestäni erityisen mielenkiintoista, koska toiminta on aina ollut minulle hieman pimennossa ja monella muullakin, koska kasvattamoihin ei helposti ulkopuolisia päästetä. Markkinoinnin kautta annetaan hyvin erilaista kuvaa kuin totuus on. Kirjassa on osuva Salla Tuomivaaran sitaatti Animalia-järjestön lehden pääkirjoituksesta (v.2010):
"Kuluttajat eivät ole tienneet, millaissa oloissa eläneitä eläimiä he syövät. Tuottajat ovat tienneet, etteivät kuluttajat tiedä, eikä heidän ole haluttukaan tietävän. Sekä mainonnalla että tuottajajärjestöjen tiedotuksella on vuosikymmenten ajan rakennettu eläintuotannosta kuvaa, joka on kaukana todellisuudesta".Suurimmat epäkohdat mitä Lappalainen tuo esille suomalaisessa eläintuotannossa ovat emakko-sikojen häkittäminen, jossa eivät pääse toteuttamaan lajityypilleen luontaista käyttäytymistä; vasikoiden nupotus (joskus ilman puudutusainetta tapahtuvaa sarvien polttamista); porsaiden kastrointi ilman kipulääkkeitä; parsinavetat, joissa lehmät ovat päästään kiinni pitkät talvikuukaudet sekä pikku-kukkojen kohtalo kanaloissa, joissa he joutuvat silppuriin, koska eivät tuota munia.
Koko ajatus siitä, että eläimiä kasvatetaan ihmisten ruuaksi kuin viljaa tuntuu hieman puistattavalta ajatukselta, mutta niin kauan kun itse olen kuitenkin tällaista lihaa valmis syömään on minun turha jeesustella. Eniten ehkä jäi kaivelemaan emakot jotka joutuvat käymään synnytysrumban uudestaan ja uudestaan kunnes kaikki mehut on kyseisestä yksilöstä loppu. Tämä sisältää myös pitkiä vaiheita joissa yksilö ei pääse liikkumaan minnekkään vaan joutuu eristyksissä kyhjöttämään pienessä vankilassaan.
Jos ei ole valmis maksamaan lihastaan enempää kuin mitä nykyään maksaa, jää luomutilat pienemmillä eläinmäärillä ja paremmilla olosuhteilla vain haaveajatteluksi ainoana tuotantotapana. Mielestäni Lappalaisella oli hyvää ideaa siitä, että kuluttajalle pitäisi olla avoimempaa ja helpommin pakkauksen kyljestä luettavissa minkälaisissa oloissa eläin on elänyt, esimerkiksi tilan kuolleisuusprosenttien kautta tai onko lehmiä pidetty parsinavetoissa vai ei. Mielestäni olisikin kuluttajan näkökulmasta reilua jos pakkauksessa olisi vaikka jonkinlainen koodiväri tämän asian selventämiseksi. Mielelläni maksaisin vähän enemmän eettisestä lihasta ja söisin sitä vähemmän kuin kärsivää eläintä halvalla ja enemmän.
Tietopainotteisuudestaan huolimatta ja välillä pahaa oloa aiheuttavasta totuudesta oli teoksen kirjoitustapa helposti luettavaa ja mukavan lennokasta. Huumoriakin oltiin saatu vähäsen mukaan vaikkei tietystikään eläinten kärsimyksessä mitään hauskaa ole. Kappaleet olivat myös selkeästi jaoteltu eri tuotantoeläinten mukaan, kuten Broileri; Sika; Kana...Tämä osaltaan myös teki kirjan lukemisen nautittavammaksi sen hyvin jäsennellyn sisällön takia.
En ole vielä valmis luopumaan uudelleen lihasta, mutta vietän hieman kauemmin kaupan hyllyillä valintojani suorittaessa tuotteiden kohdalla jotka sisältävät eläintä tai jotain niistä tullutta tuotetta.
Kirja voitti vuoden 2012 Tieto-Finlandia- ja Kanava-palkinnot eikä syyttä.
****
Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.