R.I.P Blogi 10v.

Mutaa vai tähtiä -blogi on rykinyt eteenpäin nyt 10 vuotta. Viimeisimmät vuodet ovat olleet jo innottomampia ja 2020 oli aktiivisuuden suhteen pohjanoteeraus. 

Ryhdyin bloggailemaan Vuodatukseen ennen tätä elokuvablogiani Aina pitää -nimisellä blogilla, joka oli sisällöltään sekalainen. Elokuvaharrastelijana alkoi kuitenkin kypsyä mielessä ajatus blogista joka keskittyisi vain elokuva-arvosteluihin ja näin syntyikin Vuodatuksen alustaan Mutaa vai tähtiä -blogi. Ensimmäinen julkaisuni oli 12.1.2011 ja elokuva-arvostelun kohteena Geren tähdittämä Hachi: A Dog's tale. Vuodatus-alustan ongelmien jälkeen tapahtui muutto vuonna 2012 tänne Bloggerin puolelle. 

Mutaa vai tähtiä -blogia kirjoitellessani ja muita elokuvablogeja seuratessa löytyi mukavan lämminhenkistä yhteisöllisyyttä ja arvosteluita oli vieläkin kivempi kirjoitellla kun tiesi mahdollisuuden, että joku sen myös lukisi ja mahdollisesti myös kommentoisi. Alun perin tarkoitukseni kun oli pitää blogia vain jonkinlaisena päiväkirjana näkemistäni elokuvista. 

Vuosien myötä into vaihtui pakkopullamaisuudeksi ja jopa elokuvien katsominen alkoi tökkiä kun mielessä kummitteli, että siitä pitää sitten joku arvostelu kyhätä. Aloinkin löysätä köyttä, koska en halunnut elokuvien katsomista kuitenkaan lopettaa - kaikesta ei tarvitse mitään rustata. Tämä höllennys oli oikeastaan alkusoittoa sille, että blogistani tuli hiljaisuuden tyyssija. Alkoi myös tuntua siltä, että en osannut analysoida elokuvia järkevästi ja samat fraasit toistuivat jokaisessa arvostelussani. Mielekkyys katosi. En kuitenkaan halunnut lyödä viimeistä arkkua naulaan heittämällä hanskoja tiskiin, koska blogin kirjoittaminen oli minulle useita vuosia niin mielekästä, mitä jos into ja palo vielä palaisi? 

Pidän kovasti niin kirjoittamisesta kuin elokuvistakin. Voi olla, että palaan vielä aihepiirin pariin jollain muulla blogilla tai elvytän tämän kuolleen hevosen. Tällä hetkellä oikealta ratkaisulta tuntuu kuitenkin pistää pillit pussiin ja kiittää kaikkia tämän blogin ääressä joskus olleita. 

Kiitos että luitte. Se merkitsi minulle paljon! <3

Oscar-gaala 2020

Oscar-gaala 2020 tuli viime yönä katsottua tv:stä livenä. Parasite osoittautui yllätysvoittajaksi vieden useamman kategorian pystin kotiinsa kuin vain odotetusti voitetun parhaan ulkomaalaisen elokuvan palkinnon. Tämä korealainen elokuva pokkasi parhaan elokuvan, ohjaajan sekä alkuperäisen käsikirjoituksenkin palkinnot. 

Samalla myös omat veikkaukseni meni aivan mönkään. Kuvittelin 1917 elokuvan olevan illan sankari, mutta jäikin parin "pienemmän" palkinnon pokkaajaksi.

Tänä vuonna veikkaukseni kokonaissaldo jäi 11 oikeaan 24:stä kategoriasta. 

Illan tähtiä

Illasta positiivisesti jäi käteen Parasiten ohjaaja, Bong Joon-Ho, jonka puheista huokui aito kiitollisuus sekä yllättyneisyys. Joaquin Phoenixin maailmantuskainen avautuminen sekä hauskan Olivia Colmanin esittelyspiikki. Eminemin esiintyminen oli myös ihan hauska ainakin siinä mielessä, että yleisössä istuvat juhlapukuiset ihmiset hytkyivät istuimillaan huvittavasti kuin klubilla ikään. Kaikki muut vaikuttivat nauttivan esityksestä paitsi Scorsese. Tätä nostalgista puolta ja elokuvien fiilistelyä olisin kaivannut show:hun vieläkin enemmän.

Negatiivisessa mielessä mieleen jäi Renee Zellwegerin sekava puhe yhteenkuuluvuudesta. Tuntui, että hänellä oli vielä jäänyt roolihahmo päälle. Tämän puhetapa kuulosti niin oudolta. Mielestäni välispiikit tai sketsit ovat olleet aikaisempina vuosina hauskempia, tai sitten aika kultaa muistot. Koomikot Wiig ja Maya yrittivät vuorollaan kovasti, mutta jotenkaan ei uponnut. En myöskään kokenut erityisen hillittömänä Rebel Wilsonia ja James Cordonia kissoina jotka yrittivät tassuttaa mikrofonia kuin kissoilla on tapana. Ja ymmärrän siis Cats-elokuva viittauksen...silti!

Kaikin puolin aika unohdettava show. Tämän sanottuani, meni vajaa neljä tuntia kuitenkin vauhdilla, että siinä mielessä onnistui selkeästi viihdyttämään.

Oscar gaala 2020 - Veikkauslista

Oscar-gaala 2020 lähestyy niin kovaa vauhtia, että se on jo ensi yönä! Tänäkään vuonna ei show:lla ole vetäjää, joka on ehkä pieni harmi kun on ollut ihan kiva jännätä, että onnistuuko juontaja tällä kertaa.

Veikkaukseni tälle vuodelle ovat alla. Näkyy ehkä hieman huonosti, mutta pääkategorioista veikkaan 1917 voittavan potin parhaana elokuvana ja saavan myös ohjauksesta sekä kuvauksesta pystit. Joaquin Phoenixia veikkaan parhaaksi mieheksi ja Renee Zellwegeriä parhaaksi naiseksi (Oscar-raati kun rakastaa fyysistää muuntautumista). Brad Pitt saa varmaan sellaisen vähän säälipalkinnon sivuosastaan vaikka olikin mainio Once uponissa. Ja Scarlettille on pakko myöntää jokin pysti kun on kerran edustettuna ihan kahdessa kategoriassa, joten hänelle sitten naissivuosa.

Nyt sit ei kun jännämään! Hyvää Oscar-yötä kaikille kukkujille. :)

1917 (2019)

Taistelulähetit - 1917 (1917) ei suinkaan kerro Suomen itsenäistymisestä vaan on Sam Mendesin ohjaama elokuva ensimmäisestä maailmansodasta. Oscar-ehdokkuuksia 1917 on saanut muun muassa parhaan elokuvan, ohjauksen ja elokuvauksen kategorioista. Miksei miespääosasta? 

George MacKay olisi sen todellakin ansainnut. Varsinkin jos Brad Pittkin sai ehdokkuuden sivuosastaan Once upon a time in Hollywoodista tekemättä juuri mitään ihmeellistä.

Viesti tulee viedä ettei brittisotilaat ajaudu saksalaisten ansaan. Vaarassa on 1600 miehen henki. Viestin saa tehtäväkseen viedä kaksi miestä (George MacKay ja Dean-Charles Chapman).

Kuvassa tähyilee George MacKay

Elokuva oli kuvattu kauniisti häikäsevän soljuvilla kamera-ajoilla. Visuaalisesti se oli miellyttävää katsottavaa. Elokuvassa ei ollut mitään turhaa eikä tuntunut nähdyltä. Toivoin jopa ettei se olisi loppunut kun sitä oli niin kiinnostavaa katsoa. Tunnetasolla se onnistui liikuttamaan niin ilossa kuin surussa. 

Elokuvan näyttelytyö oli luontevaa. Osaltaan asiaa auttoi varmasti se, että kuluneita naamoja ei kankaalla juurikaan näkynyt. Benedict Cumberbatch ja Colin Firth olivat ainoat jotka osasin nimeltä sanoa. Ja nämäkin esiintyivät vain pari minuuttia.

Aivan loistava elokuva. Sanoisinko jopa, että paras elokuva minkä olen 2019 vuodelta nähnyt!

*****

Ohjaaja: Sam Mendes (American Beauty, Skyfall, Revolutionary road)

Pääosissa: George MacKay

Kesto:1h 59min

Valmistusmaa: USA, UK

Once upon a time...in Hollywood (2019)

Oscar-ehdokkuuksia muun muassa parhaan elokuva, miespääosan, miessivuosan ja ohjauksen kategorioista saanut Quentin Tarantinon ohjaama elokuva Once upon a time...in Hollywood on nimensä mukaisesti satu Hollywoodista.

Vaikka olenkin jo pitkään myöntänyt, että kauniista kuoresta huolimatta Leonardo DiCaprio osaa myös näytellä, ei hän ole koskaan kuulunut lemppareihini. Tässä elokuvassa hän oli kuitenkin niin hyvä että siirtyy tähän tarkoin valitsemaani ryhmään. Hän oli aivan mahtava!

Brad Pitti ja Leonardo DiCaprio heittävät läpyskää

Elokuva sijoittuu vuoden 1969 Los Angelesiin ja pelaa hyvin sillä, että ihmiset tietävät mitä Roman Polanskin silloiselle raskaana olevalle vaimolle, Sharon Tatelle, tapahtui. Elokuvassa häntä näyttelee Margot Robbie, jolle ei kuitenkaan hirveän suurta roolia elokuvassa annettu. Pääosin elokuvassa seurataankin Leonardo DiCaprion esittämää ennen kuuluista lännen sarjan pääosanesittäjää Rick Daltonia, joka joutuu tekemään kompromisseja saadakseen leipää pöytäänsä ja päätyykiin Italiaan tekemään spagettiwesterniä. Hänen ystävänään ja stunt maninaan pyörii Brad Pittin esittämä  Cliff Booth. Yhdessä miehet selviävät vaikeistakin ajoista. Elokuva rönsyilee eikä mikään juonen tynkä mene oikein niin kuin sen olettaisi menevän . 

Tarantinolle totuttuun tapaan elokuvassa voi nähdä viihdyttävää väkivaltaa sen loppupuolella vaikka alku aika lunkisti soljuukin. Tunnelma pätkässä on kiireetön ja kestääkin liki kolme tuntia. Pitkästyttävä se ei kuitenkaan missään nimessä ole. Elokuvia myös fiilisteltiin oikein kunnolla ja Leonardo oltiin vanhoihin elokuviin editoitu mukaan. 

Tämä ei noussut Tarantino-suosikkeihini vaikka tunnustankin sen nerokkuuden. Olisi mielenkiintoista katsoa elokuva uudelleen nyt kun tietää mitä tuleman pitää. 

Elokuvasta voi bongata myös muun muassa Al Pacinon ja Lena Dunhamin.

****

Ohjaaja: Quentin Tarantino (Pulp fiction, Kill Bill)

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie

Kesto:2h 41min

Valmsitusmaa: USA, UK, Kiina

The Irishman (2019)

Martin Scorsesen ohjaama The Irishman on  ehdolla Oscar-gaalassa muun muassa parhaan elokuvan pystistä.

Noin 3,5 tuntinen pätkä sijoittuu pääosin 60-70-luvuille, seuraten kuitenkin hahmojen elämää aina vanhuuden päiviin asti. Robert De Niron näyttelemä Frank on sodan käynyt duunari, joka alkaa tekemään  "maalaushommia" mafialle. Hänet ottaa suojatikseen piireissä kunnioitettu Russell (Joe Pesci). Frank saa mainetta luotettavana maalarina ja kuljetusalanliiton johtaja Jimmy Hoffa (Al Pacino) haluaa Frankin leipiinsä. Miehestä tuleekin kuin Hoffan oikea käsi. Jimmy Hoffalla on kuitenkin sen verran asennetta ja temperamettia, että onnistuu suututtamaan väärät ihmiset eikä Frankaan voi häntä enää pelastaa.

Elokuvan nimellä viitataan Frankin lempinimeen, omaten vakaan irlantilaiskatolisen taustan. Lopussa myös Frankin hahmo valitsee itselleen vihreän ruumisarkun, josta tuli myös mieleen tämä Irish-connection.

Elokuvassa voi nähdä myös muun muassa Anna Paquinin Frankille vihastuneena tyttärenä sekä Harvey Keitelin osana "perhettä". Ray Romano myös näyttäytyy pahiksien lakimiehenä.

Al Pacino ja Robert De Niro

Säikähdin aluksi elokuvan pituutta, mutta oikeastaan oli hauska, että pääsi elämään kiirehtimättä näiden samojen hahmojen kanssa heidän nuoruudestaan vanhuuteen. Elokuvasta kun on kirjoitettu, niin yleensä ollaan myös mainittu sen käyttämä nuorennustekniikka, jolla on saatu keinotekoisesti luotua jopa 30-vuotiaan näköinen Rober De Niro. Aikaisemmissa elokuvissa joissa olen nähnyt tekniikkaa käytettävän on  yritykset tuntuneet kömpelöiltä mutta tässä Irishmanissa nuorennustekniikka ei ollut mielestäni niin selkeää. Toki vähän hassua, että "nuori" Robert De Niro köpöttelee kuin vanha pappa ja silmätkin vanhan miehen silmät, mutta huomio oli enemmän tarinassa ja Robertin hahmossa kuin tässä teknisessä toteutuksessa.

Martin Scorsese on yhä nero ja hänen kykynsä kertoa tarinoita on aivan uskomaton. The Irismankin perustuu tositapahtumiin ja hienosti Scorsese on saanut ymmärrerräväksi tarinaksi paljon hahmoja sisältän kertomuksen hieman kuivakanakin aiheen ympärille kuten Jimmy Hoffan katoaminen. Letkeää dialogia oli myös kiva seurata, joista tuli välillä Tarantinonkin elokuvat mieleen.

Oli myös kiva nähdä Al Pacino ja Robert De Niro yhteisessä elokuvassa. Molemmat ovat niin loistavia näyttelijöitä, että kaksikon työskentelyä ilolla seurasi. Kieltämättä kuitenkin elokuvan loppupuolella mielenkiinto ei jaksanut olla mukana aivan niin vahvasti kuin alussa, mutta ainakin tarina vietiin ihan loppuunsa, yhtään kiirehtimättä sen kanssa.

Joe Pesciä oli myös jännä katsoa kun ei ollut samanlainen kuumakalle kuin hänen roolihahmonsa silloin kun oli nuorempi. Hänen olemuksensa kuitenkin huokui rooliin sopivaa arvokkuutta kuin myös pinnan alla kytevää vaarallisuutta. 

The Irishman on hyvä elokuva, sitä ei käy kieltäminen, mutta ei tämä siltikään noussut minulla minnekään kärkisijoille enkä edes näe itseäni katsomassa tätä uudemman kerran. Kerta elämys riitti.

****

Ohjaaja: Martin Scorsese
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Joe Pesci
Kesto: 3h 29min
Valmistusmaa:

Jojo Rabbit (2019)

Oscar-ehdokkuuksia (mm. paras elokuva) saanut Jojo Rabbit on komedia Natsisaksasta.

Pääosaroolissa komeilee nuori Jojo (Roman Griffin Davis), joka on hulluna Hitleriin. Hän ihannoi führeriaan niin paljon, että haluaa tulla isona tämän henkivartjaksi. Poika on ottanut Adolfin jopa mielikuvitusystäväkseen (ohjaaja Taika Waititi). 

Jojo luulee pitkään, että asuu talossa ainoastaan äitinsä (Scarlett Johansson) kanssa, tämän isän ollessa sodassa, mutta pian selviää, että kuolleen siskonsa huoneessa asuu jotain hyvinkin elävää. Käy ilmi, että pojan äiti on piilottanut taloon teini-ikäisen juutalaistytön Elsan (Thomasin McKenzie). Jojo joutuu miettimään juutalaisista kuulemaansa propagandaa uudelleen kun tajuaa pitävänsä tytöstä. 

Ainut jolle Jojo voi tunnustaa sydämensä salat on tämän paras kaveri Yorki (Archie Yates)

Elokuvassa voi nähdä myös Rebel Wilsonin, Sam Rockwellin ja Alfie Allenin hupaisina Hitler-jugendin pyörittäjinä.

Jippii, Hitler kannustaa Jojoa

Harvoin voi enää sanoa elokuvan jälkeen, että tämmöistäpä en ole ennen nähnytkään ja vieläpä positiivisessa mielessä. Jojo Rabbitin kohdalla se oli kuitenkin mahdollista. Oli kiva olla täysin elokuvan vietävissä kun ei tiennyt, että minne se seuraavaksi johdattaa. Nimikkoroolia näytellyt Roman oli mainio niin komediallisissa kuin herkemmissäkin hetkissä. Thomasin puolestaan onnistui nuoresta iästään huolimatta tavoittamaan suuren sisäisen tuskan jota vainottuna koki menemättä kuitenkaan yltiösentimentaalisuuteen. Se olikin koko elokuvan kantava voima, että vakavaa aihetta käsiteltiin miltei farssimaisesti menemättä kuitenkaan liikaa siihenkään suuntaan.

Kaikki näyttelijät olivat omiaan rooleihinsa ja teki elokuvasta erittäin nautittavaa katsottavaa. Scarlett Johansson on ansaitusti tänä vuonna Oscar-ehdokkaana niin pääosaroolistaan Marriage storyssa kuin tästä sivuosastaan. En ole aikaisemmin hänestä juurikaan välittänyt, mutta näiden kahden mahtavan suorituksen jälkeen tuntuu, että hän on oivaltanut jotain näyttelijätyössään.

Jojon kaveria esittänyt Archie Yates on varmasti vienyt monen katsoja sydämen ja niin se vei minunkin. Sen verran sympaattinen oli tämä noin 10-vuotias pikkuisen pyöreä poika, joka totesi elokuvan loppupuolella liittoutuneiden hyökättyä Saksaan osuvasti, että: 

It's definitely not a good time to be a Nazi.

Tykkäsin.

****1/2

Ohjaaja: Taika Waititi  (Thor: Ragnarök, Boy)
Pääosissa: Roman Griffin Davis, Thomasin McKenzie, Scarlett Johansson
Kesto:1h 48min
Valmistusmaa; Tsekki, Uusi-Seelanti, USA