636/1001 Grease (1978)

Grease DVD:lläni on söpö nahkatakki

Grease sujoittuu svengaavalle 50-luvulle kertoen raggarin ja kiltin tytön rakkaussuhteesta ja heidän yhteisestä matkasta koulun viimeiseltä vuodelta aikuisuuteen, joten asetan elokuvan (hieman heppoisin perustein) Helmet-haasteen kohtaan 43." Elokuva seuraa lapsen kasvua aikuiseksi".

Danny (John Travolta) on koulunsa coolein poika, joka tapaa kesälomalla ihanan Sandyn (Olivia Newton-John), johon rakastuu heti. Sandy asuu kuitenkin Australiassa, joten suhde tuntuu tuhoon tuomiltulta. Dannyn yllätykseksi Sandy päätyy kuitenkin asumaan Jenkkeihin ja peräti samaan kouluun Dannyn kanssa. Puhtoinen Sandy ei sovellu kuitenkaan Dannyn kovan pojan imagoon ja niinpä saa Sandy kylmää kyytiä. Toisiinsa kovasti pihkaantuneet Sandy ja Danny eivät kuitenkaan malttaisi pitää näppejään toisistaan erossa ja niinpä molemmat yrittävät lähentyä toistensa persoonallisuuksia.

Grease on hyvän mielen musikaali, jossa ei voi muuta kuin ihailla Travoltan tanssiliikkeitä. Olivia päihittää Travoltan laulupuolella kun taas tanssissa on vain yksi kuningas. Parin välillä kipinöi ja molemmat sopivat rooleihinsa kuin nakutettu: molemmat kävisi helposti tanssiaskuninkaasta ja -kuningattaresta, mutta molemmissa on myös tiettyä luontaista koommikkoa, joka sallii noinkin karikatyyriset roolit homman menemättä kuitenkaan huonolla tavalla naurettavaksi. 

Biisit ovat myöskin onnistuneet ja moneen kertaan radiossa soitetut. Varsinkin lopun You're the one that i want paketoi koko elokuvan kauniisti kasaan koreografioineen. Piti katsoa kohtaus vielä pari kertaa uudelleen extroista, sen verran hymyä se itselleni tuotti. Toki elokuva perustuu jo vuonna 1971 ensiesityksen saaneeseen samannimiseen musikaaliin, mutta biisit toimivat myös hyvin elokuvaversioon sovitettuina.

Tärkeä hahmo on myös herkullisen pahiksen roolin tekevä Stockard Channing Rizzona. Varsinainen  "mean girl", josta kuitenkin löytyy pehmeämpikin puoli.

Ainoa asia joka elokuvassa hieman hämmensi oli, että nämä "lukiosta" valmistuneet teinit näyttivät reilusti kypsemmiltä, joltain 20-30 vuotiailta vähintäänkin. Travolta oli nähtävästi elokuvan ilmestymisvuonna 24 vuotta ja Olivia 30 vuotta. Eipä se juonellisesti haitannut ollenkaan, mutta oli vaan huvittavaa kuinka "epätasaiselta" nämä teinit iältään näyttivät.

****

Ohjaaja: Randal Kleiser (The Blue laguun, Summer lovers)

Pääosissa: John Travolta, Olivia Newton-John, Stockard Channing

Kesto: 1h 50min

Valmistusmaa: USA

419/1001 My fair lady (1964)

My Fair lady on Audrey Hepburnin tähdittämä klassikkomusikaali.

Eliza Dolittle (Audrey Hepburn) on kukkia kadulla myyvä alaluokan edustaja, jonka juoppo isä kerjää naisen vähäisistä ansioista osinkoa tasaisesti itselleen. Elizalle on kuitenkin tärkeää, että kaikki tietävät hänen olevan "kunnon tyttö" eli prostituoiduksi ei ole vielä alkanut. Kerran myydessään mutaisia kukkiaan törmää hän fonetiikan professoriin Henry Higginsiin (Rex Harrison), joka kauhistelee neidin junttiaksenttia. Hän uhoaa kollegalleen Pickeringille (Wilfrid Hyde-White), että saisi kielen opetuksellaan Elizan menevän läpi vaikka ruhtinattaresta. Hieman myöhemmin elokuvaa käydään miesten välillä veto tästä samasta asiasta.

Eliza muuttaa Higginsin luo asumaan ja joutuu työskentelemään kovan kurin alla saavuttaakseen täydellisen kieliopin. Julman oloinen opettaja saavuttaa tavoitteensa, mutta kokeen jälkeen vannoutunut poikamies Higgins huomaa kaipaavansa ennen niin halveksimaansa junttinaista.

Kaunis Audrey Hepburn pääsee hieno leidi -testiin

My fair ladyn musiikkinumerot ovat suurimmaksi osaksi viihdyttäviä ja moni kipale on varmasti jäänyt monien muistoihin elämään - ainakin minun. Audrey Hepburn naulasi jo 10 vuotta aikaisemmin Kauniissa Sabrinassa ruma ankanpoikamaisen metamorfoosin kuten nyt tässä My fair ladyssäkin. Hauskinta oli kun Eliza on juuri oppinut puhumaan kieliopillisesti oikein ja elehtimään kuin leidi ylhästön juhlissa, mutta jutut onkin ihan toista kuten tarina juoppo tädistä, jonka olkihatun hänen piti periä. Kontrasti toimii.

Tykkäsin siitä, että vaikka kyseessä on pohjimmiltaan rakkauselokuva Elizan ja Higginsin välillä, niin homma ei käy missään vaiheessa siirappiseksi. Suurimman osan elokuvasta pari on napit vastakkain. Kemiat käy hyvin yksiin. Wilfrid Hyde-Whiten esittämä Pickering tuo mukavaa rauhaa räiskyvien protagonistien keskelle. Ja velmulla Elizan isällä on parhaat musiikkinumerot.

Liki kolmituntisen elokuvan keskellä on hauska väliaika-ilmoitus. Pituus ei tuntunut puuduttavalta vaan juuri sopivalta elokuvan tarinan kerrontaan nähden.

****

Ohjaaja: George Cukor (The Philadelphia Story, Les Girls, Born yesterday)

Pääosissa: Audrey Hepburn, Rex Harrison, Stanley Holloway

Kesto: 2h 50min

Valmistusmaa: USA

Beauty and the Beast (2017)

Pidin kovasti Kaunotar ja hirviö -sadusta kun olin pieni. Tarina oli jopa lempisatuni. Pidin myös Disneyn tekemästä sadun animoinnista sekä Ron Perlmanin ja Linda Hamiltonin tähdittämästä samannimisestä minisarjastakin. Satu siis kiehtoo minua. 

Beauty and the beast - kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast) elokuva tuo sadun hahmot henkiin ihmisnäyttelijöillä ja tietokoneanimoinnin ihmeillä.

Belle (Emma Watson) on pikkukylänsä ainoa lukutoukka ja suuremmista seuduista haaveileva kaunis neito. Häntä havittelee kylän komeimmaksi mieheksi itsensä tituleerannut ylimielinen Gaston (Luke Evans). Belle ei kuitenkaan tämän kosinnoille lämpene. Yhtenä päivänä Bellen hieman höpperömäinen isä (Kevin Kline) lähtee kauemmas markkinoille eikä häntä näy takaisin; pelkkä hevonen palaa ilman isäntäänsä. Belle huolestuu ja lähtee etsimään isäänsä löytäen itsensä hirviön (Dan Stevens) palatsista. Öykkärimäinen hirviö ottaa Bellen vangikseen isänsä sijasta. 

Hirviö on oikeasti prinssi joka on saanut kirouksen yllensä. Kirouksen voi purkaa vain aito rakkaus häntä kohtaan. Aikaa on rajoitetusti - kun kaikki ruusun terälehdet putoaa ei mitään ole enää tehtävissä! 

Elokuvassa voi myös nähdä tai lähinnä kuulla Ewan McGregorin puhuvana kynttelikkönä, Ian McKellenin puhuvana könninkellona ja Emma Thompsonin puhuvana teepannuna.

Isä ja tytär

En tiedä johtuuko osittain ihastukseni elokuvaan siitä, että satu on minulle rakas, mutta minulle elokuva toimi. Emma Watson oli mainio Bellenä, hän on sopivan kaunis ja älykäs ollakseen uskottava rooliin. Rooli kirjaviisaana Hermionena Harry Potterissa varmasti auttoi hahmon kehittelyssä. Luke Evans Gastoinena varasti kuitenkin shown. Hän pääsi oikein mehustelemaan narsistisessa roolissaan ja teki sen hyvin. Dan Stevensista kuului lähinnä ääni hirviö kun oli, mutta sekin onnistui. Kevin Cline Bellen isänä oli hyvä ratkaisu. Hänen tulkinnastaan huokui aito huoli tytärtään kohtaan ja hätä tuntui hänen kauttaan todemmalta. 

Elokuva myös näytti hyvältä ja linnasta oli saatu mukavan fantasiamainen. Eläviksi kirotut esineet olivat myös taidokkaasti tehty eikä näyttänyt yhtään tökeröiltä. Beauty and the beast -elokuvaan oli mukava uppotua ja unohtaa hetkeksi että seuraavana päivänä pitää mennä jo joululomien jälkeen töihin.

****

Ohjaaja: Bill Condon (Mr. Holmes, Dreamgirls, Kinsey)

Pääosissa:Emma Watson, Dan Stevens, Luke Evans

Kesto:2h9min

Valmistusmaa:USA

La La Land (2016)

Tykkäsin kovasti ohjaaja Damien Chazellen vuonna 2014 ilmestyneestä Whiplash-elokuvasta, joten odotukseni tätä hänen uusinta tulokastaan La La Landia kohtaan olivat isohkot. Tähän päälle vielä kaikki hypetys ja palkinnot. Odotin siis näkeväni jotain hienoa.

Sebastian (Ryan Gosling) on omasta klubistaan haaveileva jazz-pianisti. Itsensä hän elättää sekalaisilla keikoilla aina ruokaravintoloista 80-luvun bileisiin. Mia (Emma Stone) on puolestaan tähteydestä haaveileva aloitteleva näyttelijä, jonka päätyö löytyy kahvilasta. Sebastian ja Mia  törmäävät toisiinsa sattuman kaupalla useamman kerran ja huomaavat romanttisten tunteiden syttyvän. Pariskuntaa yhdistää Hollywood-haaveet taiteen saralla. Elokuvan vaiheita valotetaan musiikkinumeroilla.

Emma Stone ja Ryan Gosling

Ehkä se johtuu osittain suuresta hypetyksestä, mutta elokuva oli minulle pettymys. Alusta lähtien La la land ei onnistunut kunnolla tempaamaan mukaansa eikä siinä esiintyneet musiikkinumerot tehneet useinkaan suurempaa vaikutusta. Emma Stone ja Ryan Gosling kyllä näyttelivät hyvin, siitä ei ollut kiinni elokuvan lässähtäminen. Juonellisesti haahuileva rakkaustarina ei juurikaan säväyttänyt. Jazz toi pientä särmää kiihkollaan, mutta kaikki muu kutisti sen energisen tunnelman. Loppuratkaisu rinnasti elämän realiteetit tyypilliseen Hollywood endingiin ihan kivasti.

Elokuvasta ei jäänyt käteen oikein mitään paitsi J.K Simmonsin vahva cameorooli.

***

Ohjaaja: Damien Chazelle (Whiplash)

Pääosissa: Ryan Gosling, Emma Stone, Rosemarie DeWitt

Kesto: 2h8min

Valmistusmaa:USA

Into the Woods (2014)

Into the Woods on musikaali, joka yhdistelee aineksia useammasta sadusta.

Leipuri (James Corden) vaimoineen (Emily Blunt) ei voi saada lasta, koska asuvat kirotussa talossa. Noita (Meryl Streep) saapuu kuitenkin ilmoittamaan, että hän voi poistaa kirouksen, jos pariskunta hommaa hänelle kolmen keskiyön aikana: kultaisen kengän, maissin väristä hiusta, verenpunaisen viitan sekä maidonvalkea lehmän. Pari lähteekin - into the woods - etsimään tarvittavia aineksia. 

Lehmän pari saa Jackilta (Daniel Huttlestone), joka vaihtaa sen taikaa sisältäviin pavunsiemeniin. Kultaisen kengän puolestaan prinssiä karkuun juoksevalta Tuhkimolta (Anna Kendrick), hiukset tornissa asuvalta Rapunzelilta (Mackenzie Mauzy) ja viitan Punahilkalta (Lilla Crawford), kiitokseksi suden (Johnny Depp) mahasta pelastamisesta. 

Juuri kun tarina on saamassa onnellisen loppunsa, niin tulee yksi jättiläinen Jackin istuttamaa pavunvartta pitkin alas ja alkaa tuhoamaan kaikkea eteensä asettuvaa. Tuhkimon prinssillä on myös suhde leipurin vaimon kanssa. 

Into the Woods -posteri

Minulla ei sinänsä ole mitään musikaaleja vastaan, mutta ei kuitenkaan mikään lempi elokuvamuotokaan ole. Paljon tietysti vaikuttaa laulut mitä tarinassa esitetään. Into the Woodsin rallit olivat aika unohdettavia lallatuksia. Kaikki osasi kuitenkin hyvin laulaa ja varsinkin Jackia näytellyt Daniel oli oikein esiintymiskelpoinen nuori mies. Johnny Deppin esiintyminen sutena aiheutti miltei oksennusrefleksin ihan vain sen takia, että hän on niin ylikäytetty kasvo mitä tulee fantasia-elokuviin ja musikaaleihin. Tim Burtonin syy toki. Meryl Steep oli ihan hyvä noitana ja saikin siitä Oscar-ehdokkuuden. Anne Kendrickiin minulla on ristiriitainen suhde. Tässä en hänestä niin välittänyt eikä hän mielestäni osannut oikein tunteiden kirjoa näytelläkään. Puhtaasti hän laulaa.

Into The Woods olisi voinut olla ihan mukava pikku elokuva, jos se olisi tajunnut loppua ajoissa. Onnellisen lopun jälkeen tullut vähemmän onnellinen loppu oltaisiin voitu poistaa vaikka tarkoitus olikin varmasti erilaisuuden tavoittelu.  

***

Ohjaaja:Rob Marshall

Pääosissa: Anna Kendrick, Meryl Streep, Chris Pine 

Kesto:2h5min

Valmistusmaa: USA, UK, Kanada

A Very Murray Christmas (2015)

A Very Murray Christmas on vajaan tunnin mittainen Bill Murrayn vetämä jouluspesiaali, jonka Sofia Coppola on ohjannut. 

Bill Murray on jäänyt lumimyrskyn takia yksin vetämään hotelliin joulushowta kun kukaan vieraista ei ole päässyt paikalle. Onnen kantamoisena Chris Rock saapuu paikalle ja päättää vetää kiusaantuneena yhden kipaleen Murrayn kanssa. 

Hotellissa olisi pitänyt olla samaan aikaan myös häät, mutta samainen myrsky on pilannut nekin. Murray onnistuu kuitenkin piristämään sulhaista (Jason Schwartzman) ja morsianta (Rashida Jones). 

Murray saa myös liian alkoholin aiheuttaman tajuttomuusjaksonsa vieraiksi George Clooneyn sekä Miley Cyrusin. 

Muina vieraina voi muun muassa nähdä Michael Ceran, Amy Poehlerin ja Maya Rudolphin.

Geroge Clooney, Bill Murray ja Miley Cyrus

A Very Murray Christmas on hajanainen spesiaali, jonka musiikkiesitykset eivät edes ole kovin hyviä. Mielestäni ohjelma alkoi ihan hauskasti ja alun Chris Rock olikin oikeastaan ainoa hauska vieras. Loppua kohden laatu kuitenkin vain heikkeni eikä seuraaminen ollut enää niin kiintoisaa. 

Murray itse on toki valovoimainen persoona, mutta edes hän ei pystynyt kantamaan tätä tilkkutäkkiä kunnialla maaliin.  

**

Ohjaaja:Sofia Coppola
Pääosissa: Bill Murray, Paul Shaffer, Michael Cera
Kesto:56min
Valmistusmaa: USA

Muppets Most Wanted (2014)

Muppets Most Wanted on jatkoa 2011 ilmestyneelle The Muppetsille. Oikeastaan elokuvan ensimmäinen laulu kiteyttää kaiken mitä se tarjoaa; puolivillaisen juonen ja hieman heikomman esityksen kuin ykkönen oli. 

Muppetien yhdistyttyä ensimmäisessä osassa päättävät he jatkaa esiintymiskiertuettaan. Managerikseensa he ottavat lipevän Dominic Badguyn (Ricky Gervais). Kermitillä on omat epäilyksensä Badguyin ehdottamasta maailmankiertueesta, mutta myöntyy muiden painostuksesta. Badguy täyttää nimensä pahaenteellisyyden ja korvaa Kermitin kuuluisalla venäläisellä rikollisella Constantinella (Matt Vogel). Siinä missä Constantine ottaa Kermitin paikan shown ohjaajana päätyy oikea Kermit rikolliseksi luultuna venäläiselle gulagille Siperiaan. 

Constantinella ja Dominicilla on ilkeä juoni kruunun jalokivien varastamiseksi ja Kermit puolestaan yrittää selvitä pahamaineisten rikollisten keskellä kaivaten ystäviensä apua. 

Mukana taas lukuisia julkkiksia kuten Tina Fey gulagin johtajana, Danny Trejon rikollisena ja Ty Burrell ranskalaisena etsivänä. Pienissä cameoissa saattoi nähdä muun muassa Lady Gagan, Salma Hayekin, Christoph Waltzin, Chloë Grace Moretzin...jne.

Kermit ja hänen doppelgänger loppulaulussa

The Muppets tarjosi sydäntä lämmittävän hauskan tarinan, jossa lukuisat julkkisesiintymiset pääsivät yllättämään. Tämä "jatko-osa" oli puolestaan kylmä kaiku tuosta ensimmäisestä osasta. Julkkisesiintymiset tuntuivat pakkopullalta, jota kauhottiin väkisin jo täynnä olevaan vatsaan. Juonikin tuntui vähän mietityltä eikä laulutkaan olleet niin hauskoja.  

Ricky Gervaisilla näytti olevan vaikeuksia tasapainoitella pahiksen roolin ja komediallisuuden välimaastossa. Huonoin roolisuoritus tuli kuitenkin Moderni perhe -sarjasta tutulta Ty Burrelilta. Ei sinänsä että hän olisi ollut erityisen huono näyttelemään vaan se, että hänen suorituksensa oli kuin täysi kopio Steve Martinin esittämästä Vaalean punaisen pantterin etsivä Clouseausta. Kopio oli niin huomattava, etten tiedä oliko sen sitten tarkoituskin olla jonkinlainen camp-versio Steven hahmosta. Joka tapauksessa täysin tarpeeton osa.

Ei Most Wanted kuitenkaan umpisurkea ollut. Tina Fey oli ihan hauska gulagin Kermitiin rakastuneena johtajana. Ja itse Mupperit jaksavat aina riemastuttaa. 

Hieman kuitenkin petyin.

**1/2

Ohjaaja: James Bobin (The Muppets)
Pääosissa: Ricky Gervais, Ty Burrell, Tina Fey
Kesto:107min
Valmistusmaa:USA

The Wiz (1978)

Vihattu ja rakastettu Taikuri Oz (The Wiz) jakaa vahvasti mielipiteitä. Enemmistö taitaa löytyä vihaajista, mutta elokuvalla on vahva kulttiseuraajien joukko.

The Wiz on uusintaversio Ihmemaa Oz -elokuvasta. The Wizissä ollaan vain modernimmassa kaupunkiympäristössä ja koko elokuvan näyttelijäkaarti koostuu tummaihoisista. Monelle afrikanamerikkalaiselle, ainakin keskustelupalstojen perusteella, elokuva on ollut ennen kaikkea osa "mustaa kokemusta" ja tärkeä elokuva siinä mielessä. Hirveästi ei fantasiaelokuvia tummaihoisilla näyttelijöillä ollut aikaisemmin muutenkaan tehty. Katsojalle on kuitenkin tärkeää samaistua jollain tavalla elokuvan hahmoihin.

Elokuvan 24-vuotiasta New Yorkin Harlemissa elävää Dorothya esittää päälle kolmikymppinen Diana Ross, joka ei ole uskaltanut lähtemään naapurustostaan parempaan työpaikkaan. Jahdatessaan karannutta Toto-koiraansa joutuu Dorothy pyörteen kauttaa mystiseen maailmaan - Oziin. Siellä hän kohtaa muun muassa Variksen pelättimen (Michael Jackson), Peltimiehen (Nipsey Russell) ja Leijonan (Ted Ross). Kaikki neljä tarvitsevat kukin jotain ja lähtevät pyytämään näitä asioita "The Wiziltä" eli Ozin taikurilta (Richard Pryor). Dorothyn toiveena on vain päästä kotiin.

Ihmejengi

Luurankomainen, näyttelemään kykenemätön ja rooliin liian vanha Diana Ross pilaa elokuvan minulle heti alkuunsa. Hänessä ei ole yhtää sitä sinisilmäisyyttä jota rooli vaatisi kun hän kohtaa tämän mielikuvitusmaailman ja tapaa uusia  ihmeellisiä asioita sekä hahmoja. Ihan hyvä lauluääni tällä on, mutta ei kyllä mitään muuta annettavaa. Ilmeisesti Diana oli puskenut itsensä rooliin käyttäen Michael Jackson -korttia; jos minä en esiinny, niin ei Michaelkaan. Tosin tämä on vain huhu. 

Luonnollisen väristä ja energistä Michael Jacksonia oli yhtäaikaisesti iloista sekä surullista katsella. Toisaalta oli kiva nähdä hänet "omana itsenään" ja hänelle sopivassa roolissa, mutta toisaalta taas surullista kun tietää mihin hänen tulevaisuutensa johti. Peltimiehelläkin oli hetkensä, mutta paras oli minusta leijonaa esittänyt Ted Ross. Hänen miltei dragqueenmäinen esiintymisensä tämän esittelylaulussaan oli ihan parhautta. Pryorin rooli elokuvassa oli minimaalinen ja unohdettava. Lena Horne esitti elokuvan hyvää haltijatarta Glindaa ja otti itselleen myös parhaimman biisin palkinnon. Oli tosin Michael Jacksoninkin Ease on down the road -kappalekin erittäin viihdyttävä.

Elokuvassa oli joitain hyviä kohtauksia sekä biisejä, mutta kokonaisuudessaan aikamoinen mahalasku. Vaikea uskoa, että The Wiz on synkkiin rikoselokuviin suuntautuneen Sidney Lumetin ohjaustyö.

**1/2

Ohjaaja:Sidney Lumet (Murder on the Orient express, Vallan terällä, Dog day afternoon, Network, Serpico, The Offence, Fail-safe, The Verdict, Guilty as sin, Family business, 12 Angry men, Q&A, Equus)

Pääosissa:Diana Ross, Michael Jackson, Nipsey Russell 

Kesto:134min

Valmistusmaa:USA

Robin Hood: Men in Tights (1993)

Robin Hood - Sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights) on Mel Brooksin ohjaama leukailu usein filmatisoidusta Robin Hoodin tarinasta. 

Elokuvan juoni on pääpiirteiltään sama kuin esimerkiksi siinä Robin Hoodissa, jossa Kevin Costner on pääosissa, mutta mukaan on sitten siroteltu aimo annos huumoria. Robin Hood (Cary Elwes) palaa ristiretkiltään Jerusalemista takaisin kotiinsa Englantiin vain huomatakseen, että tämän kotitilan on anastanut kuninkaan poissa ollessa hallintaa pitävä prinssi John (Richard Lewis) ja hänen seriffinsä (Roger Rees). Tilasta on jäljellä enää uskollinen sokea palvelija Blinkin (Mark Blankfield), joka antaa Robinin haltuun avaimen kaikkein suurimpaan aarteeseen (joka osottautuu leidi Marianin römpsäksi).

Robin Hood kerää pienen joukon metsäläisiä ja uhmaa prinssiä ja tämän kieroa seriffiä.

Olen nähnyt tämän elokuvan aika monta kertaa eikä se enää ihan niin paljon naurattanut kuin joskus aikaisemmin, mutta kyllä siitä vielä näiden vuosienkin jälkeen löytyi potkua. Mielestäni loistokas oli  varsinkin elokuvan nimikkokappale - Men in tights (mieleeni tuli ihan Monty Pythonin Military fairy). Tässä Beavesin ja Buttheadin katsomana:

Mel Brooksin komediat toki noudattelevat samoja kaavoja sekä vitsejä, mutta ei se haittaa. Kyllä tämä sukkahousutarina mahtui vielä mukaan. Hassua oli sinällään huomata, että elokuvan prinssiä esittänyt Richard Lewis oli kuin köyhän miehen Gene Wilder eleisssään ja repliikkien lausumisissaan. Olihan Gene pitkään Mel Brooksin luottonäyttelijöitä elokuvissa kuten Kevät koittaa Hitlerille sekä Frankenstein Juniori.

Hauska, mutta ei ihan parhainta Melliä.

***

Ohjaaja: Mel Brooks

Pääosissa: Cary Elwes, Richard Lewis, Roger Rees

Kesto:104min

Valmistusmaa:Ranska, USA

239/1001 An American in Paris (1951)

Katsoin tanssilla ja laululla väritetyn musikaalin: Pariisin lumoissa (An American in Paris). Elokuva voitti muun muassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ennakkosuosikkien kuten Paikka auringossa sekä Viettelysten vaunu sijaan.

Jerry Mulligaan (Gene Kelly) on amerikkalainen, joka on tullut taiteen mekkaan, Pariisiin, opiskelemaan ja tekemään taidetta. Myös hänen konserttipianistikaverillaan Adamilla (Oscar Levant) on vaikeuksia töiden saamisessa. Heidän yhteisellä tuttavallaan (Georges Guétary) menee kuitenkin hyvin, koska on löytänyt naisen, Lisen (Leslie Caron), jonka kanssa aikoo avioon.

Jerry kokee käänteen elämässään kun hänen taidettaan ostaa rikas taidekeräilijä, joka haluaa ottaa hänet siipiensä suojaan ja tehdä hänestä tähden. Jerry myös rakastuu naiseen, joka sattuu olemaan hänen kamunsa heila - Lise.  

Tanssi, tanssi!

Mielestäni on mielenkiintoista, että 50-luvulla oli tällaisia persoonia joiden ympärille tehtiin useita elokuvia. Gene Kelly oli loistava tanssija sekä laulaja ja näiden taitojen ympärille hän saikin

Oscar Levant

useamman pätkän. Gene on kieltämättä valloittava persoona. Arpi poskessa jonka hän sai 6 vuotiaana ajettuaan kumoon kolmipyöräisellään tekee hänen muuten virheettömästä naamasta mielenkiintoiset. Varsinainen tähti tässä elokuvassa minulle oli kuitenkin Oscar Levant. Kuka tämä mies oikein on ja miksi en ole tiennyt tästä kaverista aikaisemmin? Hän oli mainio persoona ja hyvä vastapaino hieman imelälle Genelle. 

Tarina ei sinällään kovin erikoinen ollut: kaksi miestä ja yksi nainen. Genen laulua ja tanssia oli kuitenkin ihan viihdyttävää katsoa vaikka yltyi elokuvan lopussa liiallisuuksiin. 

***1/2

Ohjaaja:Vincente Minnelli (Meet Me in St. Louis)

Pääosissa:Gene Kelly, Leslie Caron, Oscar Levant

Kesto:113min

Valmistusmaa: USA

The Muppets (2011)

Hommasin kotiin Wlan-tukiaseman ja pleikkariin Netflixin. Katsoinkin palvelusta muutaman Breaking badin jälkeen The Muppets -elokuvan. Tykkäsin silloin pienempänä 80-luvulla muppeteista, mutta katsoin lähinnä sellaista lällyä animaatio-sarjaa. Varsinainen The Muppet Show kun oli enemmän 70-luvun juttuja.

80-luvun robotti ajaa autoa

Gary (Jason Segel) kasvaa muppetin oloisen veljensä Walterin (ääni:Peter Linz) kanssa. Walter huomaa ajan kuluessa, että ei ole aivan kuin veljensä. Walter samaistuukin näkemiinsä vanhoihin Muppet-ohjelmiin ja alkaa heidän faniksi. Kun Gary ja tämän tyttöystävä Mary (Amy Adams) suunnittelevat vuosipäivänsä kunniaksi reissua Hollywoodiin, niin änkeää Walter mukaan, koska haluaa nähdä muppettien vanhan studion.

Dave Grohlinkin voi nähdä musisoimassa

Studioreissulla Walter kuulee vahingossa, että rikas Tex Richman (Chris Cooper) aikoo ostaa Studion purkaakseen sen ja poratakseen öljyä sen alta vaikka myyvälle taholle väittääkin, että  tekee siitä Muppettimuseon. Ainoa tapa saada studio takaisin on kerätä 10 miljoonaa. Walter ja Gary etsivätkin Kermitin (Steve Whitmire) käsiinsä ja he päättävät, että saadakseen tarvittavan summan on Muppettien palattava yhteen ja tehdä show.

Elokuvassa voi myös nähdä muun muassa Jack Blackin, Jim Parsonsin, Alan Arkinin ja Whoopi Goldbergin + muita julkimoita.

Mielestäni elokuvassa oli hauska juoni ja muutenkin oli kiva katsoa nukkejen ja ihmisten yhteistyötä. Nuket saatiinkin hyvin oikeanoloisiksi ja olikin hauska katsoa tänä erikoistehosteiden ja "green screenien" aikakautena jotain käsintehtyä. Jason Segel ja Amy Adams sopivat hyvin fantasiamaailman puhdassydämiseksi pariskunnaksi. Tosin Amy teki samantyyppisen naiivin roolin muun muassa Lumotussa, joka puolestaan yhdisteli animaatiota sekä oikeita ihmisiä. Walter ja muppetit olivat sympaattisia ja huvittavia

Elokuva oli musikaali ja siinä olikin muutama ihan hyvä kipale. Yksi niistä sai jopa Oscar-ehdokkuuden:

Oli myös yllättävää kuulla Chris Cooperin räppäävän:

***1/2

Ohjaaja: James Bobin

Pääosissa: Amy Adams, Jason Segel, Chris Cooper

Kesto:103min

Valmistusmaa: USA

Les Misérables (2012)

Kävin katsomassa monesta Oscaristakin ehdolla olleen ja niitä voittaneenkin Les Miserablesin. Olen nähnyt aikaisemman version Lesmissistä teatterissa, jossa Pentti Hietanen veti Jean Valjeanin pääroolin. 

Les Miserablesin juoni on monelle tuttu, mutta pähkinänkuoressa: eletään 1800-luvun Ranskassa, jossa rikkaiden ja köyhien ero on suunnaton ja usea elää suuressa nälänhädässä ja kurjuudessa. Jean Valjean (Hugh Jackman) on varastanut leipää (oliko se nyt) siskon pojalleen ja on joutunut sen seurauksena vankilaan poliisi Javertin (Russell Crowe) toimesta. Epätoivoinen Jean päättää paeta vankilasta, saa hieman onnea osakseen ja päätyy kaupungin pormestariksi. Hän pitää johdossaan tehdasta jossa naiset ompelevat ja yksi näistä ompelijattarista on Anne Hathawayn esittämä Fantine. Muut naiset saavat aikaan Fantinen eron tehtaasta, jolloin tälle ei jää muuta mahdollisuutta tienata sairaalle lapselleen rahaa kuin myymällä itseään. Sairas Fantine kohtaa Jeanin, joka kokee syyllisyyttä naisen kohtalosta ja päättää ottaa tämän lapsen hoitaakseen. Thénardiereiden (Sacha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter) luona majaileva lapsi Cosette (vanhana Amanda Seyfried) pääsee kurjista oloista Jeanin huomaan. Jeanin täytyy kuitenkin kohdata menneisyytensä karkulaisena kun Javert ei ole koskaan luopunut tämän jahtaamisesta eikä Cosette tiedä hänen menneisyydestään mitään.

Okei...en onnistunut tuossa pähkinänkuorteistamisessa.

Who am i? Who am i? I am Jean Valjean

 Elokuva ei sinällään juonellisesti onnistunut yllättämään, koska tiesin suurinpiirtein mitä tuleman pitää. Viihdyin kuitenkin hyvin koko 2 ja puolituntisen vaikkakin joidenkin kappaleiden kohdalla huomasin ajatusteni harhailevan. Hauskaa oli varsinkin kuulla Russell Crowen laulavan. Anne oli loistava ja Hughkin veti hyvin. Sacha ja Helena toivat hauskaa ilkikurista lisää paatokselliseen tarinaan. En yleensä erityisesti ole pitänyt Amanda Seyfriedistä, mutta neitseellisen Cosetten rooliin hän sopi kyllä täydellisesti kirkkaine lauluäänineen. Miinus täytyy kuitenkin antaa heikosta suomennoksesta. Tekstitys muutti välillä täysin alkuperäisen sanoman ja käytti myös paikoittain karkeampaa kieltä (piece of shit=vittuilee). Laadukkaasti tehty suuren budjetin pläjäys, joka onnistui herkistämään.

***1/2

Ohjaaja:Tom Hooper

Pääosissa:Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway

Kesto:158min

Valmistusmaa:USA, UK

Rock of ages (2012)

Katsoin joululahjaksi saamani Rock of ages blu-rayn. Elokuva sijoittuu villille 80-luvulle ja on musikaali.

Sherrie (Julianne Hough) on pikkukaupungin tyttö, joka lähtee tavoittelemaan unelmiaan Sunset stripille Hollywoodiin. Sinisilmäinen maalaistollo ryöstetään levyistään heti perille päästyään, mutta Sherrietä tulee lohduttelemaan läheisessä The Bourbon klubissa baarimikkona työskentelevä komea Drew (Diego Boneta). Sherrie unelmoi laulajan urasta kuten myös Drewkin ja poika päättää suostutella klubin omistajan Dennisin (Alec Baldwin) ottamaan Sherrien sinne töihin baarinhoitajaksi. Dennis höltyy sillä onhan klubilla kova keikka tuloillaan, nimittäin Stacee Jaxx (Tom Cruise) on tulossa sinne vetämään jäähyväiskeikkansa ennen kuin ryhtyy soolouralle. Keikan on hoitanut Jaxxin lipevä manageri Paul (Paul Giamatti). Sherrien ja Drewn välillä on vetovoimaan, jonka kuitenkin rikkoo vahingossa Stacee Jaxx.

 Kun seksiä tihisevä rock'n'roll buumi on kovimmillaan ryhtyy pormestarin vaimo (Catherine Zeta-Jones) kampanjoimaan kirkkoseuransa kanssa Bourbon klubia vastaan. 

Tom Cruise Stacee Jaxxina

 Blu-ray antoi kaksi mahdollisuutta; katsoa teatteriversio tai leikkaamaton director's cut. No valitsin ohjaajan version, koska niinhän se itse visionääri on elokuvan tarkoittanut nähtäväksi. Elokuvan katsottuani toivoin kuitenkin hieman, että olisin valinnut toisen tien. Rock of agesista ei nimittäin ainakaan musiikkinumeroita puuttunut. Muutaman niistä olisi voinut minun puolestani karsiakin. Kaverini sanoin; "tiesin, että se on musikaali, mutta en, että se oli niin musikaali." Joten laulua piisaa.

Ihan kiva, että tehdään kasarirokista elokuva kaikkien popmusiikkielokuvien lomaan, mutta kokonaisuus ei siltikään toiminut minulle. Elokuva oli mielestäni hajanainen ja toimi jonkinlaisena löysänä telttakankaana, joka roikkui muutaman vahvan yksilösuorituksen varassa. Tom oli ainakin eläytynyt täysin rokki-idolin rooliinsa, ehkä jopa liikaakin. Alec oli myös uskottava klubin omistajana. Orastava homoromanssi hänen ystäväänsä Russel Brandin esittämään Lonnyyn oli kuitenkin ehkä hieman liikaa. Catherine oli puolestaan elokuvan toiseksi parasta antia kiihkeänä uskiksena (joka kuitenkin lopussa osoittautuu vanhaksi Jaxxin bändäriksi.). Paul Giamatti oli kuitenkin ehkä koko elokuvan paras hahmo niljakkaana managerina kaameassa kasari ponnarissaan. Hän ei myös paria riviä enempää elokuvassa laulanut. Elokuvan niin sanottu pääosapari, jotka esittivät elokuvan nuoria rakastavaisia, jäivät roolisuorituksiltaan vaisuksi.

Rock of agesin musiikkinumeroiden tanssikoreot oli suunnitellut So you think you can dance -sarjasta minulle tutksi tullut Mia Michaels. Ja hienojahan ne olivatkin.

En tiedä mitä tältä odotin, mutta pettyneen olon se ainakin jätti.

**1/2

Ohjaaja: Adam Shankman (Hairspray, Villi tusina 2)

Pääosissa: Julianne Hough, Diego Boneta ja Tom Cruise

Kesto: 123min

Valmistusmaa: USA

Dreamgirls (2006)

Katsoin lähinnä tummaihoisten näyttelijöiden tähdittämän Dreamgirls-elokuvan. Tarina kertoo mustien musiikista, jonka valkoihoiset varastivat. Eddie Murphy sai Oscar-ehdokkuuden sivuosasta, mutta kun pokaali ei kohdalle napsahtanut, niin lampsi Eddie ulos koko gaalasta.

Eletään 60-luvun Detroitissa, kun herra nimeltä Curtis Taylor jr (Jamie Foxx) lyö itsensä läpi musiikkibisneksessä. Hänen talliinsa listautuu tyttötrio - The Dreamettes, jonka muodostavat; Deena Jones (Beyoncé Knowles), Effie White (Jennifer Hudson) ja Lorrell Robinson (Anika Noni Rose).

Tyttötriolla menee hetken lujaa, ennen kuin Curtis päättää erottaa lujaäänisen Effien ryhmästä pois ja asettaa Deenan päälaulajakseen. Deena saa menestystä ilman Effietäkin, mutta millä hinnalla?

Eddie Murphy näyttelee James 'Thunder' Earlyä, joka on myös Curtisin tallissa. James edustaa menneiden aikojen soul-musiikkia eikä hänenlaiselle musiikille ole enää oikein tilausta disco-aikakauteen siirryttäessä.

  

Täytyy myöntää, että en katsonut elokuvaa aivan kokonaan vaan kävin välillä selvittämässä kissojen välisiä erimielisyyksiä. Joitain aukkoja siis löytyy. Elokuva ei kuitenkaan vakuuttanut siinä määrin, että koskaan sen haluaisin uudelleen katsoa, joten näillä nyt mennään.

Mielestäni elokuvan ajatus oli hyvä. On tärkeää tuoda esiin se riisto mitä valkoihoiset harjoittivat mitä tuli niin sanottuun "mustaan musiikkiin". Elokuvassa oli myös kaksi ihka oikeaa laulajaakin, joten kappaleet olivat uskottavia. Eddiekin pääsi laulelemaan eikä hän yhtään hullummalta kuulostanut. Olisin jopa suonut Eddielle enemmän ruutuaikaa.

Tyttötrio vaikka osasivatkin laulaa, niin ei enää jaksanut näyttelemisen puolella vakuuttaa. Varsinkin Beyonce jäi hyvin valjuksi. Jennifer Hudsonin Effie-hahmo puolestaa ärsytti minua jostain syystä ihan helvetisti. Muutenkin koko elokuvan rakenne tuntui kumpuilevalta eikä jaksanut ainakaan minua pitää otteessaan.

Nääh!

jk. Sinällään ironista, että kolme Dreamgirls-elokuvan musiikkikappaletta oli Oscareissa ehdolla, mutta pokaalin voitti se neljäs ehdokas, jonka esitti valkoihoinen countrylaulaja.

**

Ohjaaja: Bill Condon (Kinsey, Twilight -Aamunkoi Osa1)
Pääosissa: Beyoncé Knowles, Jamie Foxx ja Eddie Murphy
Kesto: 130min
Valmistusmaa: USA

987/1001 Moulin Rouge! (2001)

Yes we can can can!!! Katsoin iloittelevan Moulin Rouge! elokuvan, joka on moderneilla lauluilla höystetty 1800-luvun lopun kertomus Pariisin Moulin Rouge -teatterissa syttyvästä rakkaudesta.

Nuori englantilainen kirjailija, Christian (Ewan Mcgregor), on tullut Pariisiin etsimään töitä. Satine (Nicole Kidman) on puolestaan Moulin rougessa työskenetelevä viihdyttäjä, johon Christian intohimoisesti rakastuu. Ainoa ongelma on vain siinä, että Satine haluaa itselleen rikkaan miehen, että pääsisi työstää pois parantelemaan sairauttaan kun Christian on vain köyhä mies jolla ei ole muuta tarjottavaa kuin rakkautensa - all you need is love ja niin edelleen.

Kaunista Satinea havittelee myös herttua (Richard Roxburgh), jolla sitä rahaa olisi. Satine lupaakin ruhtinaalle, että antautuu tämän kanssaan maallisiin iloihin uuden Moulin rouge -esityksen ensi-illan jälkeen, jonka ruhtinas on luvannut rahoittaa. Christian ei kuitenkaan tätä helpolla sulata.

Moulin Rougen ydinjoukko

                                                                                

Moulin Rouge! on siinä mielessä nerokas, että se yhdistelee moderneja kappaleita Nirvanasta David Bowiehen historialliseen Moulin Rouge ympäristöön. Elokuvan kanssa ensi-iltaan saapui samana vuonna ja jopa samana kuukautena toinenkin historiallinen elokuva, johon oli myös sisälletty moderneja kappaleita. Valitettavasti siinä missä Moulin Rouge onnistui niin A Knight's tale epäonnistui.

Elokuvasta löytyy hekumaa, vauhtia ja musiikkia - kunnon burleski meininkiä siis. Nicole Kidman ja Ewan Mcgregor lauloivat kappaleet itse eikä heidän äänensä särkenyt Iittala-astiasarjaani. Elokuva oli sopivan liioiteltu, että Christianin ja Satinen rakkaustarinasta ei jäänyt kliseinen tai imelä maku. Ainoa miinus löytyy Ewan McGregorista, joka ei kuulu lempinäyttelijöihini. Moulin rougen johtajaa näytellyt Jim Broadbent oli puolestaan aivan loistava. Hän oli elokuvan liima, joka kokosi tarinan yhtenäiseksi.

Erilaisuudessaan viehättävä, hauska ja nopeatempoinen elokuva. Ohjaaja Baz Luhrmann:in musiikkivideomainen ohjaustyyli on tullut jo tutuksi mm. hänen aikaisemmasta elokuvastaan: Romeo+Julia, joka oli  myös ihastuttava.

****

Ohjaaja: Baz Luhrmann
Pääosissa: Nicole Kidman, Ewan McGregor, Jim Broadbent
Kesto: 127min
Valmistusmaa: USA, Australia

313/1001 High Society (1956)

Vuonna 1940 tehtiin klassikko-elokuva The Philadelphia story, joka käännettiin suomeksi Skandaalihäät. Vuonna 1956 tehtiin kyseisestä elokuvasta uudelleenfilmatisointi High society, joka käännettiin suomeksi Skandaalihäät.

Bing Crosby näyttelee ylemmän luokan C.K Dexter-Havenia, joka on ollut naimisissa Grace Kellyn näyttelemän Tracy Lordin kanssa. Nyt Tracy on kuitenkin menossa uudelleen naimisiin alemman luokan Georgen (John Lund) kanssa. George on hirveä jäykistelijä kun taas C.K:ssa olisi kasapäin luonnetta.

Häitä tullaan raportoimaan Vakooja nimisestä lehdestä. Lehden kuvaajana toimii Liz Imbrie (Celeste Holm) ja kirjoittajana Mike Connor (Frank Sinatra). Häitä edeltävänä päivänä Tracy hommaa itsensä niin huppeliin, että pusuttelee hieman Connorin kanssa. Tunteet eivät ole myöskään kuolleet C.K:n osalta. George olisi kuitenkin kaikkein järkevin ratkaisu. Kuka pääsee vihille, jos kukaan?

Elokuva on musikaali ja siinä esiintyy myös Louis Armstrong.

Bing Crosby, Grace Kelly ja Frank Sinatra
 

Täytyy myöntää, että luulin että alan katsomaan sitä alkuperäistä Skandaalihäätä, mutta kun näkymä aukesi värikuvana, niin epäilykset heräsivät. Elokuvaa katsoessa tuli mieleen, että tehdäänköhän kohta The Artistin vanavedessä jonkinlainen "kunnianosoitus elokuva" vanhoille musikaaleille. Ainoa ongelma on vain siinä, että Frank Sinatran kaltaisia laulaja-näyttelijöitä ei ole nykyään hirveästi tarjolla. Vaikka elokuvassa olikin nyt musikaali näkökulma, niin oli uudelleenfilmatisointi mielestäni aivan tarpeeton. Alkuperäinen Skandaalihäät on paljon toimivampi ja hauskempi.

C.K:ta näytellyt Bing Crosby oli mielestäni väritön ja tylsä, samoin kuin George, mutta se olikin hänen roolinsa. Grace Kelly oli mainio, samoin kuin Frank Sinatrakin. Grace ei kuitenkaan pärjännyt esikuvalleen Katharine Hepburnille, miksi edes yrittää?

En tiedä miksi kiinnitin asiaan huomiota, mutta mielestäni oli mielenkiintoista, että auton ajelua kuvattiin perinteisen takaikkuna trikkuvan lisäksi ulkoapäin, kun Grace oikeasti ajoi kyseistä autoa. Milloinkahan näin tehtiin ensimmäisen kerran elokuvassa?

Elokuva löytyi yllätyksekseni kirjasta "1001 movies you must see before you die". Tämän elokuvan ei mielestäni olisi sieltä pitänyt löytyä. Ilmeisesti High society oli kuitenkin viimeinen elokuva minkä Grace Kelly teki ennen kuin aviotui Monacon prinssin kanssa; Gracen luustolla, miksi tyytyä vähempään.

Elokuva on ihan viihdyttävä, mutta tarpeettomuudessaan turhauttava.

**1/2

Ohjaaja: Charles Walters
Pääosissa: Bing Crosby, Grace Kelly ja Frank Sinatra
Kesto: 111min
Valmistusmaa: USA

Burlesque (2010)

Lainasin kirjastosta Christina Aquileran ja Cherin tähdittämän Burleskin (Burlesque).

Tessin (Cher) pyörittämä Burleski-klubi on ahtaalla, koska vuokrarästit uhkaavat lakkauttaa toiminnan. Vararikossa olevalle klubille on jonoon asti ostajia, Marcus (Eric Dane) heistä suurimpana. Tosin hänen omistuksessaan klubin tilalle tulisi pilvenpiirtäjä.

Iowalainen maalaistyttö Ali (Christina Aquelera) päättää jättää tutut ympyrät tarjoilijana ja siirtyy Los Angelesiin tavoittelemaan unelmaansa esiintyjänä. Ali kiertää epäonnekkaasti useita koe-esiintymisiä, kunnes törmää Tessin Burleski-klubiin. Sinnikäs Ali ei lannistu vaikka Tess ei suostu heti kättelyssä järjestämään hänelle koe-esiintymistä vaan tunkee itsensä baarimikko-Jackin (Cam Gigandet) avulla klubiin tarjoilijaksi. Yhden tanssijatytöistä tullessa raskaaksi, saa Ali tilaisuuden esiintyä. Ali yllättää niin tanssi- kuin laulutaidoillaan. Shown entinen tähti, Nikki (Kristen Bell), ei ole kuitenkaan uudesta tytöstä kovinkaan innoissaan.

Stanley Tucci häärii homona Seanina shown lavasteissa puvustamassa tyttöjä.

Ali täydessä vauhdissa.

Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat minimaaliset, koska olin kuullut pätkästä niin paljon haukkuja. Tätä taustaa vasten olin positiivisesti yllättynyt. Tarina oli erittäin kulunut; pikkukaupungin tyttö kohtaa julman suurkaupungin, mutta sinnikkyydellä ja ahkeruudella ansaitsee paikkansa tähtenä. Tämähän on jo niin nähty vaikka kuinka monessa elokuvassa, esim. Coyote Uglyssa.

Positiivista oli kuitenkin Aquileran näyttely. Okei, ehkä hän ei ole mikään Al Pacino, mutta kyllä hän paremmin näytteli kuin Britney Spears Crossroadsissa. Vaikka Krissen musiikki ei olekaan lähellä sydäntäni, niin omaa hän uskomattoman äänen. Sinällään siis sopiva tämmöiseen yllätyslahjakkaan ihmisen rooliin, koska kun hän playback-rainan katketessa alkoi itse laulaa, räjäytti hän vahvalla äänellään pankin.

Rakkauskuvio Jackin kanssa ja klubin vihollisen, Marcuksen, kanssa vikittely olivat erittäin teennäistä katsottavaa ja tuntui kömpelöltä. Niin kuin tämmöinen juonikuvio olisi ollut pakko mukaan tunkea, sen kummemmitta siihen käsikirjoituksellisesti panostamatta. Cher oli puolestaan mielestäni mainio klubin emäntä. Uskottava valinta tuollaisen "matamin" rooliin. Myös Stanley Tucci oli hyvä vaatteita ojentelevana homona, mutta sehän tuli jo todistettua elokuvassa The Devil Wears Prada, eikö niin...

                                                                        Stanley Tucci in Burlesque...

                                              And Stanley Tucci in Devil wears Prada.

Hienolla laululla varustettu ajoittain hauska elokuva, joka lankesi liiaksi kliseisiin. Muun muassa katsojia näytettiin liikaa kun he nauroivat esityksille. Point taken jo ensimmäisellä kerralla; Burleski-esitykset eivät ole pornoa vaan hauskuutta niin naisille kuin miehillekin.

**1/2

Ohjaaja: Steve Antin (Esikoisohjaus)

Pääosissa: Cher, Christina Aguilera ja Alan Cumming

Kesto: 119min

Valmistusmaa: USA