Cop Land (1997)

Minun on jo pitkään pitänyt nähdä elokuva, jota varten Sylvester Stallonen piti lihottaa itseään juomalla pirtelöitä ja syömällä pikaruokaa. Vihdoin sen tein - Cop Land.

Pieni New Jerseyn kaupunki New Yorkin laitamalla on poliisien asuttama turvavyöhyke, jonka seriffinä toimii laiskan pulskea Freddy (Sylvester Stallone). Freddy on pyrkinyt useasti poliisiksi, mutta menetettyään toisen korvansa kuulon ei hänellä ole ollut mahdollista päästä tosivoimiin. Pienessä kaupungissa poliiseja on noin 30, joiden johtajana toimii Ray (Harvey Keitel). Poliisit pitävät huolta omistaan ja kaikki toiminta ei tapahdu laillisuuden nimissä. 

Nykin poliisin sisäiseltä tutkijalta, Moe Tildeniltä (Robert De Niro) päättyy toimintavalta kaupungin ulkopuolelle ja hän pyytääkin Freddylta apua poliisien ilmiantamisessa. Viitteitä kun muun muassa mafiakytköksista on löydettävissä. Freddyn silmät kuitenkin avautuvat kaupungin touhuille vasta myöhemmin ja silloin ei laiskan pulskeasta seriffistä ole enää tietoakaan kun hänen pitää pestä kaupungin likapyykki miltei yksinään.

Elokuvassa voi nähdä myös muun muassa Ray Liottan, Janeane Garofalon ja Robert Patrickin.

Adrian? Adrian?

 Mielestäni oli hauska nähdä Sylvester Stallone hieman erilaisessa roolissa leppoisena seriffinä. Häntä tosiaan teki mieli ravistella useaankin otteeseen kun hän hymisteli menemään poliisitoveriensa loukkaukset. Muutenkin elokuvan näyttelijäkaarti oli sieltä parhaasta päästä; Harvey oli erinomainen "pahakyttä", Robert oli taas loistakas "hyväkyttä" ja Raykin toimitti hyvin oman osansa pikkunilkkinä. Hieman mietin sitä, että eikö Ray mennyt kuvauksissa sekaisin kun Harvey Keitelin hahmonkin nimi on Ray? 

Elokuvaa oli siis miellyttävä katsoa kun näyttelijät saivat tarinan tuntumaan uskottavalta. Ehkä tietyllä tapaa elokuva oli joskus turhan sekava ja tapahtumarikas, mutta ei se hirveästi minua ainakaan haitannut. 

Tykkäsin kyllä.

***1/2

Ohjaaja:James Mangold

Pääosissa:Sylvester Stallone, Harvey Keitel, Ray Liotta

Kesto:104min

Valmistusmaa:USA

Hyvää uutta vuotta 2014!

Hyvää uutta vuotta kaikille blogini vierailijoille! 

Lyhyt katsaus vuoden 2013 arvostelemiini elokuviin:

Tammikuun korkeimmat pisteet sai neljällä ja puolella tähdellä vanha klassikko: Tanssii susien kanssa. 

Helmikuussa neljällä tähdellä sai kuun korkeimmat pisteet piristävä animaatio: Wreck-it-Ralph

Maaliskuussa kärjelle pääsi taaskin animaatio: Toy Story 3 neljällä tähdellä. 

Huhtikuun jaetulle ykkössijalle pääsivät loistava The Fall sekä visuaalisesti hieno Life of Pi neljällä tähdellä.

Toukokuun tähtivaloissa paistattelivat vaivaisella kolmella ja puolella tähdellä Englannin uusnatseista kertova This is England, sähäkkä animaatio Rio sekä Jeff Bridgesin tähdittämä Crazy heart.

Kesäkuu ei vakuuttanut loistokkuudellaan ja korkeimmat elokuvat saivat vain kolme tähteä joten jääköön koko kuu nyt välistä.

Heinäkuussa selkeästi janosin jo laadukkaampia teoksia ja parhaimmat kaksi saivatkin neljä tähteä: Viha sekä Straw dogs.

Elokuun parhaaksi osoittautui myöskin neljällä tähdellä: Before Midnight.

Syyskuussa katsomani ristiriitaisia arvosteluja saanut Elysium venytti munut antamaan peräti neljä tähteä.

Lokakuun kirkkaimmat timantit olivat neljällä tähdellä sarjakuvadokumentti Necessary Evil sekä suosikkikomediani See no evil, hear no evil.

Marraskuussa puolestaan loisti elokuva Jahti, jolle annoin neljä ja puoli tähteä.

Joulukuu meni aika pitkälti jouluelokuvien parissa, mutta sydänkäpyni Joulubileet, toivat neljä tähtiä kotiin.

Taaskin meni siis vuosi ilman yhtä ainutta viiden tähden elokuvaa. Olen selkeästikin liian pihtari näissä tähdissä. Jahti taikka Straw dogs olisivat helpostikin ansainneet täydet tähdet, mutta viiteen tähteen liittyy myös paljon henkilökohtaista makua ja odotusta. On niitä kuitenkin olemassa eivätkä ne pelkkää legendaa ole, joten ehkä tänä vuonna.

Kirjoitin blogikirjoituksia vuonna 2012 (278) huomattavasti enemmän kuin nyt 2013 (199). Opintojeni päättyminen ja työelämän kokoaikaistuminen näyttelivät tässä tragediassa suurta osaa. Graduni suoritin elokuvista ja uskonnosta, jonka tänne blogiin varmaankin joku kaunis päivä ainakin linkitän luettavaksi.

Ei muuta kuin elokuvien täyteistä uutta vuotta 2014!

t.corum81

The Darkest hour (2011)

Katsoin Anttilan alesta ostamani The Darkest hour scifi-elokuvan.

Sean (Emile Hirsch) ja Ben (Max Minghella) menevät Venäjälle hoitaakseen kehittelemänsä idean diiliä vain huomatakseen, että projektin johtaja Skyler (Joel Kinnaman) on varastanut poikien idean ja ottanut siitä kaiken kunnian itselleen. Skyler mukavasti muistuttaakin, että "hei, tämä on Venäjä, ei mikään lässy Jenkkilä. Älkää olko niin naiveja". Pojat menevät cooliin baariin parantelemaan haavojaan ja tapaavat siellä kaksi kuumaa kissaa; Natalien (Olivia Thirlby) ja Annen (Rachael Taylor). Skyler sattuu myös tulemaan paikalle.

Taivaalla tapahtuu ihmeitä kun sieltä sataa outoja valoilmiöitä jotka osoittautuvat vihamielisiksi sähkövirroiksi, jotka saapuvat maahan kaivamaan kuparia ja nikkeliä ruuakseen...kyllä. Ihmisen joutuessa kosketuksiin tällaisen virran kanssa, palaa tämä poroksi. 

Emile on juuri nähnyt elokuvan raakaversion.

Argh! Elokuva oli paitsi mielenkiinnoton, niin myös järjetön. Suurin osa maapallon väestöstä kuoli näihin sähkötyyppeihin kun joutuivat niiden kanssa kosketukseen, mutta Natalie ei palanut poroksi kun sähkövirta "nappasi" häntä jalasta ja veti. Ryhmän roolit olivat myös jaettu kliseisesti ja tyhmä panikoiva tyttö kuoli ja fiksu tyttö selvisi. Pidän yleisesti ottaen Emilestä, mutta hänet roolitetaan turhan hanakasti samanlaisiin "olen villi ja vapaa rebel" tyypeiksi. Venäjä oli myös kuvattu huvittavan pahana paikkana vaikkakin ihan kivaa vaihtelua, että kaikki ei aina tapahdu Jenkeissä.

Vihollisena sähkö ei ollut hirveän pelottava vaikka tappoikin ihmisiä ja näiden motiivi ja olemassaolo jäi hieman epäselväksi. Ilmeisesti kuitenkin jonkin sortin alieneita, jotka olivat vain sähköä.  

Suhteellisen tylsää katsottavaa.

*1/2

Ohjaaja:Chris Gorak (Right at Your Door)

Pääosissa: Emile Hirsch, Olivia Thirlby, Max Minghella

Kesto:89min

Valmistusmaa: USA

Santa Claus (1985)

Hyvää joulua kaikille näin hieman jälkijunassa! Neljännen ja sen viimeisen adventin jouluelokuvaksi valikoitui 80-luvulla valmistunut Joulupukki (Santa Claus). 

Taikaa kuvataan kimalluksin.

Joulupukki-elokuva kertoo historian joulupukin takaa. Kaikkien tuntema joulupukki oli aluksi tunnettu nimellä "Setä Joulu"(David Huddleston) ja hänellä oli tapana antaa itse veistämiään lahjoja kylän lapsille. Yhtenä päivänä muorinsa (Judy Cornwell) kanssa reellä matkustaessaan kuolevat he melkein kylmyyteen. Heidät kuitenkin pelastaa tonttujoukko, joka ilmoittaa, että "Setä Joulun" kohtalo on olla joulupukki, joka rakastaa koko maailman lapsia, koska omia tällä ei ole.

Vuosisadat vaan vilisevät kun pukki jakelee lahjoja ympäri maailmaa kunnes päästään ahneelle 1980-luvulle. Leluja ei enää tuo pelkästästaan pukki kun paha leluyhtiön johtaja B.Z (John Lithgow) myy huonosti valmistettuja leluja lapsille annettaviksi. Yksi Korvatunturin tontuista Batch (Dudley Moore) päättää yhdistää voimansa B.Z:n kanssa, jotta joulupukki huomaisi hänen kykynsä lahjankeksintä alalla...huonoin seurauksin. 

Judy Cornwell ja David Huddleston

Joulupukki oli mukava jouluelokuva. Huddleston oli vakuuttava joulupukki, jossa oli luontaista auktoriteettia ja lämpöä. Oli hauska nähdä Judy Cornwell joulupukin muorina kun tiedän hänet vain Pokka pitää -sarjasta hieman roisimmasta roolista. Mielestäni Dudley Moore on hauska veikko, mutta tässä hänen roolinsa oli olla itsekäs hankaluuksia aiheuttava tonttu, joten en erityisemmin hänestä tässä pitänyt. John Lithgow oli loistava kaiken pahan ja ahneuden ruumiillistumana.

Muahahhaaa!

 Jos joulupukki olisi oikeasti olemassa, niin on tämä kertomus vieläpä uskottava tapa miten hän olisi saattanut syntyä. Näin 80-luvun lapsena tämän elokuvan tyyppinen estetiikka satuelokuvassa miellyttää omaa silmääni.

Ihan hyvä jouluelokuva.

***

Ohjaaja:Jeannot Szwarc

Pääosissa:Dudley Moore, John Lithgow, David Huddleston | See full cast and crew »

Kesto:107min

Valmistusmaa: UK, USA

847/1001 Glengarry Glen Ross (1992)

Katsoin kirpparilta ostamani järkyttävän alkuperäisen nimen omaavan Myyntitykit (Glengarry Glen Ross). Elokuvasta en odottanut paljoakaan, koska vaikka nimet olivatkin kovat, niin en ollut elokuvasta mitään kuullut. Yllätyin positiivisesti.

Myyntitykit kertoo kiinteistöjä myyvästä toimistosta. Osastoa pyörittää sukulaissuhteilla paikkaansa päässyt, mutta myyntityöstä tietämätön pikkusieluinen John Williamson (Kevin Spacey). Ykkösmyyjän paikkaa pitää ihmiset pyörryksiin puhuva Ricky Roma (Al Pacino) ja Shelley Levene (Jack Lemmon) on taas jo parhaat päivänsä nähnyt eikä menesty enää kovinkaan hyvin. Toimistossa työskentelee myös hieman hukassa oleva George Aaronow (Alan Arkin) sekä psykoottisuutta lähentelevä Dave Moss (Ed Harris). Heikkoa tulosta tehneet myyjät saavat herätyssoiton, kun toimistolla vierailee pääkonttorilta tullut Blake (Alec Baldwin), joka ilmoittaa, että ykkösmyyjä saa Cadillacin, kakkosmyyjä veitsisetin ja kolmas saa potkut. 

Myyjät vedetäänkin niin ahtaalle, että kaksi myyjistä päätyy murtautumaan toimistoon viedäkseen parhaat vihjeet sekä toisten tekemät diilit. 

Alkoholi saa kielenkannat löysiksi.

Elokuvassa puhutaan paljon, joka onkin sen koko idea. Myyntimiehet puhuvat paljon ja useimmiten pelkkää p*skaa. Aivan sama mitä sylki suuhun tuo, mutta jos se saa diilin klousattua, niin keinoilla ei ole niin väliä. Al Pacino sai roolistaan sivuosa Oscar-ehdokkuuden, joka olikin täysin ansaittu (mutta hän voittikin samana vuonna pääosa Oscarin Naisen tuoksusta, joten ei varmaan häntä hirveästi haitannut vaikka pysti menikin Gene Hackmanille Armottomista). Jack Lemmon sai ansaitsemansa tunnustuksen sitten muissa pippaloissa. Oikeastaan kaikki elokuvassa olleet tekivät erinomaista työtä ja elokuvaa oli nautinnollista katsoa. Ainaostaan Ed Harrisin jatkuva papatus Alan Arkinin lähinnä myötäillessä hänen sanomaansa kävi pidemmän päälle jokseenkin rasittavaksi, mutta muuten myyntimiesten juttuja oli mielenkiintoista kuunnella. Alec Baldwin veti loistavan miniroolin.

Todellakin positiivinen yllätys ja mainio elokuva.

***1/2

Ohjaaja:James Foley (Who's That Girl, Confidence)

Pääosissa:Al Pacino, Jack Lemmon, Alec Baldwin

Kesto:100min

Valmistusmaa:USA

Joulubileet (1996)

Kolmannen adventin kunniaksi päätin katsoa dvd:nä ilmestyneen suomalaisen elokuvan Joulubileet. Katsoin dvd:n ekstroina olleen ohjaaja Jari Halosen haastattelun ja ainakin hänen mukaansa Joulubileet perustuvat tositapahtumiin. Ja itseasiassa elokuvan kuvaukset eivät ole läheskään niin värikkäät kuin todellisuudessa oli käynyt. Jäinkin miettimään, että millaisetkohan bileet ne ovat mahtaneet olla, jos vielä hurjemmat.

Mike (Antti Reini) on pääsemässä vankilasta istuttuaan kakkua ryöstöstä. Vaikka joulusta onkin jo vierähtänyt seitsemän kuukautta, niin päättää hänen veljensä Bona (Jorma Tommila) järjestää Mikelle joulubileet. Mukana juhlassa ovat myöskin ryöstöön osallistuneet, mutta siitä kiinni jäämättä selvinneet: Miken paras kaveri Joukka (Rauno Juvonen) ja uskoon kääntynyt Hämäläinen (Oiva Lohtander). Joukka on myös varastanut elävän possun (Potsi) joulupöytää koristamaan.

Ilta lähtee käyntiin enemmän ja vähemmän mukavasti kun tapahtumia ryöstöön ja Miken entiseen tyttöystävään (Sari Havas) liittyen käydään pikkuhiljaa läpi.

Mukana myös Jari Halonen mainiona kyylänaapurina sekä M.A Numminen muukalaisena.

Joulu on perhejuhla.

Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran silloin 90-luvulla, niin räjäytti se tajuntani. Mielestäni elokuva oli hillittömän hauska ja myös tyyliltään sellainen mitä en ollut aikaisemmin nähnyt. Joulubileet oli näin toisella katsantokerralla vieläkin erittäin mainio ja erilainen elokuva, mutta osa hohtoa oli kuitenkin kadonnut. Odotukseni oli kenties kasvanut ajan saatossa turhan suuriin mittakaavoihin. Halonen sanoi haastattelussaan, että Joulubileet kuuluvat hänen mielestään top5 elokuviin, jos puhutaan parhaasta näyttelemisestä. Ymmärrän kyllä mitä hän tarkoittaa. Joulubileissä jokainen heppu on kympillä mukana eikä muuten juttu olisi toiminutkaan. Dokumenttielokuvan budjetilla tehty kokopitkä elokuva on hyödyntänyt jokaisen penninsä ja näyttelijät tekevätkin elokuvan, joka sijoittuu pelkästään yhteen kerrostaloon ja lähinnä yhteen sen asunnoista. 

Mielestäni varsinkin Jorma Tommila on erinomainen näyttelijä. Pidin myös hänen ja Halosen yhteistyöelokuvasta Back to the USSR sekä Lipton Cockton. Myöhemmin hän on vakuuttanut muun muassa Rare Exportsissa. Halosen mukaan Oiva Lohtanderin ura lähti Joulubileiden jälkeen uuteen nousuun. Hän oli kyllä ohjaajalta hyvä uuslöytö. Oivassa on tosiaan omaa sisäistä komiikkaa.

Tarinan absurdius ja kyylänaapurin sairaalloinen kiinnostuneisuus kämpän tapahtumiin saivat ainakin minut nauramaan. Dialogi on myös mukavan yllättävää ja hauskalla tavalla teatterimaista.

Erilainen jouluelokuva.

****

Ohjaaja:Jari Halonen

Pääosissa:Jorma Tommila, Antti Reini, Rauno Juvonen

Kesto:84min

Valmistusmaa:Suomi

Tässä vielä Jari Halosen haastattelu Joulubileistä:

Le Divorce (2003)

"ALERT! ALERT! Järkyttävää shaibaa!" Kannessa olisi ehdottomasti täytynyt olla kyseinen varoitustarra. Le Divorce - Avioero ranskalaisittain (Le Divorce) ei ainoastaan onnistunut olemaan huono elokuva tarinallisesti, mutta se onnistui myös melko varmasti loukata kasapäin ranskalaisia.

Roxeanne (Naomi Watts) asuu Ranskassa aviomiehensä kanssa, joka päättää jättää hänet. Vierailulle on juuri tullut samaan aikaan Yhdysvalloista Roxeannen sisko Isabel (Kate Hudson). Isabel päätyy suhteeseen naimisissa olevan politiikon kanssa sekä työskentelemään kiehtovalle kirjailijalle (Glenn Close). Roxeanne ei haluaisi avioeroa samaan aikaan kun omaisuuden jaossa koetaan riitatilanteita Roxeannen perheelle kuuluvasta arvokkaasta maalauksesta.

Elokuvassa voi myös nähdä mm. Stephen Fryn.

Asianajajan pakeilla.

 Takakannessa on teksti: "Kiehtova, seksikäs komedia loisteliaalla tähtikaartilla varustettuna!". Missä oli elokuvan komedia? Siinä kun Roxeannen mies jätti tämän? Siinä kun hän yritti itsemurhaa? Tai kun hänen aviomies löytyy murhattuna pihan roskiksesta? Mikään näistä asioista ei elokuvassa minua erityisesti naurattanut tai liikuttanutkaan sen puoleen. Elokuva oli ehkä markkinoitu väärin, mutta ei se draamanaakaan ollut kummoinen: "Ranskan laki on surkea ja Jenkeissä avioero olisi ollut paljon oikeudenmukaisempi, byhyy". Elokuvassa olleet näyttelijät osaavat ja osasivat kyllä näytellä, mutta itse elokuva tuntui tarkoituksettomalta tapahtumien sarjalta.

*

Ohjaaja:James Ivory

Pääosissa:Kate Hudson, Naomi Watts, Stockard Channing

Kesto:117min

Valmistusmaa:USA