BlacKkKlansman (2018)

Spike Leen ohjaama BlacKKKlansman on tositapahtumiin perustuva elokuva rasismista.

Ron Stallworth (John David Washington) esittää tummaihoista poliisia 70-luvun Yhdysvalloissa. Janoisa keltanokka haluaa heti arkistosta tosi toimiin. Hän saakin tehtäväkseen soluttautua Mustien pantterien kokoukseen. Järjestö koetaan poliisin puolelta sen hetkisenä suurimpana uhkana yhteiskunnalle. Kokouksessa Ron tapaa kauniin aktivistin Patricen (Laura Harrier), joka kokee poliisit vihollisina. Ron valehteleekin tälle olevansa raksamies.

Ron saa kipinää mustien pantterien johtajan puheesta ja päättää soluttautua Ku Klux Klaaniin sopimalla puhelimitse tapaamisesta. Mustana miehenä soluttautuminen vain on hieman haastavaa. Ronia esittääkin livenä klaanin kokouksissa juutalainen Flip Zimmerman (Adam Driver).

Näyttävässä osassa yhtenä klaaninjäsenenä voi nähdä Suomen oman Jasper Pääkkösen. 

Ron ja Patrice

Denzel Washingtonin poika ei kalvennut isälleen. John on loistava roolissaan mustana miehenä, joka yrittää selättää rasismin. Tykkäsin hänen vähäeleisen rennosta tavasta näytellä ja olla; less is more -sanonta päti hänen suoritukseensa. Muutenkin näyttelijät hallitsivat hommansa. Jasper Pääkkösen suoritusta tietysti katsoi Suomi-lasit silmillä, mutta alun tutkailun jälkeen hänenkin näyttelyään saattoi vain rennosti seurailla, koska oli niin mainio kiiluvasilmäisenä klaanilaisena. En ole Topher Gracesta tykännyt missään elokuvassa, mutta tässä hän onnistui. Ehkä häntä oli helppo vihata jo valmiiksi kun esitti Klaanin suurvisiiriä.

Tykkäsin myös elokuvassa siitä, että poliittista sanomaa ei yritetty pakkosyöttää tratilla kurkusta sisään vaan elokuva oli itsessään hauska, viihdyttävä ja helposti seurattava. Ainoastaan lopun uutispätkät nykypäivän yhteenotoista samoissa merkeissä pysäytti ja sitoi elokuvan laajempaan konseptiin: 70-luvulta tähän päivään ei muutosta ole juurikaan yrityksistä huolimatta Jenkeissä tapahtunut. Tummaihoisia ei myöskään köntätty samanmielisiksi yhteen vaan pääosapari - Patricia ja Ron - halusivat samaa lopputulosta, mutta eri keinoin. Tämä toi myös osaltaan mukavaa vivahteikkuutta elokuvaan. Samaa mieltä ei tarvitse kaikesta olla, mutta rauhassa voi silti kanssasisarien ja -veljien kanssa elellä.

Viihdyttävä katsoa, tärkeä sanoma.

*****

Ohjaaja: Spike Lee (Do the right thing, Malcom X, She's gotta have it)

Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier

Kesto: 2h 15min

Valmistusmaa: USA

138/1001 Pinocchio (1940)

Pinocchio on animaatio puisesta pojasta, jonka nenä pitenee valehtelun seurauksena.

Geppetto (Christian Rub) on kissansa Figaron ja kultakalansa Cleon kanssa poikamiehenä elävä puuseppä. Erään kerran käsistään taitava Geppetto veistää itsellensä puisen pojan ja ennen nukkumaan menoa toivoo tämän olevan oikea poika. Yön aikana kämpille saapuu sininen haltiatar ja muuttaa puisen pojan, Pinocchion (Dickie Jones), eläväksi. Hän kertoo tälle, että tullakseen oikeaksi pojaksi hänen pitää olla rohkea, rehellinen ja epäitsekäs.

Pinocchio saa omatunnokseen tulitikkuaskiin nukkumaan mahtuvan Jiminy Cricketin aka Samu Sirkan (Cliff Edwards), jolla onkin kädet täynnä hommia hieman puupäisen pojan kanssa.

Pinocchio! Ei saa valehdella

 En ole varma olenko koskaan nähnyt Pinocchiota kokonaisuudessaan. Pätkiä on tullut nähtyä Samu Sirkan joulutervehdyksen kautta. Pinocchio oli yllättävän rankka lapsille suunnatuksi animaatioksi. Geppetto on sympaattisin hahmo kun ensinnäkin on kovin yksinäinen että toivoo lasta niin kovasti ja toisekseen kun vihdoin toiveensa Pinocchion muodossa toteutuu, niin lähtee puu-poika heti sekoilemaan ensimmäisenä päivänä ulkomaailmassa aiheuttaen miehelle hirveää huolta ja tuskaa. 

Pinocchion piirrosjälki oli erittäin rehevää ja mukavan satumaista katsoa. Varsinkin kohtaus, jossa Pinocchio tulee pelastamaan isänsä valaan vatsasta oli hyvännäköisesti tehty. Kohtaus oli myös tosi jännä. Geppetton Figaro-kissa näin kissanaisena oli mainio ja "samaistuttava" hahmo.

Tunteita herättävä ja sympaattinen piirretty.

****1/2

Ohjaajat: mm. Norman Ferguson, T. Hee

Pääosissa: Dickie Jones, Christian Rub, Mel Blanc

Kesto:1h 28min

Valmistusmaa: USA

419/1001 My fair lady (1964)

My Fair lady on Audrey Hepburnin tähdittämä klassikkomusikaali.

Eliza Dolittle (Audrey Hepburn) on kukkia kadulla myyvä alaluokan edustaja, jonka juoppo isä kerjää naisen vähäisistä ansioista osinkoa tasaisesti itselleen. Elizalle on kuitenkin tärkeää, että kaikki tietävät hänen olevan "kunnon tyttö" eli prostituoiduksi ei ole vielä alkanut. Kerran myydessään mutaisia kukkiaan törmää hän fonetiikan professoriin Henry Higginsiin (Rex Harrison), joka kauhistelee neidin junttiaksenttia. Hän uhoaa kollegalleen Pickeringille (Wilfrid Hyde-White), että saisi kielen opetuksellaan Elizan menevän läpi vaikka ruhtinattaresta. Hieman myöhemmin elokuvaa käydään miesten välillä veto tästä samasta asiasta.

Eliza muuttaa Higginsin luo asumaan ja joutuu työskentelemään kovan kurin alla saavuttaakseen täydellisen kieliopin. Julman oloinen opettaja saavuttaa tavoitteensa, mutta kokeen jälkeen vannoutunut poikamies Higgins huomaa kaipaavansa ennen niin halveksimaansa junttinaista.

Kaunis Audrey Hepburn pääsee hieno leidi -testiin

My fair ladyn musiikkinumerot ovat suurimmaksi osaksi viihdyttäviä ja moni kipale on varmasti jäänyt monien muistoihin elämään - ainakin minun. Audrey Hepburn naulasi jo 10 vuotta aikaisemmin Kauniissa Sabrinassa ruma ankanpoikamaisen metamorfoosin kuten nyt tässä My fair ladyssäkin. Hauskinta oli kun Eliza on juuri oppinut puhumaan kieliopillisesti oikein ja elehtimään kuin leidi ylhästön juhlissa, mutta jutut onkin ihan toista kuten tarina juoppo tädistä, jonka olkihatun hänen piti periä. Kontrasti toimii.

Tykkäsin siitä, että vaikka kyseessä on pohjimmiltaan rakkauselokuva Elizan ja Higginsin välillä, niin homma ei käy missään vaiheessa siirappiseksi. Suurimman osan elokuvasta pari on napit vastakkain. Kemiat käy hyvin yksiin. Wilfrid Hyde-Whiten esittämä Pickering tuo mukavaa rauhaa räiskyvien protagonistien keskelle. Ja velmulla Elizan isällä on parhaat musiikkinumerot.

Liki kolmituntisen elokuvan keskellä on hauska väliaika-ilmoitus. Pituus ei tuntunut puuduttavalta vaan juuri sopivalta elokuvan tarinan kerrontaan nähden.

****

Ohjaaja: George Cukor (The Philadelphia Story, Les Girls, Born yesterday)

Pääosissa: Audrey Hepburn, Rex Harrison, Stanley Holloway

Kesto: 2h 50min

Valmistusmaa: USA

681/1001 The Thing (1982)

The Thing - 'se' jostakin (The Thing) on John Carpenterin ohjaama kauhu-scifi, jota ollaan kovasti verrattu muutama vuosi aikaisemmin ilmestyneeseen Alieniin.

Antarktikseen saapunut yhdysvaltalainen tutkijaryhmä saa koiraa ampuvan sekoilevan vieraan, joka osoittautuu norjalaiseksi tutkijaksi. Mies on osa suurempaa tutkijaryhmää. Norjalaiset vapauttivat syväjäästä jotakin, joka pistää koko tutkimusleirin sekaisin. Vieras eliö ottaa isäntäruumiin haltuunsa ja matkii isäntänsä organismia.

Kurt Russell näyttelee yhdysvaltaista tutkija MacReadya.

Kurt Russell valmiina liekittämään

Alienin tunkeutuminen ihmisen vatsasta kesken aterioinnin elokuvassa "Alien" oli omanlaisensa näky, mutta The Thing on jotain aivan toista kun saamme nähdä sen vaikutukset ensimmäistä kertaa ruudulla tunkeutuessa isännästään. Ilmeeni oli varmaan inhon vallassa vartin verran; sen verran kuvottavaa katsottavaa. Ja näin myös erittäin onnistunutta kauhua. Vielä kun ällömuutos tapahtui ihmisen sijaan viattomalle ja söpölle koiralle, oli efekti tuplattu. Ällötyksen vallassa sai olla myös tasaisesti pitkin elokuvaa "Sen" riehuessa pitkin tutkijoita.

101 scifi-elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran elämässään - kirjani sisältämä The Thing juliste.

Yllä olevan kirjan mukaan elokuva olisi metatasolla kriittinen kannanotto yhdysvaltalaisen politiikon ajamaan muukalaisvastaisuuteen. Jännitettä ryhmäläisten epäluulosta toisiaan kohtaan rakennetaankin hyvin kun paranoia saa vallan ja huoli omasta hengestä nousee ykkösprioriteetiksi.

Elokuva näyttää hyvälle ja efektit ovat hyvin tehtyjä eliön ottaessa isännät monimuotoisesti haltuunsa. Oman viehätyksensä tuo 80-luvun tietotekniikka tieteen tekemisen välineenä.

****

Ohjaaja: John Carpenter (The Ward, Halloween, The Fog)

Pääosissa: Kurt Russell, Wilford Brimley, Keith David

Kesto: 1h 49min

Valmistusmaa: USA

330/1001 Touch of evil (1958)

Orson Wellesin ohjaama Pahan kosketus (Touch of evil) on intensiivisen ahdistava poliisin korruption kerronta Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalta.

Meksikolainen huumepoliisi Mike Vargas (Charlton Heston) on juuri aviotunut yhdysvaltalaisen Susanin (Janet Leigh) kanssa. Kuherruskuukausi keskeytyy kun rajan ylittävä auto räjähtää. Vargasit tempautuvat huumemaailman isojen tekijöiden pyöritykseen ja vyyhdin auettua ilmenee, että hyvisten puolella olevatkaan eivät ole pulmusia.

Orson Welles esittää itse poliisikapteeni Hank Quinlania. 

Nuori aviopari

Orson Wellesin ohjaamat elokuvat ovat olleet yleensä erittäin miellyttävä seurata ja muutenkin hyvännäköisiä katsella. Pahan kosketus alkoi heti kiinnostavasti tuoreen avioparin kävellessä kohti Yhdysvaltojen rajaa pitkin Meksikon katuja väistellen liikennettä letkeän musiikin soidessa huolista vapaana. Elokuvan sävy muuttui kuitenkin hyvin nopeasti ja alun letkeys oli loppuelokuvan hyvin kaukana. Susanin jouduttua huumekartellin kidnappaamaksi ja raiskauksen uhan astuttua kuvioon alkoi katsominen olla jo erityisen ahdistavaa. 

Loppua kohden mielenkiintoni kuitenkin herpaantui eikä tarina jaksanut pitää otteessaan. Kaikki näyttelijät olivat hyviä, mutta elokuva itsessään epämiellyttävää katsottavaa.

***

Ohjaaja: Orson Welles (The Stranger, Citizen Kane)

Pääosissa: Charlton Heston, Orson Welles, Janet Leigh

Kesto: 1h 35min

Valmistusmaa: USA

650/1001 Being there (1979)

Tervetuloa, Mr. Chance (Being there) on arvostettu Peter Sellersin toiseksi viimeiseksi jäänyt elokuva.

Chance (Peter Sellers) on älyllisesti yksinkertainen puutarhuri, joka joutuu pakon edessä muuttamaan talon omistajan kuoltua. Koskaan aikaisemmin ulkomaailmassa ollut Chance päätyy asumaan rikkaan perheen kartanoon, jossa hänestä pidetään loukkaantuneen jalan takia huolta. Talon rouva Eve (Shirley MacLaine) pitää muun maailman kanssa politiikkaan sotkeutunutta Chancea nerona johtuen miehen puheiden väärin tulkinnasta.

Eve osoittaa kiinnostuksensa Chancea kohtaan

Peter Sellers on koko elokuvan ajan hyvin hillitty ja huumori hienovaraista. Aikaisempien elokuvien takia olin tottunut näkemään hyvin erilaisen, miltei vastakohtaisen, Sellersin suurin fyysisin elein sekä verbaalisesti räiskyen. Sellersin suoritus onkin erinomainen ja liekkisieluinen Shirley MacLaine tuo lakoniseen menoon eloa omalla vivahteikkuudellaan.

Elokuvassa on myös havaittavissa kritiikkiä politiikkoja sekä heidän bullshittiä uskovaa kansaa kohtaan. Suurin ansio on kuitenkin Sellersin suoritus ja nokkelat sanaleikit.

***1/2

Ohjaaja: Hal Ashby (Shampoo, Harold ja Maude)

Pääosissa: Peter Sellers, Shirley MacLaine, Melvyn Douglas

Kesto: 2h 10min

Valmistusmaa: USA, Länsi-Saksa

536/1001 Dirty Harry (1971)

I know what you're thinking. "Did he fire six shots or only five?" Well to tell you the truth in all this excitement I kinda lost track myself. But being this is a .44 Magnum, the most powerful handgun in the world and would blow your head clean off, you've gotta ask yourself one question: 

 

"Do I feel lucky?" Well, do ya, punk? 

 

Likainen Harry (Dirty Harry) kertoo poliisista, joka hakee oikeudenmukaisuutta keinoja kaihtamatta.

Harry ja ase

Poliisivoimia työllistää sekopäinen sarjamurhaaja, joka kutsuu itseään Scorpioksi (Andrew Robinson). Psykopaatti asettaa 100 000 dollarin lunnasvaatimuksen; jos hilloa ei tule niin joku kuolee. Komisario Harry Callahan aka Dirty Harry (Clint Eastwood) on alusta asti sitä mieltä, että miehelle ei tule maksaa penniäkään, koska tappaminen on tälle huvia eikä rahasumma tule sitä pysäyttämään.

 

Harry saa uudeksi parikseen, vanhan loukkaannuttua, meksikolaisen Chicon (Reni Santoni). Alkutanssi on kankea, mutta Chico osoittautuu nopeasti hyödylliseksi partneriksi. Chico utelee mistä Harry on saanut lisänimensä "Dirty" ja siihen sateleekin selityksiä pitkin elokuvaa.

 

Scorpio naureskelee

Dirty Harry on muodotunut jo jonkinlaiseksi käsitteeksi ja sen sitaatit jääneet elämään. Näin tämän kuitenkin vasta nyt ensimmäisen kerran. Clint Eastwood todellakin oli kunnon badass, joka ei armoa sitä ansaitsemattomille antanut. Olen nähnyt viime aikoina enemmän vanhaa Clintiä kankaalla, joten oli ihan hauska nähdä taas tämä hieman villimpi versio vaikkakin aika samanlaisena stooalaisine olemuksineen ja kivikasvoineen hän on vuosien saatossa pysynyt.

 

Andrew Robinsonin esittämä psykopaattimurhaaja-hahmo oli ihan omaa luokkaansa. Todella häiriinnyttävää katseltavaa. Mies oli niin uskottava, että aloin miettimään onkohan hän oikeastikin jotenkin psyykkisesti kieroutunut. 

 

Moni poliisielokuva on varmasti saanut tästä mallia.

 

****

 

Ohjaaja: Don Siegel (Two Mules for Sister Sara, The Shootist, Escape from Alcatraz)

Pääosissa: Clint Eastwood, Andrew Robinson, Harry Guardino

Kesto:1h 42min

Valmistusmaa: USA