Juna saapuu asemalle/L'arrivée d'un train à La Ciotat (1896)

Katsoin teemalta tulleen ensimmäisinä elokuvina tunnetun Juna saapuu asemalle (L'arrivée d'un train à La Ciotat).

Veljesten Lumiere elokuva on kerännyt ympärilleen paljon legendaa siitä kuinka yleisö reagoi nähdessään junan syöksyvän kohti katsomoa. Sanotaan, että yleisö olisi rynninyt kauhun saattelemina ulos teatterista. Niinpä elokuvaa on myös tituulerattu ensimmäiseksi kauhuelokuvaksi. Muistan kuitenkin lukeneeni jonkun artikkelin, jossa väitettiin, että yleisö ei olisi ollutkaan niin kauhuissaan kuin uskotaan. Totuutta tuskin saadaan koskaan tietää.

The Train

Elokuva oli pituudeltaan noin minuutin, joka oli täynnä toimintaa. Elokuvan nimi paljastaa oikeastaan jo sen juonen, eli juna todellakin saapuu asemalle. Kuvittelin aina mielikuvissa, että kamera olisi asetettu jotenkin raiteille, että juna tulisi ikään kuin päälle, mutta juna vain poistuu otoksesta kun sen saapumista on laiturilta kuvattu. Junan pysähdyttyä on laiturilla vilinää; mm. hienosti pukeutunut nainen, mies käsi taskussaan ja Monty Pythonin mieleeni tuoma knallipäinen mies, joka poistuu junasta elokuvan lopussa.

Pala elokuvahistoriaa, josta näki hyvin, että ihmiset pukeutuivat ennen aika tyylikkäästi verrattuna nykypäivään.

***

Ohjaajat: Auguste Lumière, Louis Lumière

Pääosissa: Bunch of nobodies

Kesto:1min

Valmistusmaa:Ranska

Gosford park (2001)

Teemalta tuli Jean Renoirin Pelin sääntöjen jälkeen Robert Altmanin Gosford Park. Altman on ottanut paljon vaikutteita elokuvaansa Pelin säännöistä. 

Eletään 30-luvun Englannissa. Porvaripariskunta, William (Michael Gambon) ja Sylvia (Kristin Scott Thomas) McCordle kutsuu ystäviään maaseudulle metsästysjuhliin. Kartanossa on paljon palvelusväkeä, joka pitää huolen talon vieraista. Taloon saapuu muun muassa jenkkiläinen elokuvantekijä Morris Weissman (Bob Balaban) sekä hänen miespalvelijaansa esittävä Henry (Ryan Philippe). Taloon saapuu myös Constance (Maggie Smith) ja hänen palvelijattarensa Mary (Kelly Macdonald). Myös muita sivummalla pysytteleviä hahmoja saapuu.

Palvelijoina voi nähdä muun muassa Clive Owenin, Emily Watsonin ja palvelijoiden johtajana Helen Mirrenin. Kun lemmenleikkien täyteisessä kartanossa tapahtuu murha, kutsutaan paikalle epäpätevä etsivä Thompson (Stephen Fry). Palvelijatar Mary on kuitenkin paikan todellinen etsivä ja saa tietää talon henkilöistä yhtä ja toista. 

Harmitonta syrjähyppäilyä.

En yleensä pidä Robert Altmanin elokuvista. Olin kuolla tylsyyteen katsoessani kehuttua Tim Robbinsin tähdittämää The Playeria. No, okei, kyllä Altamanilla on sen verran pitkä ohjauslista takanaan, että sieltä muutama helmikin löytyy, mutta Playeria vihasin. Tohtori T oli myös typerä. Niin, siis se oli pointtini, että tästä Gosford parkista kuitenkin ihan pidin. 

Nimekkäät näyttelijät eivät sooloilleet liikaa vaan kaikki sai mukavasti tilaa. Näyttelysuoritukset olivatkin mielestäni hyviä. Varsinkin Cliwe Owen, josta en muuten niin välitä, toimi hyvin mysteerisenä miehenä jolla on menneisyys. Ryan Philippestäkään en normaalisti pidä, mutta hän sopi ylimilelisen näyttelijän rooliin, joka halusi hieman kokeilla palvelijan arkea. No, voisin jatkaa jokaisen näyttelijän kohdalla samaa säveltä, mutta pähkinänkuoressa: kaikkien osat toimivat.

En ole ihan varma mikä virka oli Stephen Frylla kämäisenä etsivänä. Oliko hän elokuvan koominen kevennys? Stephenin rooli jäi kuitenkin minun makuun liian lyhyeksi. Luin äskettäin miehen omaelämänkerronnallisen teoksen - The Fry chronicles, joka oli hyvä. En edes tiennyt ennen opuksen lukua, että Fry on homo tai jonkinlainen aseksuaali. (Tätä kirjoittaessa taustalla muuten pyörii South Parkin jakso, jossa Jennifer Lopez elää Cartmanin kädessä piirroksena..."Taco, taco, taco, burrito..." Suuri kunnianosoitus Lopezin laulutaidolle, heh).

Altman onnistui ohjaamaan rikosmysteerin, jossa rikos on vain pienessä osassa ja joka ei oikein vaikuta kenenkään elämään negatiivisesti. Ainoa joka jää suremaan miehen kuolemaa on hänen rakastajattarensa eikä hänkään ole niin murheellinen. Murha jääkin taustalle muun inhimillisen ihmissuhdedraaman taakse. Tämä oli ihan kiva ratkaisu. 

Mielenkiintoista katsottavaa.

***1/2

Ohjaaja:Robert Altman (The Player)

Pääosissa: mm. Maggie Smith, Ryan Phillippe ja Michael Gambon

Kesto:137min

Valmistusmaa:UK, USA, Italia

130/1001 The Rules of the game/ La règle du jeu (1939)

Katsastin Teemalta tulleet Jean Renoirin Pelin säännöt (La règle du jeu) sekä Robert Altmanin Gosford parkin. Elokuvissa on paljon samaa. Altman onkin ottanut paljon vaikutteita omiin elokuviinsa Renoirilta. Kuten Pelin säännöissä, myös Altmanin elokuvissa päähenkilöitä on  useita ja samassa kuvassa. Dialogia on myös paljon ja ihmiset tuppaavat puhumaan toistensa päälle. Pelin säännöt on tehty 30-luvulla ja Gosford park sijoittuu 30-luvulle.

Renoir

Kun Renoirilta kysyttiin, että  mistä elokuvassa on kyse, niin vastasi hän; "An Exact description of the bourgeoisie of our time" Pelin säännöissä onkin joukko porvareita, jotka elää lemmenleikkien täyteistä elämää. Porvarit pitävät metsästysjuhlat ja huvittelevat suhteilla palvelijoihin sekä korttipeleillä ja pahinta mitä he tietävät on syödä taas villikania fasaanin tilalla. Pääosissa pyörii muun muassa Marcel Dalio, Nora Gregor ja Paulette Dubost. Myös Renoir itse näyttelee elokuvassa.

Porvareita.

 Pelin säännöt oli tuloaikanaan kaupallinen pettymys ja ihmiset rynneksivät pois teatteeista. Elokuva bännattiinkin pian sodan alkamisen jälkeen syynä se, että se oli vaaraksi yleisön moraalille. Aikalaisekseen se onkin varmasti ollut kovin rohkea. Nyt 2000-luvulla ei elokuva erityisemmin säväyttänyt. Renoirilla on tietysti ollut paketti hyvin hallussa kun on saanut ohjattua isoa ryhmää ihmisiä niin, että tilanteet tuntuivat luonnollisilta. Näyttelysuoritukset ovat myös soljuvia eikä "näyttelemistä" ole havaittavissa. Renoir luo otoksillaan teatterimaisia kohtauksia.

Porvareitten elämää seurasi lievästi kiinnostuneena sivustakatsojana, mutta suurta intoa ei elokuva kuitenkaan minussa herättynyt. Paljon tuleviin elokuviin vaikuttanut teos, joka onkin nyt tunnustettu mestariteoksena. 

***

Ohjaaja: Jean Renoir

Pääosissa: Marcel Dalio, Nora Gregor ja Paulette Dubost

Kesto: 110min

Valmistusmaa: Ranska

A Single Man (2009)

Teeman elokuvafestivaali jatkui A Single man -elokuvan muodossa.

Eletään 60-luvulla. George (Colin Firth) on kirjallisuuden opettaja, joka on menettänyt poikaystävänsä auto-onnettomuudessa. George meinaa päättää päivänsä, koska ei jaksa enää oman elämänsä tyhjyyttä ilman omaa kultaa (Matthew Goode). Yksinäisellä Georgella on kuitenkin yksi ystävä - Charley (Julianne Moore). Georgeen ottaa myös kontaktia eräs hänen oppilaistaan (Nicholas Hoult).

George ja Charley

 Elokuva oli esteettisesti miellyttävä silmälle. 60-luvun tunnelmaa välitti lievästi kellertävä kuvasuodatin. Colin Firth näytteli hyvin kyynistä opettajaa eikä hänen homous noussut tarinan päällimmäiseksi teemaksi. Elokuvassa käytettiin paljon lähikuvia varsinkin erilaisten kauniiden ihmisten silmistä ja kasvoista. Tämä silmien kuvaaminen ehkä ajoittain häiritsi, mutta kauniit ihmiset sopivat hyvin elokuvan esteettiseen miellyttävyyteen. Julianne Mooresta en erityisemmin pidä kuin muutamassa elokuvassa enkä hänestä tässäkään erityisesti tykännyt. Nicholas Hoult, joka tunnetaa roolistaa poikana samannimisessä elokuvassa, oli puolestaan kasvanut hätkähdyttävän komeaksi. Miltei ylimaallisen komeaksi eikä hänen osassaan tarvinnutkaan olla kuin empaattinen ja hyvännäköinen. 

Pidin erityisesti kohtauksesta, jossa George hakee sopivaa asentoa itsensä ampumiselle. Traaginen asia saa banaaleja piirteitä ja tekee traagisesta asiasta koomista.

Elokuva ei tehnyt minuun kuitenkaan niin suurta vaikutusta kuin joihinkin muihin. No, niinhän se monesti menee, mutta ymmärrän siis jos jonkun mielestä tämä on loistava elokuva. Luulisin, että elokuva vetoaa erityisesti naisiin, joilla on mustat ja lyhyet hiukset.Tämä on veikkaukseni, heh. 

***

Ohjaaja:Tom Ford (Esikoisohjaus)

Pääosissa: Colin Firth, Julianne Moore ja Matthew Goode

Kesto:99min

Valmistusmaa:USA

Sex and the city (2008)

Katsastin peräti 5.3 tähteä imdb:ssa keränneen elokuvan Sex and the city - Sinkkuelämää (Sex and the city), joka tietystikin perustuu samannimiseen televisiosarjaan.

Elokuvaa koristaa samat hahmot sekä näyttelijät kuin tv-sarjaakin. Keskiössä ovat siis Miranda (Cynthia Nixon), Charlotte (Kristin Davis), Samantha (Kim Cattrall) sekä Carrie (Sarah Jessica Parker). Elokuva jatkaa siitä mihin sarja jäi.

Charlotte on naimisissa Harryn (Evan Handler) kanssa ja heillä on adoptoitu tyttö. Elokuvassa Charlotte saa tietää olevansa raskaana. Samantha on puolestaan muuttanut poikaystävänsä Smithin (Jason Lewis) kanssa LA:han ja Miranda kokee kriisin aviomiehensä Steven (David Eigenberg) kanssa kun mies pettää tätä. Elokuvan tapahtumat keskittyvät kuitenkin Carrieen ja siihen kuinka hän on vihdoin menossa naimisiin mr Bigin (Chris North) kanssa, mutta sitten mr Big ei saavukaan paikalle. Carrie lähtee ystävineen etukäteen varatulle häämatkalle, jossa Carrie suree puolet elokuvasta.

Kotiin palattuaan päättää Carrie palkata assistentin (Jennifer Hudson) auttamaan häntä  häälahjojen palautuksessa ja muissa hommeleissa. 

Mielestäni tv-sarja Sinkkuelämää on viihdyttävää katsottavaa. Vaikka naiset kuvataankin olentoina jotka vatvovat vain miesasioita ja ovat kiinnostuneita pelkästään shoppaamisesta, niin sen voi antaa anteeksi. Naiset ovat kuitenkin kuvattu jossain määrin itsenäisinä ja tekemässä mitä haluavat, eläen jopa yli kaksikymppisenä sinkkuina. Miehet saivat kokea samaa esineellistämistä mitä naisille on tv:ssä  tehty jo iät ja ajat.

Elokuva puolestaan ei ollut niin onnistunut. Eniten häiritsi kuinka teennäisesti tehdyltä pohjalta elokuvan juoni lähti käyntiin. Kun sarjan kuudessa tuotantokaudessa Carrien ja mr Bigin suhde vatvottiin jo loppuunsa jojoiluineen, niin ei tässä elokuvassa olisi enää jaksanut sitä, että Big ei tullutkaan omiin häihinsä. Aaargh! Mikä oli syy? "En halua häistäni sirkusta." En myöskään erityisemmin pitänyt Hudsonin assistentti-hahmosta. Ei jotenkaan ollut uskottava. Liian innokas. 

Elokuva olikin miltei kolmetuntinen vaatemainos, johon oli ympätty ämpärikaupalla tuulesta temmattua draamaa. Sen parissa kuitenkin ihan viihtyi; vähän kuin olisi katsonut ylipitkää sarjan jaksoa. Tosin joskus katsominen muuttui epämukavaksi kun mietin, että Sarah Jessica ja Kim ei tule oikeassa elämässä ollenkaan toimeen. Mietin vain kuinka kiusallista elokuvaa oli tehdä.

**1/2

Ohjaaja: Michael Patrick King
Pääosissa:Sarah Jessica Parker, Kim Cattrall, Cristin Davis, Cynthia Nixon
Kesto: 145min
Valmistusmaa: USA

Synecdoche, New York (2008)

Katsoin Teemalta tulleen Charlie Kaufmanin esikoisohjauksen - Synecdoche, New York. Täytyy sanoa heti tähän alkuun, että mielestäni miehen olisi pitänyt jäädä käsikirjoitustensa pariin.

Elokuvassa ei sinällään ole mitään seurattavaa ja johdonmukaista juonta. Tarinan pääosissa komeilee teatteriohjaaja Caden  Cotard (Philip Seymour Hoffman). Cadenilla on vaimo Adele (Catherine Keener) ja tytär Olive. Vaimo on kuitenkin Cadeniin kyllästynyt ja lähtee Oliven kanssa pois erilaisten tautien riivaaman Cadenin luolta. Caden saa stipendin, jolla hän päättää rahoittaa uuden upean näytelmänsä, josta tulee tosinta elämää mitä koskaan on teatterissa nähty. Cadenin proggis venyy 17 vuotiseksi eikä hän tunnu saavan valmista millään. 

Työnsä ohessa ehtii Caden avioitua uudelleen (vaimoa esittää Michelle Williams) ja saada toisen tyttären. Hän myös ihastuu lipputiskin naiseen Hazeliin (Samantha Morton), joka elää tulipalon riivaamassa talossa.

Caden ja teatteri Caden

 Ennen elokuvaa oli siitä Teemalla lyhyt esittely, jossa sanottiin, että elokuva kuvaa pienen ihmisen pyrkimystä jättää jotain pysyvää itsestään jällkipolville, mutta suuresta halusta huolimatta se jää pelkäksi yritykseksi. Cadenin usean vuoden teatteriesityksen valmistelua katsoessa tuo "sanoma" kyllä välittyi. Jonkinlaisena johdonmukaisena tarinana kaiken epäloogisuuden ja epäselvyyden välissä oli rakkaustarinan Cadenin ja Hazelin välillä kuin Kaufman olisi halunnut sanoa, että millään muulla ei ole loppujen lopuksi merkitystä kuin sillä, että on rakastamansa ihmisen kanssa. 

En tiedä mitä Kaufman todellisuudessa halusi sanoa elokuvallaan, mutta katsojan hämmentäminen erilaisilla omituisuuksilla oli mielestäni ärsyttävää. Kuten Hazelin asuminen palavassa talossa. Tai kun Caden kysyi hänen kaksospoikien nimiä, antoi hän kolme nimeä. Tai kun näytelmässä oli vastine elokuvan päähenkilöille, että Cadeneja oli kaksi ja jne. Vihaan tuollaista tarkoituksenmukaista sekottamista. Sana tekotaiteellinen tulee väjäämättä mieleen. 

Elokuvaa ei kuitenkaan ollut tylsä katsoa vaan sitä katsoi hieman kyspsyneen kiinnostuneena, että no mitä sieltä nyt tulee. Philip oli hyvä osassaan sulkeutuneena ja nuhjuisena miehenä, mutta niistä rooleistahan hänellä on paljon kokemusta. 

Niin kuin alussa sanoin, niin Kaufman toimii paremmin käsikirjoittajana. Pidänkin useista hänen käsikirjoittamista elokuvista. 

**1/2

Ohjaaja: Charlie Kaufman (Esikoisohjaus)

Pääosissa: Philip Seymour Hoffman, Samantha Morton ja Michelle Williams

Kesto: 124min

Valmistusmaa: USA

30/1001 Metropolis (1927)

Katsastin Teeman elokuvafestarit aloittaneen Fritz Langin Metropolis-elokuvan. Ensimmäiseksi sci-fi elokuvaksi tituuleerattu klassikko on antanut aimo kaupalla vaikutteita jälkeläisilleen.

Frederesen (Alfred Abel) on tulevaisuuden kaupunki Metropoliksen hallitsija. Kaupungissa rikkaat asusteevat kaupungissa, mutta köyhät työläiset kaupungin alla tehtaita pyöritellen. Fredresenin poika Freder (Gustav Fröhlich) kokee valaistuksen hetken ja haluaa mennä maan alle työskentelemään "veljiensä ja siskojensa" luokse. Freder vaihtaakin paikkoja erään työläisen kanssa, joka lähtee puolestansa elämään Frederin eloa maan pinnalle. Maan alla työläisiä inspiroi nuori kaunis nainen Maria (Brigitte Helm). 

Fredresen ei tykkää tästä rauhan sanomaa levittävästä naisesta vaan antaa käskyn keksijälle (Rudolf Klein-Rogge), että tämän tulee antaa valmistamalleen koneihmiselle kyseisen naisen kasvot ja näin murskata työläisten luottamus naiseen. Konenainen johtaa työläiset kapinaan, joka aiheuttaa suurta sekasortoa.

Metropoliksen tulevaisuudenkuva on synkeydestä huolimatta varsin osuva vaikkakin loppu antaa toivoa paremmasta huomisesta. Mykkäelokuvien tyyliin osat näyteltiin ylilyöden, joka toimikin hyvin elokuvassa. Brigitte varsinkin oli loistava niin riivattuna konenaisena kuin lempeänä Marianakin. Hänen konenaistanssinsa oli suorastaan hypnoottinen. Myös elokuvan puitteet ovat valmistusaikaansa nähden huippeat. Elokuva antaakin illuusion suurkaupungista.

Pidin myös kovasti kohtauksesta, jossa kuolemaa sekä seitsemää kuolemansyntiä symboloineet patsaat alkoivat tallustella ympäriinsä. Tuollaisen fantasiakohtauksen luojana on pakko olla ollut varsinainen visionääri.

Alussa kiinnostavampi katsoa, mutta loppua kohden sekasortoista tehtaan romahtamista oli hieman rasittava katsoa.

Mestariteos jokatapauksessa.

****

Ohjaaja: Fritz Lang
Pääosissa: Brigitte Helm, Alfred Abel ja Gustav Fröhlich
Kesto:153min
Valmistusmaa: Saksa