664/1001 The Elephant Man (1980)

Kannessa huputettu Elefanttimies

Elefanttimies (The Elephan man) on David Lynchin ohjaama klassikko ja on ollut minulla pitkään hyllyssä katsomatta. Nyt vihdoin sen näin ja asetan Helmet-haasteen kohtaan 8. "Elokuva, jonka katsominen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen".

Elefanttimieheksi kutsuttu synnynnäisestä epämuodostumasta kärsivä John Merrick (John Hurt) on sirkuksessa  esiteltävänä pahasisuisen "omistajansa" Bytesin (Freddie Jones) toimesta. Samaan sirkukseen eksyy lääketieteen tohtori Frederick Treves (Anthony Hopkins), joka osoittaa kiinnostuksensa "friikkiä" kohtaan. Treves saakin hakkaamalla kuritetun Johnin sairaalaan hoivaansa, jossa tälle selviää, että John on kaikkea muuta kuin vähämielinen idiootti, joksi häntä on luultu.

Elefanttimies perustuu tositapahtumiin, joka teki katsomisen ilman kyyneleitä vieläkin haastavammaksi. Jopa kivikasvoinen Karl Pilkington on ilmoittanut kyynelehtineensä pätkää katsoessaan enkä ihmettele yhtään.

John Hurt esittää Elefanttimiestä sellaisella pieteetillä, että voisi kuvitella, että elokuvassa esiintyy henkilö, joka oikeasti kärsii epämuodostumista. Upeasti fyysisen vamman näyttelemisen lisäksi hän tuo hahmoon sellaista syvyyttä, että päälle liimatut kasvaimet ja nilkutukset eivät vaikuta koomisilta eikä epämuodostuman tuoma haaste puheelle vaikuta hassulta sössöttämiseltä. Hurt ruumiillistaa koko elämänsä hyljeksityn ihmisen, joka kokee ystävällisyyttä ja välittämistä ensimmäista kertaa elämässään. Hurt onnistuu koskettamaan.

Kylmät väreet oikein kiipeilivät selkärankaani pitkin kun Hurtin hahmo vihdoin nousi puolustamaan itseään keskellä hyökkäävän uteliasta ihmislaumaa julistaen:

" NO...I am not an elephant! I am not an animal! I am a human being. I am a man."

Anthony Hopkins on luonnollisesti myös mainio omassa osassaan lääkärinä, joka on hyväkäytöksinen ja lempeä mies, mutta joka ei siedä epäoikeudenmukaisuutta piiruakaan. Anne Bancroftinkin voi nähdä elefanttimiestä pussaavana näyttelijättärenä. Romanttinen rakkaustarina tämä ei kuitenkaan ole. "Lynchmäisyyttä" voi nähdä elefanttimiehen painajaisissa, mutta muuten elokuva on hyvinkin perinteinen kerronnaltaan.

Surullinen, mutta toiveikas.

*****

Ohjaaja: David Lynch (Twin Peaks, Twin Peaks: The Return, Mulholland Drive)

Pääosissa: Anthony Hopkins, John Hurt, Anne Bancroft

Kesto: 2h 4min

Valmistusmaa: USA; UK

Kirja: Kravun kääntöpiiri (Henry Miller)

Klassikko joka ei iskenyt

En yleisesti ottaen pidä siitä, että on joitain kirjoja tai elokuvia mitä on "pitänyt" lukea tai nähdä, että olisi vakavasti otettava sivistynyt ihminen, mutta tämä Henry Millerin Kravun kääntöpiiri on ollut sellainen johon olen kuullut paljon viitattavan ja sen takia sen lukemattomuus on hieman harmittanut. Asetankin kirjan tämän takia Helmet-haasteen kohtaan: 8. "Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen".

Kravun kääntöpiiri perustuu Millerin omakohtaisiin kokemuksiin Pariisista. Hän asui siellä 30-luvulla ja kirjoittaa samalla tämän kirjan. Kravun kääntöpiiri oli pannassakin sen siveettömyyden takia ja kirjoittajana toimiva päähenkilö elääkin villiä elämää sekstaillen eri partnereitten (lähinnä prostituoiden) kanssa ja täitä parinsa hiuksista nyppien. Saastaisuus, viina ja nälkä ovat käsin kosketeltavia teemoja.

Kirjassa ei ole mitään selkää juonta vaan päähenkilö harrastaa haureutta ja juopottelee erilaisissa tilanteissa; jonkinlainen Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -elokuvan esikuva rönsyilevine kerrontoineen.  Tällaisen rajoja rikkovan pioneeri-luonteen takia annan kirjalle arvoa, mutta ei sitä lukemaan ilman suurta kamppailua pystynyt.

Kirja tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Aivot olisivat halunneet jotain kerronnallisuutta, jotain johdonmukaisuutta ja tarinan kaarta, mutta Miller antoi vaan pariisilaisia huoria.

Lukeminen oli yhtä tuskaa. 

**

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1934

Love story (1970)

Rakastavaiset

Rakkauselokuvien klassikko - Love story - pääsee Helmet-haasteen kohtaan 6. Rakkauselokuva.

Köyhän taustan omaava Jenny (Ali MacGraw) ja Harwardia käyvä miljonääriperheen vesa Oliver (Ryan O'Neal) rakastuvat toisiinsa. Oliver kantaa kaunaa isälleen eikä hänen rikas perhe oikein hyväksy tämän valintaa maineettoman suvun tytöstä puolisokseen. Jenny haluaisi, että Oliver voisi ymmärtää isäänsä ja eheyttää tähän välinsä. Rakkaus on vahvaa nuorten välillä, mutta tarinalla on kuuluisan surullinen loppu.

Elokuva on ilmestynyt vuonna 1970 ja huomaa, että sovinnaisia ajatusmalleja parisuhteesta ollaan haluttu ajan kuvan mukaan tuulettaa. Nainen on narttumainen sanailuissaan, mutta mies ei jää hänen jalkoihinsa vaan antaa samalla mitalla. Suhteessa toteutuu myös tasa-arvo naisen elättäessä miestä tämän opiskeluaikana ja mies puolestaan tekee hanttihommia naisen opiskelun aikana. Tosin lakimieheksi valmistuttuaan parisuhde asettuu perinteisempiin uomiinsa kun Oliver alkaa tahkoa isompia dollareita työssään ja päättää pari, että on aika laittaa pulla uuniin. 

Vaikka tämä nyt ei ole enää mitään ihmeellistä tai kovin freshiä, niin silti tarina tuntui mielenkiintoiselta ja oli mukava seurata ei-niin-imelää parisuhdemeininkiä. Alilla ja Ryanilla oli loistava kemia ja sen takia elokuva varmasti klassikko onkin. Elokuva voitti musiikistaan Oscarin ja monelle varmasti nouseekin mieleen "Love Story" -nimen kuultua läpi elokuvan toistuva mahtipontisen melankolinen teema-biisi. Kappale onkin oikein osuva ja korostaa tunteita joita nuori pari käy läpi. Kappale oli myös hienosti yhdistetty kohtaukseen, jossa Oliver juoksee riidan jälkeen etsimään Jennyä avaten eri musiikkiluokkien ovia ja sieltä kuuluvien eri kipaleiden sekoittuessa kakofonisesti taustalla pyörivään teemabiisiin. Tunteiden myllerys oli siinä hienosti musiikilla kuvattu.

Englantia lainaten, kunnon tear-jerker. 

****

Ohjaaja: Arthur Hiller (See no evil, hear no evil)
Pääosissa: Ali MacGraw, Ryan O'Neal, John Marley
Kesto: 1h 40min
Valmistusmaa: USA

Kirja: Jotain uutta (Nora Roberts)

Häähöttöä

Googlailin Helmet-haasteen kohtaan 6. "Rakkausromaani", soveltuvaa kirjaa ja tämä Nora Robertsin kirjoittama Jotain uutta (Vision in white) tuli monessa suosittelussa vastaan.

Häävalokuvaajana toimiva punapäinen Mac on omistanut elämänsä morsianten kuvaamiselle ystäviensä kanssa pyörittämänsä hääbisneksen helmoissa. Kaikilla kaveruksilla on omat vahvuusalueensa mitä hulppeisiin häihin nyt tarvitaan kuten; leipuri, floristi ja organisoija.

Eräänä kertana Mac kohtaa lukion opettajana toimivan Carterin. Mies vaikuttaa toivottoman kömpelöltä eikä yhtää Macin tavalliseen miesmakuun sopivalta, mutta hänessa on se jokin, joka vetoaa naiseen ennenkokemattomalla tavalla.

Soppaa hämmentää lisäksi Macin narsistinen äiti, joka tuppaa pyytämään tyttäreltää milloin mitäkin palvelusta.

Tämä genre ei ole minulle mitenkään tuttua enkä sitä ole juuri kuluttanut ollenkaan. En siksi, että jotenkin ylenkatsoisin romanttisia tarinoita, mutta jotenkin on löytynyt itseäni kiinnostavampaa luettavaa. Olikin ihan hauska tutustua tämmöiseen häpeilettömään hömppään, joka tarjoaa juuri sitä mitä voisi kuvitellakin. Vähän kuin katsoisi jonkun romanttisen komedian. Välillä ajatus harhaili, koska kaikki tapahtui niin kliseisesti ja ennalta-arvattavasti. Pää meinasi räjähtää siinä vaiheessa kun kirjassa kuvattiin protagonisti miehen ja naisen kohtaaminen sekä heidän ensisuudelmansa ja pian tämän jälkeen sama homma toistettiin kun tarinan nainen kertoi koko jutun ystävättärilleen. Kyllä me lukijat jo se tiedettiin!  Jotain nautintoakin tuosta vaaleanpunaisesta höttöunelmateoksesta kuitenkin irtosi.

***

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2009

Postia pappi Jaakobille (2009)

Levyssä kulkee Kaarina Hazard

Klaus Härön ohjaama Postia pappia Jaakobille sai tuloaikanaan paljon mainetta ja kunniaa osakseen muun muassa useamman Jussi-palkinnon muodossa. Elokuva on tästä huolimatta ollut katselulistan odotuspuolella. Nyt kuitenkin Helmet-haasteen tarjottua oivan tilaisuuden haastekohdallaan 32. "Elokuvan nimessä on ammatti" pääsi pätkä vihdoin katseluun. 

Kaarina Hazardin esittämä elinkautisvanki Leila armahdetaan. Hän päätyy työskentelemään sokealle pappi Jaakobille (Heikki Nousiainen) henkilökohtaiseksi avustajaksi kirjeiden lukua ja niihin vastaamista varten. Vaikeassa elämäntilanteessa olevat sielut lähettävät papille avunpyyntöjään. Leila ei oikein innostu papista tai hänen auttamistavastaan, mutta alkaa vähitellen uskoa, että ehkä hänkin ansaitsee armahduksensa.

Reilun tunnin mittainen pätkä ei sisällä mitään turhaa tai ylimääräistä. Pitkälti Nousiaisen ja Hazardin näyttelijäsuorituksiin tukeutuva tarina vetää mukaansa heti ensimetreiltään lähtien. Lähikuvilla leikittelevä 70-luvulle sijoittuva suomalaisen kansanperinteen mukaisissa maisemissa kuvattu elokuva on mukavan rauhallinen antaen kaiken tilan näiden kahden keskeisen hahmon välisen suhteen kehittymiselle. Eikä kerrankin kyse ole romanttisen suhteen kehittymisestä vaikka mies ja nainen pääosissa pyöriikin.

Miellyttävä laatunsa puolesta katsoa ja koskettavakin.

****

Ohjaaja: Klaus Härö (Miekkailija, Näkymätön Elina)

Pääosissa: Kaarina Hazard, Heikki Nousiainen, Jukka Keinonen

Kesto: 1h15min

Valmistusmaa: Suomi

Kirja: Pölynimurinkauppias (Sari Pöyliö)

Pallo-Hoover puuttuu kansikuvasta

Novellikokoelma Pölynimurinkauppias - ja muita äitien erehdyksiä sisällyttää nimeensä liiketoiminnan, joten asetan sen Helmet-haasteen kohtaan 32. "Kirjan nimessä on ammatti". 

Kirja on toimittajana kunnostautuneen Sari Pöyliön ensimmäinen ja se sisältää kahdeksan suhteellisen lyhyttä novellia joissa puidaan erilaisia äitejä sekä heidän suhteitaan tyttäriinsä. Tarinat sisältävät roisia kieltäkin, joten mistään aivan lällärikokoelmasta ei ole kyse. Henkilökohtaisesti tälläinen inhorealismia hipova fiktiivinen tarinankerronta ei ole makuuni. Olisin varmasti ollut kiinnostuneempi, jos kyseessä olisi ollut tosielämän kertomuksia erilaisista äideistä. Toisaalta taas kertomuksia ei revitelty tarpeeksi, että ne olisivat olleet mieleistäni lennokasta fantasiaa.

Toisin sanoa, en kokenut mielikuvituksekasta rikastumista elämääni taikka lisännyt tietopuolta aivokapasiteettiini. Koin näin ollen kirjan ajan haaskauksena.

Kirjassa on 166 sivua ja keskikohdassa olin jo aika tympääntynyt kahlaamaan enää yhtäkään tarinaa lävitse. Onneksi tarinat olivat kuitenkin suht lyhyitä, jotkin kiinnostavampia kuin toiset.

**

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014

Feminist visions (2018-2019)

Kävin Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalilla katsomassa feministisistä lyhytelokuvista kootun kokoelman "Feminist visions". Asetan sen Helmet-haasteen kohtaan "37. Pientuotantoyhtiön julkaisu".

Kuusi lyhytelokuvaa on koottu tämän saman nimikkeen alle, mutta ne eivät alkuperäisesti muodosta yhtenäistä elokuvaa. Yhteinen tekijä on jollain tavalla naisen asemaa yhteiskunnassa käsittelevä teema. Keskiöön pääsi naisen monipuolinen seksuaalisuus sekä kauneuden käsite. Odotin innolla jotain virkistäviä sekä mahdollisesti humoristisella tavalla aihetta käsitteleviä elokuvia ajassa jolloin koko feminismi-sana on paisunut holtittomaksi ennakkoasenteiden, uudelleentulkinnan sekä väärinkäsitysten kasaumaksi. 

Jotain hyviäkin kohtia kuudessa pätkässä oli, mutta en voi sanoa yhdenkään niistä olleen hyvä elokuva. Päällimmäinen tunne oli pettymys. Feminismi-sanalla voi nähtävästi myydä myös kökön elokuvapaketin filmifestivaaleille. Yhden pätkän aikana meinasin aidosti nukahtaakin ja se oli n. 16 minuuttia pitkä! En ymmärrä mikä pointti elokuvissa oli; "Ai naiset voi olla lesboa ja se on ok?" - Joo o. "Ai naiset voi olla lihavia ja syödä jätskiä ilman häpeää?" - kyllä. "Ai, naiset voi olla ronskin seksuaalisia? - Jep. Ja "tummaihoisetkin ansaitsevat paikan kauneuskilpailuissa?" - Tottakai. Ei näitä itsestäänselvyyksiä olisi tarvinnut leffaan asti mennä katsomaan jos ei niissä ole mitään muuta koukkua tai jännää tarinaa. Cool musiikki ei riitä. Laiskaa.

*1/2

 Elokuvat: Hot Dog (ohj. Alma Buddecke, Marleen Valin), Riot Not Diet (ohj. Julia Fuhr Mann), Fuck you (ohj. Anette Sidor), Ladies Day (ohj. Abena Taylor-Smith), Entropia (ohj.  Flóra Anna Buda), Miss Black Germany (ohj. Elisha Smith-Leverock).