sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Immortals (2011)

Se tunne kun elokuva lähtee käyntiin ja tajuaa ensimmäisen 15 minuutin aikana, että edessä on miltei kaksi tuntia kuraa - Immortals.

Kävin siis eilen katsomassa kyseisen 3D-muodossa kuvatun elokuvan. Se kertoo Kreikan mytologian jumalista, jotka ovat valinneet maanpäällä asustelevan ihmisen pojan - Theseuksen (Henry Cavill) - kukistamaan sotaisan ja raakoja keinoja säästelemättömän kuningas Hyperionin (Mickey Rourke). Jumalat, Zeus (Luke Evans) etupäässä, kun eivät halua puuttua ihmisten asioihin. Ovathan jumalat antaneet ihmisille vapaan tahdon juuri sen takia, että voivat itse selvitä sotkuistaan. Jumalat voivat Zeuksen luvalla puuttua asioihin vasta sitten kun vangitut Titaanit* pääsevät valloilleen

*Uranoksen eli taivaan ja Gaian eli maaemon poikia ja tyttäriä. Kuvataan jättiläismäisen suuriksi, ulkomuodoltaan ihmisen kaltaisiksi, väkivaltaisiksi olennoiksi, joita oli alun perin 12. Nuorempi jumalien sukupolvi - olympolaiset - syöksivät  Titaanit vallasta Titanomakhiassa ("war of the Titans")/ Wikipedia.

Titaanien vapauttaminen kuuluu kuningas Hyperioinin suunnitelmiin, mutta heidät voi kuitenkin vapauttaa vain henkilö jolla on hallussaan legendaarinen sotajumala Areksen takoma Epirus-jouskari, jota Hyperion etsii armeijansa kanssa ihmisuhreja säästelemättä. Neitsytoraakkeli (Freida Pinto) ohjaa kuitenkin visiollaan Theseuksen löytämään jouskarin ensin.


Kuten ehkä juonikuvauksesta huomasi on elokuvaa hyvin vaikea selittää ytimekkäästi. Rakenteellisesti siinä oli paljon vikaa. Mistä elokuva oikeastaan edes kertoi? Mikä oli sen pointti? Elokuvan alussa jumalallisesta jousipyssystä kohistiin niin paljon, että ajattelin elokuvan rakentuvan jotenkin sen ympärille, mutta loppujen lopuksi elokuvan protagonisti ei päässyt käyttämään sitä kuin pari hassua kertaa ennen kuin jo menetti sen. Nopeasti kävikin selväksi se, että elokuvassa kaikki muu on sivuseikkaa sen visuaaliselle ilmeelle ja värikkäille väkivaltakohtauksille. Tyylilliseti paljon olikin ammennettu suoraan 300:n laarista.

Näyttelijöistä sen verran, että Theseuksen esittäjä ei osaa näytellä. Näyttelyä ei varmasti auttanut kehnosti kirjoitettu dialogi. Cavill oli täysin hajuton ja mauton pökkelö tusinakasvo. Hän oli ainoastaan fyysisesti uskottava jonkinlaisena soturina. Pääosanaisessa, Pintossa, ei puolestaan sinällään ollut mitään vikaa, mutta taas kehnon käsikirjoituksen/ohjauksen tarjoamissa puitteissa ei päässyt oikein loistamaan. Esimerkiksi kohtaus jossa neitsytoraakkeli päätti luopua neitsyydestään Theseukselle näyistä luopumisen hinnalla, oli tehty niin kuin hän olisi luopunut tyyliin vanhasta villapaidastaan; Ei hirveästi tunnelma suuresta valinnasta jonkin vahvan rakkauden tms. tunteen takia oikein välittynyt.

Mickey Rourke pahiksena oli oikeastaan ainoa "valopilkku" koko elokuvassa. Hän varmasti hoiti badass-roolinsa jostain selkärangasta ja murskasi miehen pallit silmääkään räpäyttämättä. Toinen ei niin kehno oli Stephen Dorff Theseuksen kamuna. Tavallaan olisin toivonut, että hän olisi ollut pääosassa.

En tiedä miksi, mutta en ole nähnyt varmaan yhtäkään elokuvaa kreikkalaisista jumalista, jossa olisin ollut tyytyväinen jumalien ulkonäköön. Tässäkin valkoisissa kaavuissa ihme kultahäkkyrät päässä. En tiedä mikä olisi "uskottavaa", mutta ei näin!


Mielestäni 3D tekniikka ei antanut elokuvalle hirveästi mitään ekstraa. Kolmiulotteisuuden huomasi oikeastaan vasta kunnolla lopputekstien alkaessa.

Eli aikasta kökköä kamaa sisällöllisesti, mutta visuaalisesti hieno. Väkivaltakohtaukset  olivat myös aika hienoja. Kipu välittyi.

**

Ohjaaja:Tarsem Singh (The Cell, The Fall)
Pääosissa:Henry Cavill, Mickey Rourke ja John Hurt
Kesto:110min
Valmistusmaa:USA

I'm Still Here: The Lost Years of Joaquin Phoenix (2010)

"Did someone just human shit on me?"

Katsoin kirjastosta lainaamani dokumentin Joaquin Phoenixista - I'm still here. Elokuva keskittyy tapahtumiin kun Joaquin ilmoittaa kansalle, että lopettaa elokuvauransa ja siirtyy tekemään rap-musiikkia. Moni on tosin kyseenalaistanut sen, että onko elokuva dokumentti vai mokumentti. Itse elokuvassakin käy ilmi tämä median kyseenalaistus, johon J.P reagoi niin, että jos tämä dokumentti olisi vitsi niin se tarkottaisi sitä, että hänen koko elämänsä on vitsi.
Dokumentin on kuvannut J.P:n siskon mies Casey Affleck.

 J.P keikalla.

Elokuvaa katsoessa tunteet vaihtelivat hilpeydestä, sääliin ja epäuskoon. Parhautta oli esimerkiksi se kun J.P yritti saada levylleen tuottajaa ja hän saikin  tapaamisen P. Diddyn kanssa. J.P tuli Diddyn luokse kuin pelokas pikkupoika joka ei edes aluksi löytänyt cd:tä repustaan. Diddyn kuunnellessa J.P:n musaa saattoi vain kuvitella mitä hän mielessään mietti. Sinänsä kunnioitettavaa, ettei Diddy lytännyt J.P:tä täysin vaan kehui paria biisiä ja kehotti jatkamaa musiikkiuraa, jos se teki miehen onnelliseksi tms. Tunteet vaihtuivat kuitenkin hilpeydestä sääliin kun J.P luuli, että Diddy haluaisi "alkaa nauhoittamaa" hänen musiikkiaan, mitä hän ei todellakaan halunnut. J.P murtui lasiensa alla ilmeisesti kyyneliin. Kohtaus oli liikuttava ja miestä kävi sääliksi, mutta samaan aikaan mietin, että onko tämä sittenkin vain osa kässäriä? Toinen säälin paikka oli se kun hän ilmoitti Letterman-showssa lopettavansa näyttelijäntyönsä. Lettermanin vitsit tuntuivat vähintääkin julmilta ja miehen romahdus shown jälkeen tuntui aidolta.

Dokumentissa kävikin ilmi J.P:n kiihkeä huorien, huumeiden ja raivokohtauksien täyteinen elämä. Saipa dokumentissa tarpeekseen eräs hänen kaveri/assistentti, joka päätti kirjaimellisesti kakkia Joaquinin naamalle yöllä miehen nukkuessa. Sinänsä hienoa jos Joaquin hyppäsi pois menestyksekkäästä näyttelijän urastaan, että voisi tehdä sitä mitä oikeasti rakastaa (eikä vain yhtenä huumehöyryisenä oikkuna). Harva siihen pystyisi, kuten hän toistuvasti hoki.

***1/2

Ohjaaja:Casey Affleck (Esikoisohjaus)
Pääosissa:Joaquin Phoenix, Antony Langdon ja Carey Perloff
Kesto:108min
Valmistusmaa:USA

Primer (2004)

Lainasin kirjastosta kaverini kehoituksesta elokuvan Primer. En tiennyt elokuvasta ennakkoon mitään ja ajattelin sitä jonkinlaiseksi hirviö-elokuvaksi. En olisi voinut olla enemmän väärässä.


Elokuvan ensimmäiset parikymmentä minuuttia meni siihen, että yritin ymmärtää mistä elokuvassa puhutaan ja mitä siinä oikeastaan tapahtuu. Kaksi insinööriä (Shane Carruth, David Sullivan) rakentavat päätyönsä ohessa kotioloissa jonkinlaista laitetta teknistä jargonia säästelemättä. Jossain vaiheessa aloin ymmärtämään, että nyt on kyseessä jonkinlaisen aikakoneen rakentaminen. Herrat siis keksivät laitteen jolla saavat monistettua itsensä niin, että heille jää aikaa katsoa mihin kannattaa pörssimarkkinoilla sijoittaa. Näin he saisivat paljon rahaa. Aikavarkaus ei kuitenkaan suju ilman lunnaita. “Ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin” Lars von Trierin sanoja käyttäen.

Tykkään näin tyylilajillisesti dokumentinkaltaisista mokumenteistä ja nämä jätkät olivat uskottavia innokkaina insinööreinä, jotka ovat jonkin suuren oivalluksen lähteillä. Vaikka suuri osa elokuvasta menikin jonkinlaisessa ymmärtämättömyyden ja miltei ymmärtämisen sumussa, niin ei voi muuta kuin pitää käsikirjoittaja-ohjaaja-tuottaja-pääosanesittäjä Shane Carruthia jonkinlaisena nerona. Kyse ei ole edes siitä, että hänen on pakko olla nero koska hän käytti teknistä termistöä jota en ymmärtänyt vaan koko "konseptin" keksimisestä. Miten elokuvasta saa noin mielenkiintoisen vaikka ei siitä puoliakaan ymmärrä? (Tai en minä ainakaan). Vaatii toisen katselukerran.

Ei todellakaan mikään aivot narikkaan elokuva vaan aivot kaakkoon elokuva. Tällaisiakin tarvitaan.

***1/2

Ohjaaja: Shane Carruth (Esikoisohjaus)
Pääosissa: Shane Carruth, David Sullivan ja Casey Gooden
Kesto: 77min
Valmistusmaa: USA

Iceman (1984)

Jos olisi keino jäädyttää sairaita kunnes parannuskeino keksitään, niin kestäisikö maapallo sen. Tulisiko elämän pitkittäminen vain rikkaiden etuoikeudeksi?

Katsoin mtv3:lta äsken tulleen 80-luvun elokuvan Jäätynyt mies (Iceman). Elokuvassa tiedeseurue löytää arktisissa kaivauksissaan Pohjois-Amerikasta jäätyneen miehen noin 40 000 vuoden takaa. Jäämies kiidätetään jäälohkareen sisällä tukikohtaa tutkimuksiin. Jäämiehen sulaessa huomaa lääketieteellinen ryhmä, että miehellä on vielä kaikki solut vahingoittumattomina ja aivotoimintaakin löytyy. Kaikkien hämmästykseksi jäämies herää henkiin. Lääketieteellistä häärintää tarkkailee innostunut antropologi Shephard (Timothy Hutton), joka ei hyväksy miehen pitämistä pelkkänä lääketieteellisenä koekanina vaan haluaa tarkkailla tätä karhujen tutkimiseen suunnistellussa valvotussa luonnon kaltaisessa ympäristössä. Shephard saakin kokeiluilleen luvan ja vaiheittainen tutustuminen  neanderilaiseen Charlieen (John Lone) alkaa.


Elokuva herätti ihan mielenkiintoisia ajatuksia mitä vastaavassa tilanteessa oikeasti tehtäisiin. Asuttaisimmeko esihistoriallisen miehen johonkin luonnonpuistoon asumaan? Toisaalta olisi aika julmaa laittaa hänet sinne ainoaksi ihmiseksi. Ihmiset kun ovat laumaeläimiä ja vastakkaisen sukupuolen läsnäolo ja lisääntyminen olisivat varmaan aika inhimillisiä asioita tarjota. Mieleeni juolahtikin, että tulisikohan televisioon jonkinlainen reality-show kuten "Neanderilaiselle morsian". Monet naiset kun ovat kyllästyneet tällaiseen materialistiseen kaupunkielämään, niin kilpailuun osallistujia varmasti löytyisi.

Näyttelytyöstä täytyy sanoa, että kiinalainen John Lone oli kyllä niin uskottava neanderilaisena kuin vain voin kuvitella, esimerkiksi hänen liikkumisensa ja kehollinen ulkomuotonsa. Hutton oli puolestaan hyvä intohimoisena antropologina, joka näki ihmisen tieteen ohi. Myös kommunikointi Charlien kanssa oli ainakin jossain määrin mielenkiintoista katsottavaa ja koskettavaakin. En kuitenkaan kyyneliin asti liikuttunut.

Elokuva oli myös paikoin koominen, kuten se että nenderilaisen nimi oli Charlie. Ei jotenkaan kuulosta kovinkaan uskottavalta esihistorialliselta nimeltä. Tai mistäs minä tiedän. Tietystikään elokuva ei ollut mikään tieteellisesti tarkka dokumentti, mutta jotenkin häiritsi myös se, että Shephard tiedusteli erästä Charlien käyttämää sanaa arktisen alueen inuiittikansalta ja he osasivatkin auttaa sanan käännössä, niin miksi Shepard ei käyttänyt näitä inuiitteja enemmänkin hyödykseen ymmärtääkseen Charlieta paremmin?

Osittain mielenkiintoinen katsaus universaaliin ihmiseen.

***

Ohjaaja: Fred Schepisi
Pääosissa: Timothy Hutton, Lindsay Crouse, John Lone ja Danny Glover
Kesto:100min
Valmistusmaa: USA

Merlin: Season 3 (2010)

"In a land of myth, and a time of magic, the destiny of a great kingdom rests on the shoulders of a young boy. His name... Merlin. ..."

1. kauden  ja 2.kauden nähtyäni oli pakko tilata heti perään Merlinin 3. tuotantokausi!


3. Kausi sisältää jaksot 1-13.

Levy 1, jaksot 1-3:

1.-2. The Tears of Uther Pendragon

Tässä kaksiosaisessa aloitusjaksossa Morgana on vieläkin juonessa siskonsa Morghausen kanssa, mutta teeskentee Utherille olevansa hänen rakastava holhokki . Morgana kerää Utherilta kyyneleitä, joita hän käyttää woodoomaisesti hyväkseen siskonsa kanssa ja ajaa Utherin hulluteen. Koko hovi kyseenalaistaa Utherin kyvykkyyden jatkaa kuninkaana.
Väkevä aloitus kaudelle. Uther oli uskottava huulluteen ajatuvana ja Morgana esitti pahista muikeilemalla (niin kuin valitettavasti koko kauden ajan).
***

3. Goblin's Gold

Ehkä koko kauden paras jakso. Gaius pääsee osoittamaan todelliset näyttelijänlahjansa, kun hänet on vallannut kultaa rakastava menninkäinen. Nauroin NIIN kovaa!
****


Levy 2, jaksot 4-6:

4. Gwaine

Merlin ja Arthur kokevat tavernassa ongelmia, kun rohkelias muukalainen - Gwaine - syöksyy auttamaan. Gwaine myös lämpenee Gweniin, mutta hän ei miehen rutinoituneisiin flirttailueleisiinsä lankea. Samanaikaisesti Gwainin rellestäessä, lähestyy kaksi ritaria aikeinaan tappaa Arthur...
Komian herran ansiosta
 ***1/2

5. The Crystal Cave

Arthurin ja Merlin paetessa vihollisiaan menevät he kristalliluolaan, jossa taikuri Talies parantaa haavoittuneen Arthurin ja näyttää Merlinille vision tulevaisuudesta, jossa Morgana puukottaa Utherin. Jaksossa myös Uther paljastaa Gaiukselle, että Morgana on hänen oikea tyttärensä ja näin hänellä on oikeus valtaistuimeen.
***

6: The Changeling

Arthuria painostetaan menemään naimisiin vierailevan Elenan kanssa. Elena on kömpelö ja ronski johtuen siitä, että sininen keiju on laittanut Elenaan vauvana kirouksen, eikä hänen tahtonsa ole täysin vapaa.
***


Levy 3, jaksot 7-9:

7. The Castle of Fyrien

Morgause on vanginnut Gweinin, jonka jälkeen hän kidnappaa myös Gweinin. Morgause antaa Gweinille ultimatumin, että häne täytyy tuoda Arthur luokseen tai hänen veljensä tulee kärsimään.
Jaksossa oli paljon draamaa ja juonittelua. 
***

8. The Eye of the Phoenix

Arthurin on tullut aika näyttää olevansa kuninkaan tittelin arvoinen. Uther lähettää hänet questille etsimään "Fisher kuningasta" ja tuomaan hänelle kuuluvan kolmikärkisen sauvan. Merlin ei kuitenkaan malta antaa Arthurin mennä yksin vaaralliselle matkalle.
Hieman Indiana Jonesin Viimeisen ristiretken tuntua, me likey!
***1/2

9. Love in the Time of Dragons

Gaiuksen vanha rakkaus saapuu yllättäen Camelotiin. Merlin epäilee, että Gaiuksen vanhalla heilalla on pahat mielessä, mutta Gaius loukkaantuu tästä ja ajattelee, että Merlin on vain itsekäs.
Hieman tylsä täytejakso.
**


Levy 4, jaksot 10-13:

10. Queen of Hearts

Morgana näkee enneunen Gwenistä tulevana kuningattarena. Tästä pelästyneenä päättää hän paljastaa Uthrille parin suhteen. Tästä pillastuneena Uther karkoittaa Gwenin valtakunnasta. Arthur tekee uhrauksen ja seuraa Gweniä jättäen Camelotin taakseen.  Merlin tekee hieman taikoja ja muuttaa muotoaan auttaakseen pariskuntaa.

11. The Sorcerer's Shadow

Typerä Gilli-poika haluaa päteä taikuudella Camelotin turnajaisissa, ei hän muuten niin hintelänä kaverina pärjäisikään.
Täytejakso.
**

12.-13. The Coming of Arthur

Kaksiosaisessa päätösjaksossa Arthur ja Merlin saavat käsiinsä "cup of lifen". Valitettavasti Morgana saa kupin kätösiinsä ja tämän avulla nostattaa kuolleiden armeijan. Taistelussa menehtyy moni ja koko Camelotin tulevaisuus on vaakalaudalla. Vain yksi tietty lohikäärme ja miekka voi enää pelastaa.
***1/2


Kausi oli kokonaisuudessaan hyvä ja viihdyttävä. Ainoastaan minua häiritsi se, kuinka Morganan rooli supistui yksiulotteisen pahaksi. Ei pahuudessa sinällään mitään pahaa, mutta kun hän esitti jonkin aikaa hyvää hoville, niin hirveän paljon tapahtui sellaista virnistelyä selän takana. Kyllä sitä vähemmästäkin uskoo, että ihmisellä on "pahat mielessä" kuin jatkuvalla ja jumalattomalla irvistelyllä. Gwen oli ehkä taas hippusen parempi kuin kahdessa edellisessä kaudessa. Jatkuvaa parannusta ehdottomasti. Ei siltikään suosikki.
Koko kausi ***1/2

Drive (2011)

Sain vihdoin aikaiseksi mennä katsomaan paljon kehutun Drive:n.

Ryan Gosling näyttelee vähäpuheista ajajaa, joka elättää itsensä ajamalla pakoautoa, tekemällä elokuviin ajostuntteja sekä korjaamalla autoja. Mies elää yksin ja hänen ainoa ystävänsä on autokorjaamon omistaja Shannon (Bryan Cranston). Ajajan ankeaa elämää piristää naapurin suloinen Irene (Carey Mulligan) ja hänen poikansa Benicio. Naapuriperheen isä on vankilassa, joten ajaja auttelee, ihastuu ja rakastuu. Irenen aviomies kuitenkin palaa vankilasta ja ajaja sotkeutuu ongelmiin säästääkseen Irenen ja Benicion miehen velkojien kostolta.

Shannonin hämäräperäisten "kavereiden" rooleissa pyörii Ron Perlman sekä Albert Brooks.


 Ryan Gosling yksinkertaisesti osaa näytellä. Hän oli niin vakuuttava roolissaan, että ei mitään rajaa. Parasta oli se, että vaikka hän oli hiljainen ja eleetön, niin Irenen ja tämän lapsen kanssa hän kuitenkin hymyili ja näytti tunteitaan (vakavuus ei siis vaikuttanut teennäiseltä). Tämä toi myös väkivaltakohtauksiin mukavaa kontrastia; Vaikka hän kykeneekin rakastamaan, niin löytyy myös pimeämpi puoli. Ryan vangitsi nämä hahmon kaikki aspektit ja olikin elokuvan kantava voima.

Samoin kuin Ryanin hahmo, myös itse elokuvan alku- ja loppupuoli olivat  hyvässä kontrastissa. Elokuvateatterin pariinsa kietoutunut hameväki ääntelikin ärsyttävän pahoinvoivasti elokuvan loppupuolella. Ymmärrän, että on kiva esittää sellaista  naista, joka kaipaa miehen turvaa elokuvan kauhunhetkillä, mutta jos sen oman turvan voisi  kuitenkin pitää kiinni. Kiitos.

Soundtrack on myös aivan huippu. Kavinskyn Nightcall summaa koko elokuvan.


Aina Ryanin valkokankaalla nähdessäni olen taas teini ja tekisi mieli kirjottaa hänestä päiväkirjaani kuinka hän on niin ihq ja vähintäänkin tuleva mieheni.

Loistava elokuva.

****1/2












Ohjaaja:  Nicolas Winding Refn (Pusher, Valhalla rising)
Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan ja Bryan Cranston
Kesto: 100min
Valmistusmaa: USA

Dread (2009)

Katsoin Anttilan alesta ostamani elokuvan Kammo (Dread). Kannessa luki jotain Clive Barkerin Veren kirjoista, mikä sai minut heittämään tuotteen koriin muiden halpisten joukkoon. Nyt harmittaa!
Ohjaajaksi opiskeleva säntillinen nuorukainen Stephen (Jackson Rathbone) tapaa villin ja vapaan Quaid'in (Shaun Evans), joka tekee ehdoituksen että Stephen tekisi lopputyökseen dokumentin peloista. Quaid nimittäin haluaa päästä pelkojen alkulähteille että pääsisi lapsuuden trauman aiheuttamista pelkotiloista itse eroon. Nuorukaisten mukaan tulee vielä filmin leikkaajan roolissa Cheryl (Hanne Steen). Dokumentin teko kuitenkin riistäytyy käsistä, koska intensiiviseksi käyvä Quaid ei ole tyytyväinen dokumentin lopputulokseen vaan haluaa että kukin kohtaa oikeasti pelkonsa.


Elokuva sai jo tuskastumaan alakumetreillä "nuorekkailla" kuvakulmillaan sekä kehnolla dialogilla. Toinen pääosan esittäjä oli varmaan Pinokkiolle sukua; sen verran puista menoa. Elokuva oli kuin jokin teinikauhu, joka ei yrittänyt olla edes hauska. Ehkä silloin tällöin oli jotain pilkahduksia mielekkäistä ideoista, mutta ne olivat todennäköisesti pöllitty Cliven kirjasta (en ole lukenut). Visuaalisesti joitain aika realistisen näköiseksi saatuja kammottavia juttuja, mutta joka tapauksessa...

Niin huono, niin huono.

*1/2

Ohjaaja: Anthony DiBlasi (Cassadaga)
Pääosissa: Jackson Rathbone, Hanne Steen ja Laura Donnelly
Kesto: 108min
Valmistusmaa: UK, USA

The Killing room (2009)

Katsoin viedeovuokraamosta käytettynä ostetun The Killing roomin. En tiennyt elokuvasta mitään ennakkoon, mutta sen kansikuva sekä vertaus elokuviin Saw sekä Cube houkuttelivat ostoon. En viitsi hirveästi elokuvan juonta avata, ettei elokuvaa näkemättömän katselijan kokemus laimene. Parasta nimittäin oli se ettei tiennyt mitä odottaa.

Elokuvassa neljä varallisuudeltaan heikkoa henkilöä (Timothy Hutton, Nick Cannon, Clea DuVall ja Shea Whigham) osallistuvat vapaaehtoisina tieteelliseen tutkimukseen kohtuullisen palkkion toivossa. Kokeen on järjestänyt  jo kauan sitten lopetettu hallituksen "mind control" -ryhmä, joka on uudelleen aktivoitu WTC-iskujen jälkeen. Tätä testiryhmä ei kuitenkaan tiedä. Kokeen johtajana toimi mainio Peter Stormare ja kokeen pääpsykologina Chloë Sevigny.


Olin elokuvasta hyvin positiivisesti yllättynyt, koska kuten jo sanoin; en tiennyt mitä odottaa. Imdb-sivustolla elokuva ei ole kuitenkaan saanut kuin vaivaiset 5,7 tähteä. Tämä voi johtua siitä, että ihmiset pitävät klippiä halpana saw/cube-elokuvien kopiona. Minä kuitenkin tykkään genrestä jossa ihmiset joutuvat jonkinlaisen "mind gamingin" kohteiksi, enkä koe että tyylilaji olisi  loppuun kulutettu.

Ei elokuva kuitenkaan täydellinen ollut vaan esimerkiksi parin henkilön näyttelijäsuorituksissa olisi ollut toivomisen varaa. Tykkään yleensä Sevignyn roolityöstä, mutta tässä hän oli jotenkin hyvin jäykkä (jäykempi kuin yleensä) ja persoonaton. Hutton oli puolestaan loistava!

Elokuva alkoi ja loppui erittäin vahvasti, mutta keskelle olisi toivonut sitä huipennusta hieman korostetummin. Muutenkin niin herkullisen aiheen ympärille olisi voinut kehitellä ehkä vielä hieman kiehtovampia juonikuvioita. Miinuksista huolimatta...

Kuukauden positiivinen yllättäjä!

***1/2
Ohjaaja: Jonathan Liebesman (The Texas Chainsaw Massacre: The Beginning)
Pääosissa: Nick Cannon, Clea DuVall  ja Timothy Hutton
Kesto: 93min
Valmistusmaa: USA

Mr. Nobody (2009)

Before he was unable to make a choice because he didn't know what would happen. Now that he knows what will happen, he is unable to make a choice.

Katsoin Anttilasta ostamani paljon kehutun Mr. Nobody:n. Katsoin kahdesta DVD.stä sen ohjaajan version teatteriversion sijaan.

Viimeinen kuoleva mies, Mr. Nobody (Jared Leto), elää elämänsä viimeisiä päiviä vuodessa 2092. Journalisti on tullut haastattelemaan miestä haluten tietää tämän elämäntarinan. Journalistin hämmennykseksi mies kertoo elämästään ristiriitaisia versioita. Herra Nobodyn elämän käännekohtana tuntuu olleen hänen kohtaamansa mahdoton valinta; mennäkö eronneista vanhemmistaan äidin (Natasha Little) luokse asumaan vaiko jäädä isänsä (Rhys Ifans) luokse. Valinnan mahdottumuuden kautta noin 9 vuotiaan Nobodyn elämä jakautuu kahtia; toinen todellisuus kertoo siitä jos hän olisi jäänyt isänsä luokse ja toinen todellisuus jos hän olisi mennyt äitinsä matkaan. Nobody kertoo elämistään lähinnä rakkauksiensa kautta. Isänsä luona asuessaan hän tapaa mieleltään epävakaan, mutta niin ihanaisen Elisen. Todellisuus jakautuu vielä kahtia siltä osin, jos hän ei olisikaan sinnikkäästi jahdannut rakastamaansa Elisiä vaan olisikin tyytynyt aasialaiseen Jeaniin. Äitinsä luona hän taas tapaa elämänsä toisen rakkauden Annan.


Ööh..Jos en nyt ole niin innoissani kuin lukuisat arvostelijat, niin tekeekö se minusta vajakin. Ehkä.
Olihan se hyvin rakennettu elokuva, ei siinä mitään. Näyttelijät tiesivät mitä tekivät. Aivot saivat ruokaa miettiessään, että mitä tässä nyt tapahtuu ja mikä on totta ja mikä ei. Myös elokuvan filosofinen osuus täyttyi, koska kaikki valinnat ovat oikeita.

Silti täytyy sanoa, että minulta negaa elokuva saa omaan mieleeni liiasta hihhuttelusta. Klassisen musiikin sekä Mr. Sandman-kappaleen säestämänä poikkaloivat ihmiskohtalot ja rakastavaisten sänkykieriskelyt saivat minut irvistämään. Älkää perkele alleviivatko. Ei jaksa.

***

Ohjaaja: Jaco Van Dormael
Pääosissa:Jared Leto, Sarah Polley ja Diane Kruger
Kesto:141min
Valmistusmaa:Kanada, Belgia, Ranska, Saksa

Baby Mama (2008)

En tiedä mitä sanoa puolustukseni kuin, että tykkään Tina Feysta. Ostin siis vuokraamosta poistettuna elokuvan Baby Mama, jota kyseinen henkilö tähdittää. Tavallaan jo tiesin elokuvaa poimiessani, että on virhe ostaa se, niin kuin se olikin.

Elokuvassa hedelmätön sinkku Kate (Tina Fey) alkaa kuulla biologisen kellonsa tikittävän, joten päättää hommata itselleen lapsen sijaisäidin kautta. Lapsensa äidiksi hän saa Angien (Amy Poehler); white trash -hetukan, joka ei älyllä loista ja jonka elintavat ovat raskaana olevalle huolestuttavat. Riideltyään poikaystävänsä kanssa, päättää Angie muuttaa Katen kanssa asumaan ja siinähän sitä kreisiyttä sitten riittää kun niin hassun junttimainen nainen asustelee järkevän ja älykkään uranaisen kanssa - NOT!


Tina Fey taitaa olla yhden soinnun naisia. Tiettyyn pisteeseen asti rooli vahvana, älykkäänä uranaisena toimii, mutta sitten pitäisi olla jotain muutakin tai hahmoon joka seikkailee elokuvasta toiseen ja tv-sarjasta toiseen alkaa hieman jo kyllääntyä. Angien roolissa toiminut Amy onnistui kyllä mölisevänä vajakkina, jos se oli ohjaajan tarkoitus. Viihdyttävä hän ei kyllä ollut. Katen eksentrisen pomon roolissa piipahti Steve Martin. Tämäkin roolihahmo tuntui hyvin teennäiseltä ja päälle liimatulta jutulta joka vaan oli pakko saada mukaan, että Katen elämä tuntuisi mahdollisimman absurdilta; Hän kun on ainoa järkevä tässä hullussa maailmassa, yhyy.

Katen rakkauden kohteena toimi Creg Kinnear  Rob'bina. En tykkää siitä miehestä ollenkaan. Hän oli mielestäni siedettävä ainoastaan homona elokuvassa Elämä on ihanaa. Baby Mama ei siis ollut hauska, se oli huonosti kirjoitettu sekä ohjattu. Ehkä nauroin muutamaan otteeseen Katen kuivalle huumorille sekä Sigourney Weaverin tähdittämälle sijaisäitipalvelun johtajalle.

Hukkaan mennyttä aikaa.

*

Ohjaaja: Michael McCullers (Esikoisohjaus)
Pääosissa: Tina Fey, Amy Poehler, Creg Kinnear ja  Sigourney Weaver
Kesto: 99min
Valmistusmaa: USA

La Moustache/Viikset (2005)

Inhottavaa, että ei voi yskän takia nukkua pitkään kerrankin kun saisi. Aamuohjelmaksi keksin katsoa pitkään minulla lainassa olleen Emmanuel Carreren samannimiseen kirjaan perustuvan elokuvan Viikset (La Mustache). Kirjailija on myös ohjannut elokuvan. Kiinnostuin Carreresta kun luin hänen loistavan kirjansa Valhe.

Elokuvassa viiksekäs mies (Vincent Lindon) kysyy vaimoltaan (Emmanuelle Devos), että mitäs jos nämä viikset lähtisivät pois. Vaimo vastaa epäröiden, että ei ehkä tykkäisi, koska on tottunut niitä jo 15 vuotta katselemaan. Mies kuitenkin päättää hankkiutua karvareuhkastaan. Seuraavana päivänä mies herää vaimonsa vierestä muikeana; mitäköhän vaimo ajattelee paljaasta nenänalusesta. Vaimo ei kuitenkaan miehen harmiksi huomaa mitään. Pariskunnan mennessä tapaamaan kavereitaan, eivät hekään huomaa miehessä mitään muutosta. Lopulta mies suuttuneena alkaa rähjäämään vaimolleen, että leikkasin viikseni, miksi et huomaa. Vaimo kuitenkin pelästyneenä väittää, että ei miehellä viiksiä alun alkaen ollutkaan.

Mies kyseenalaistaa oman mielenterveytensä sekä epäilee, että koko hänen lähipiirinsä on yhteisessä jekussa mukana. Tästä alkaa surrealismia lähentelevä seikkailu miehestä ja hänen viiksiensä vaikutuksesta maailman tilaan.


Nostan hattua, että Emmanuel on jaksanut ensin kirjoittaa kirjan, joka keskittyy miehen viiksiin ja tämän jälkeen vielä ohjannut siitä elokuvan. Jotenkin ajatuksen tasolla niinkin pienen ominaisuuden ympärille rakennettu elokuva tuntuu hienolta ja mielenkiintoiseltakin. Luulen, että elokuvakokemustani heikensi voimakkaasti se, että tiesin jo etukäteen elokuvan pääjuonen, elokuvassa kun ei hirveästi mitään muuta  tapahdu. Näyttelijöistä täytyy sanoa, että heitä oli mielenkiintoista katsoa. He olivat jotenkin hyvin rouheita ja luonnollisia rooleissaan. Mies oli karhea, karu ja todellinen miehen arkkityyppi. Kun taas vaimo oli pehmeän sensuelli naisen arkkityyppi. En tiedä mitä kirjailija/ohjaaja tarinalla haki, mutta jotenkin mieleeni nousi ajatus siitä, että "kuinka hyvin rakkaasi todella tuntevat sinut?"

Elokuva ei missään tapauksessa noussut suosikikseni, mutta ei sen parissa viettämäni aika yhtä tuskaakaan ollut.

Paikoin mielenkiintoinen artsy kinda movie.

**1/2

Ohjaaja: Emmanuel Carrera
Pääosissa:Vincent Lindon, Emmanuelle Devos ja Mathieu Amalric
Kesto:87min
Valmistusmaa:Ranska

Vantage point (2008)

Katselin TV5:ltä tulleen; Vantage point - Askeleen edellä -elokuvan. Jotenkin tuntuu, että elokuvat menevät TV5:teen kuolemaan. Kanava toimii unohdettujen elokuvien hautausmaana.

Amerikan presidentti (William Hurt) pitää Espanjassa julkisella aukiolla puhetta, kun yht'äkkiä hän saa luoteja rintaansa. Tapahtumaa kerrataan monen henkilön näkökulmasta; mm. terroristin, turistin (Forest Whitaker), presidentin turvamiehen (Dennis Quaid) sekä uutistoimitoimituksen (mm.Sigourney Weaver).
Siellä se luodin välähdys näkyy.

Kurosawa teki sen Rashömon:issa ja tekikin sen hyvin. Sen jälkeen ajalla leikkimisen kerrontatapaa on moni kopioinut. Toiset onnistuneesti (Memento), toiset ei niin onnistuneesti (Vantage point). Elokuva alkoi mielestäni dynaamisesti. Pidän Sigourney Wieveristä ja tämän avaama kohtaus uutisstudion kulisseista sai heti kiinnostumaan tarinasta. Tavallaan olisin toivonut, että koko elokuva ja sen tapahtumat olisivat kerrottu uutisohjaajan ja hänen apuaan tarvitsevan presidentin turvamiehen välillä, ilman toisia näkökulmia. Heti kun elokuvassa kelattiin ensimmäistä kertaa tapahtumat alkuun alkoi se mennä hieman liian "24:ksi" minun makuuni. Dennis Quaid IS Jack Bauer IN Vantage point...tai jotain vastaavaa.

Ei elokuva kuitenkaan täysin kökkö ollut. Mielenkiintoni pysyi koko elokuvan raiteillaan. Tosin digiboksini oli lopettanut nauhoittamisen 5 minuuttia ennen loppua (Which wasn't so nice)  ja jouduin katsomaan sen erikseen YouTubesta.

Elokuvassa pyöri kaksi has been -sarjatähteä; Lostin Matthew "lääkäri" Fox ja Amyn lailla Richard "oikeusavustaja" Jones. Molemmat työskentelivät salaiselle palvelulle ja molempien roolisuoritukset olivat mieleenpainumattomia. Whitaker oli ihan Ok turistina,  tosin hänen näyttelijänlahjansa menivät hukkaan noin yksiulotteisessa roolissa. Perus toimintaa pienellä twistillä.
Ihan Ok.

**1/2

Ohjaaja: Pete Travis (Henrik VIII /Tv-elokuva)
Pääosissa: Dennis Quaid, Forest Whitaker ja Matthew Fox
Kesto:90min
Valmistusmaa: USA

The Green Hornet (2011)

Ostin Hulluilta päiviltä kasan DVD-levyjä, yksi niistä oli Seth Rogenin tähdittämä sekä yhdessä Evan Goldbergin kanssa käsikirjoittama The Green Hornet. Kaduilla kiertäneiden huhujen takia odotukseni kyseistä elokuvaa kohtaan olivat minimaaliset. Tämän takia yllätyinkin lievän positiivisesti.



60-luvulla lanseerattuun sarjaan sekä sarjakuviin pohjautuvassa elokuvassa seikkailee  pääosissa rikkaan lehdenomistajan poika Van Williams (Seth Rogen), joka haluaa elämältään jännitystä ja makeita muistoja. Tätä halua ei lehden johtaminen tyydytä, niinpä hän päättääkin ryhtyä supersankariksi. Van naamioituu ja alkaa taistelemaan rikollisuutta vastaan supersankarilta epäoletettavalla tavalla; tekeytymällä rikolliseksi auttaakseen ihmisiä paljastamatta identiteettiään. Vanilla ei ole kuitenkaan varsinaisesti mitään supersankarilta vaadittavia skilssejä, ainoastaan kasapäin rahaa ja kyky vaikuttaa mediaan. Taitoaukkoa täydentämään tuleekin kungfu- sekä tekniikkamestari Kato (Jay Chou), joka toimi ennen Vanin isän avustajana, nyt siis Hornetin sidekickinä.  Naiskiintiön täyttää Cameron Diaz Vanin sihteerinä ja Green Hornetin operaatioiden mastermindina.

Elokuva alkoi hyvin tökkeröisesti. Dialogi oli muka hauskaa, eikä fiilikseen päässyt heti mukaan. Tunnelmaa yritettiin jopa pakkosyöttää menevillä musiikkivalinnoilla. Katsominen oli vaivaannuttavaa. Jonkin aikaa elokuvan rullattua alkoi se kuitenkin jollain tavalla luistamaan ja oli paikoin peräti hauska. Keskiössä oli kuitenkin vähän turhan voimakkaasti action. Pidän kyllä kunnon toimintakohtauksista ja niitä supersankarielokuvissa pitää ollakin, mutta tässä kohtaukset olivat vesitettyjä ylipituuksillaan. Elokuvan loppu myös laskeutui kuin lehmän häntä. Mikä antikliimaksi! Tuijotin lopputekstejä järkyttyneenä monttu auki - tässäkö tämä oli?!


Katon näyttelijä oli aika mainio, mutta tuntui välillä että hän ei oikein tiennyt mitä tekisi roolihahmollaan. Seth oli puolestaan sitä samaa mitä häneltä on kaikissa aikaisemmissakin elokuvissa totuttu näkemään; kuivaa huumoria sekä vinohymyilyä. Omalla tavallaan hauskaa, mutta alkaa jo hieman kyllästyttämään. Cameron teki vakkarit, ei mitään spesiaalia.

En ole koskaan katsonut alkuperäistä hornettia tai lukenut sarjakuvia, joten en osaa sanoa kuinka pahaa raiskausta elokuva oli uskollisuus saralla. Elokuva sai lähinnä minut haluamaan nähdä Bruce Leen tähdittämän alkuperäisen sarjan (sen on pakko olla parempi).

Blaah! Ja paikoin ihan jees.

**1/2

Ohjaaja: Michel Gondry (Tahraton mieli, Be kind rewind)
Pääosissa:Seth Rogen, Jay Chou ja Christoph Waltz
Kesto:119min
Valmistusmaa:USA

La tourneuse de pages /Pianistin sivunkääntäjä (2006)

Ykköseltä tuli eilen myöhäisillassa elokuva, joka minun on pitänyt pitkään katsoa - Pianistin sivunkääntäjä (La tourneuse de pages).

Elokuvassa lahjakas nuori Mélanie-tyttö harjoittaa pianon soittoa tavoitteenaan läpäistä konservatorion pääsykoe. Kokeessa soittaessaan tytön musiikin kuitenkin keskeyttää hänen pääarvostelijansa Ariane (Catherine Frot), joka päästää häneltä nimikirjoitusta haluavan henkilön kesken tytön esityksen sisään. Nimikirjoitusepisodin jälkeen tytön soitto herpaantuu ja koe menee penkin alle.

Sitten seurataankin tyttöä jo kun hän on varttunut nuoreksi naiseksi  (Déborah François). Hän on Pariisissa mennäkseen töihin lakitoimistoon, missä Arianen mies on töissä. Tämä ei ole sattumaa, koska Mélanie ei ole unohtanut ja payback is a bitch. Järjestelmällisesti Mélanie hakeutuu lähemmäs vihaamansa ihmistä, jotta kosto olisi mahdollisimman suloinen.

Tulin, näin, kostin.

Tiesin elokuvasta ennen kuin katsoin sen, että tytölle käy jotain kamalaa nuorena, jonka hän sitten vanhempana kostaa. En olisi voinut arvatakaan, että asia oli jokin noin mitättömältä tuntuva kuin nimikirjoitusta haluavan ihmisen sisään päästäminen. Minusta olikin hyvä, että Mélanien koston motiivi ei ollut mikään fyysisen väkivallan muoto kuten ennakkoon luulin. Kosto tuntuukin tätä taustaa vasten hieman kohtuuttoman mittavalta. Toisaalta se pistää miettimään, että noin pieni asia voi musertaa jonkun ihmisen haaveet ihan tosielämässäkin. Asiat ovat loppujen lopuksi joskus niin pienestä kiinni.

Mielestäni myös valinta elokuvan pääosapariksi oli täydellinen. Mélanien näyttelijä osasi esittää hyvin ihmistä joka on ulkoapäin viattoman suloinen, mutta jonka pinnan alla kuohuu enemmän kuin naama näyttää. Arianen näyttelijä onnistui taas tuomaan ahdistuneisuuden sekä ristiriitaiset tunteensa ruudun toisellekin puolelle. Mélanien pyrkiessä vietellä Arianen, tunsin miltei sympatiaa elokuvan roistoa - Arianea - kohtaan, koska hän alkoi myöntää itsellensä rakkauden tunteet naista kohtaan kun kaikki oli vain näyttelyä Mélanien osalta. Todellakin, elokuva piti otteessaan sen tunnelmalliselta osioltaan.

Ehkä näin liikaa amerikkalaisiin filmeihin tottuneena olisin kuitenkin toivonut elokuvalta jonkinlaista loppuun saattamista. Nyt koston suoritettuaan Melanie lähti vain kylmän rauhallisesti kohti kotiaan. Arianelle ei siis koskaan selvinnyt, että mitä hän oli tehnyt ansaitakseen elämänsä tuhoamisen. Tai jos hän tajusi sen jossain vaiheessa, ei sitä katsojille koskaan näytetty. Mutta kaipa se oli tietyllä tapaa oiva ratkaisu, että tarinaa ei aivan loppuun asti jauhettu kuin jotain aivotonta jenkkimössöä.
Ei ehkä kaikkien "cup of tea", mutta mikäpä olisi.
Tykkäsin!

***1/2
 
Ohjaaja: Denis Dercourt
Pääosissa:Catherine Frot, Déborah François ja Pascal Greggory
Kesto:85min
Valmistusmaa:Ranska

Crazy, Stupid, Love (2011)

Kävin eilen Flamingossa katsomassa elokuvan Hölmö hullu rakkaus (Crazy.Stupid.Love). Harvemmin tulee mentyä elokuviin katsomaan romanttista komediaa, mutta nyt olivat molemmille sopivat vaihtoehdot vähissä joten Steve Carell ratkaisi asian ja päädyimme kyseiseen elokuvaan.


Elokuvassa pitkään ollut aviopari Emily (Julianne Moore) ja Cal (Steve Carell) eroavat Emilyn toimesta. Cal etsii tapahtuneeseen lohtua baarista avautuen kaikille kuuloetäisyydellä oleville. Toisaalla samaisessa baarissa on Calin vastakohta Jacob (Ryan Gosling); komea ja itsevarma naistenkaataja, joka lähtee baarista joka ilta eri naisen kanssa. Eräänä iltana Jacob pyytää valittavan Calin omaan pöytäänsä ja päättää ryhtyä hänen mentoriksi. Cal saa uudet vaatteet ja uuden miehisen itsetunnon. Ensimmäiseksi iskun kohteeksi joutuu hieman homssuisen oloinen Kate (Marisa Tomei) ja siitä se sitten lähtee. Samalla kun Cal oppii naisista, tapaa Jacob "The naisen" - Hannahin (Emma Stone).

Calin ja Emilyn 13-vuotias poika Robbie on totaalisen ihastunut 17-vuotiaaseen lapsenvahtiinsa Jessicaan (Analeigh Tipton), joka on taas totaalisen ihastunut Robbien isään Caliin. Tämä kuvio tuo elokuvaan oman lisäsuolansa.

 Elokuva viihdytti alusta loppuun saakka. Se oli tarpeeksi erilainen ollakseen kiinnostava, mutta kuitenkin tarpeeksi mainstream ettei yrittänyt olla enempää kuin oli eli romanttinen komedia. Näyttelijävalinnat olivat toimivia, Carell tietysti elokuvan kantavana voimana. Ryan Gosling sopi hyvin komistuksen rooliin (en saa mielestäni hänen vatsalihaksia).

Normaalisti niin kaunis ja hehkeä Marisa Tomei onnistui täydellisesti epätoivoisena kapakan nurkkaruusuna. Myös Jacobin rakkauden kohde Emma Stone oli osuva valinta, koska hänen raikkaan karski olemuksensa esti elokuvaa menemästä liian imeläksi lällyilyksi. (Täytyy kyllä myöntää, että muutamaan otteeseen silmäni kostuivat elokuvaa katsoessa, oli siinä niin paljon herkkiäkin kohtauksia.) Julianne Moorekaan ei ärsyttänyt ollenkaan, olen jopa alkanut hieman pitämään hänestä. Veikkaan, että pitkien hiuksien kasvattaminen vaikutti jotenkin hänen näyttelijänlahjoja parantavasti. Elokuvassa vierailee myös Kevin Bacon Emilyn hairahduksen kohteena. Hän ei kyllä mitenkään erityisesti loistanut, mutta ei elokuvaa onnistunut pilaamaankaan. Kaiken kaikkiaan näyttelijäkaarti oli hyvin valittua, kiinnostavaa ja persoonalllista materiaalia, jota oli miellyttävä katsoa. Ryaninkin olen tottunut näkemään hieman vakavammissa elokuvissa, kuten loistavassa The Believerissä.

Juonessa oli mukavasti yllätyksiä ja elokuva oli muutenkin leikattu kivan kompaktiin pakettiin vaikka kestikin pari tuntia. Ainoastaan lopussa elokuva tuntui hieman leviävän käsiin ja sen soljuva virta tukkoili, mutta  vain hieman.

Ja mikä tärkeintä - elokuva oli hauska!

***1/2

Ohjaajat: Glenn Ficarra , John Requa ((I Love you Phillip Morris)
Pääosissa: Steve Carell, Ryan Gosling ja Julianne Moore
Kesto:118min
Valmistusmaa: USA

Tucker & Dale vs Evil (2010)

Katsoin hulvattoman Slasher komedian/parodian Tucker & Dale vs Evil, joka oli ohjaajan esikoinen kokopitkien pätkien saralla.

Elokuvassa kaksi Hillbillyä, Tucker (Alan Tudyk) ja Dale (Tyler Labine), menevät Tuckerin uudelle kesämökille. Matkallaan he kohtaavat nuorisoporukan jotka ovat myös suuntaamassa samoille seuduille lomailemaan. Nämä "collegekids:it" pitävät Tuckeria ja Dalea vähintäänkin epäilyttävinä, varsinkin kun kokematon Dale yrittää mennä viikatteen kanssa jututtamaan porukan tyttöjä huoltoasemalla.


Tuckerin ja Dalen päästyään lomamökille, huomaavat he että edellisen asukkaan on täytynyt olla kiinnostunut arkeologiasta, niin paljon luujäämistöä mökistä löytyy. Hänen on myös pakko olla ollut "news buff", koska seinillä on paljon sanomalehdistä leikattuja juttuja murhista. Nämä kaverit eivät ole siitä terävimmistä päästä.

Nuorisojoukon kaunis nuori nainen Allison (Katrina Bowden) päättää hypätä uimaan lähistöllä missä Tucker ja Dale kalastelevat. Tucker tirkistelee tyttöä ja tästä järkyttyneenä Dale huutaa: "Tucker!", mistä tyttö säikähtää ja putoaa kalliolta ikävästi lyöden päänsä. Dale menee pelastamaan tajutonta tyttö ja muut collegenuoret näkevät ainoastaan kun miehet raahaavat tajuttoman Allisonin veneeseensä peläten pahinta. Yksi nuorista jopa väittää nähneensä kuinka toinen miehistä olisi syönyt Allisonin naamaa. Tästä tapahtumasta lähtee väärinkäsitysten sarja kun nuoret päättävät pelastaa Allisonin, joka ei alun alkaenkaan vaarassa ole ollut.


Tämä elokuva oli todellinen helmi. Minulla ei ollut elokuvasta mitään ennakko-odotuksia, koska en edes muistanut miksi olin sen kirjastosta varannut. Elokuva oli totaalisen hauska ja siinä oli uusi ja raikas lähestysmistapa kuluneisiin slasher-kuvioiohin. Tuckerin ja Dalen rooleissa koheltavat miekkoset sopivat hyvin sympaattisten Hillbillyjen rooliin. Harvoin saa kokea näinkin positiivista yllättymistä kun katsoo elokuvan "sokkona". Elokuva on myös saanut tunnustusta muun muassa Sundance elokuvafestivaaleilla (2010 Official selection).

****

Ohjaaja: Eli Graig
Pääosissa: Tyler Labine, Alan Tudyk ja Katrina Bowden
Kesto:89min
Valmistusmaa: USA, Kanada

Rabbit hole (2010)

Katsoin äsken kirjastosta lainaamani elokuvan Rabbit hole. Tarina kertoo avioparista, joka menettää lapsensa. Tuli nyt katsottua kaksi elokuvaa tästä samasta aiheesta lyhyen ajan sisällä, mutta hyvinkin erilaisin lähetysmistavoin. The Tree of life:ssa Jumala toimi suurena lohdun antajana ja teki kuolemasta käsiteltävän. Rabbit holessa taas lapsen äiti ei voinut sietää "Jumala puheita".


Becca (Nicole Kidman) ja Howie (Aaron Eckhart) menettävät 4 vuotiaan Danny poikansa tapaturmaisesti kun Danny juoksee autotielle koiran perässä, eikä autoilija huomaa koiran takaa tulevaa lasta. Tätä ei kuitenkaan elokuvassa näytetä vaan tapahtumat alkavat 8kk lapsen kuoleman jälkeen. Vanhemmat yrittävät päästä yli poikansa kuolemasta ja liittyvät mm. vertaisryhmään. Ryhmä ei kuitenkaan auta Beccaa käsittelemään hänen tunteitaan vaan hän alkaakin tavata lapsensa tappajaa säännöllisesti puistossa keskustellakseen tapahtumasta.

Dannyn isä puolestaan jatkaa ryhmässä oloaan, mutta häntä ei auta niinkään ryhmä itsessään vaan eräs ryhmän jäsen (Sandra Oh), joka on myös kokenut lapsensa kuoleman. Oman lisänsä tarinaan tuo Beccan äiti (Dianne Wiest), joka on menettänyt aikoinaan veljensä ja yrittää vertaille veljensa kuolemaa Dannyn kuolemaan ja tuputtaa Jumalaa lohduttajaksi sekä Beccan sisko, joka on onnistunut tulemaan vahingossa raskaaksi.

Mielestäni elokuva oli hyvin tehty. Vaikka aihe oli noinkin rankka kuin lapsen kuolema, ei elokuva pyrkinyt itkettämään katsojaa. Elokuvassa näytettiin hyvin realistisen tuntuisesti, että miten tässä yhdessä perheessä pyrittiin käsittelemään lapsen kuolema. Nicole oli uskottava surevana äitinä ja Aaronistakaan ei ole pahaa sanottavaa. Mutta! Elokuvan SUURIN häiriötekijä oli Nicolen botox-naama. Hän ei vaan näytä luonnolliselta turpeine huulineen ja pulleine poskipäineen. Hän näytti todella irvokkaalta. Elokuva olisi parantunut 20% jos Nicolen naama olisi ollut sen näköinen kuin hänen ikäisellään yleensäkin (muualla kuin Silicon Valleyssa).

Tykkäsin siitä, että elokuvassa Becca löysi lohtua Jumalan sijasta tieteestä. Beccan tappaja kun esitteli hänelle ajatuksen rinnakkaistodellisuuksista ja hänestä tuntui hyvältä se, että jossain toisessa todellisuudessa hän oli onnellinen ja paistoi räiskäleitä.
Kaiken kaikkiaan oikein katsottavaa draamaa.

***

Ohjaaja: John Cameron Mitchell (Shortbus, Hedwig and the Angry Inch)
Pääosissa: Nicole Kidman, Aaron Eckhart ja Dianne Wiest
Kesto: 91min
Valmistusmaa: USA

The Tree of life (2011)

Kävin katsomassa tiistaina elokuvan josta lähti kesken ainakin 6 ihmistä. Elokuva oli Terrence Malicin ohjaama The Tree of life.

Elokuvan tapahtumat keskittyvät 50-luvulla elävään uskonnolliseen aviopariin, jolla on kolme poikaa. Isää esittää Brad Pitt ja äitiä vähemmän nähty Jessica Chastain. Elokuvassa seurataan avioparin vanhimman lapsen Jack'in (nuorena:Hunter McCracken/ vanhana:Sean Penn) elämänkaarta aina evoluutiosta alkaen. Jack pohtii aikuisena nuoruuttaan 50-luvulla; Isänsä ankaraa kasvatusta, äitinsä rakastavaa lempeyttä sekä veljensä kuolemaa.


En ole aikaisemmin nähnyt, että elokuvaa oltaisiin tehty samankaltaisesti. Tämä oli ehkä jonkun Art house -elokuvan sekä Avaruusseikkailu 2001:n sekasikiö. Kaverini sanoin: visuaalista runoutta. Elokuvaa onkin tämän takia suhteellisen haasteellista arvostella. Elokuvan jälkeen mieleeni tulivat kuitenkin lauseet: Visuaalisesti hieno sekä ihan liian pitkä (2h18min). Elokuvaa olisi huomattavasti parantanut mielestäni tiivistäminen.

Elokuvan alussa on pitkä kuvaus maan synnysta; kosmoksesta, vesistöstä maalle kömyävästä olennosta, dinosauruksista sekä muusta luonnon kauneudesta. Tämän pitkän alkujakson aikana ihmiset poistuivat salista jos olivat poistuakseen (odottivat varmaan jotain kepeää "Brad Pitt -elokuvaa/ En syytä heitä). Minä puolestani katson mielelläni National Geographic:in tyyppistä materiaalia, joten alkujakso ei tuottanut minulle suurta tuskaa (tuska tuli myöhemmin). Kuvaus oli mielestäni rentouttavaa ja siinä tuli mukavasti maapallon/universumimme hienot puolet esiin.

Jackin varttumista lapsosesta nuorukaiseksi oli myös mukava katsella. Siinä sai toimia sivustakatsojana jonkun toisen elämän tärkeissä hetkissä, kuten syntymässä, ensi askeleissa ja kivun kohtaamisessa. Jackin nuoruusvuosiin keskittynyt osio oli kuitenkin mielestäni aivan liian pitkä eikä tuonut pituudellaan mitään oleellista elokuvan sisältöön. Elokuvassa häiritsi myös ajatus, että kaikki elämä on Jumalan alullepanemaa, kuten alun evoluutio. Elokuvan vanhemmat saivat myös "oikeutuksen" lapsen kuolemalleen, koska "Jumala antaa ja Jumala ottaa". Elokuva päättyi siihen kun Jackin äiti sanoo "taivaalle/Jumalalle" että hän saa tämän pojan.

Brad Pitt oli ihan hyvä ankaran isän roolissa. Ehkä hänestä näkyi ajoittain pieni "näytteleminen" eikä hän ollut silloin täysin uskottava. Yleisesti ottaen kuitenkin oikein mainio. Elokuvan äiti oli taas erinomainen rakastavana, huolettomana ja hieman alistuvana naishenkilönä. Hänen olemuksensa sopi täysin roolihahmon herkkään tapaan olla ja elää.

Luin jostain, että ohjaaja-Terrencen oma pikkuveli olisi tehnyt itsemurhan ja että Terrence olisi syyttänyt itseään tästä kuolemasta, koska hänen isänsä oli pyytänyt  aikaisemmin häntä menemään veljensä luokse, koska tällä meni huonosti. Terrence ei ollut kuitenkaan suostunut. Elokuva saattaakin heijastella näitä ohjaajan omia kokemuksia ja syyllisyyden tunteita vaikka elokuvassa ei Jackin veljen kuoleman syy suoranaisesti selviäkään.

Veljelleni sanoin, että The Tree of life oli kuin kärsimysmatka jonka lopussa seisoi katharsis. :D En siis kadu, että katsoin elokuvan vaikka se ei aina helppoa ollutkaan.

***1/2












Ohjaaja: Terrence Malick (Veteen piirretty viiva, The New World)
Pääosissa:Brad Pitt, Sean Penn ja Jessica Chastain
Kesto: 2h18min
Valmistusmaa: USA

13 Assassins (2010)

Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali on kasvattanut vuosien myötä suosiota, mutta myös lippujen hintoja. Päätin kuitenkin mennä katsomaan joka vuotisen Takashi Miiken. Tänä vuonna näytettiin hänen ohjaama samurai aiheinen -elokuva 13 Assissins (Jûsan-nin no shikaku)

Kun Shinzaemon Shimada (Yakusho) kuulee kauhuista mitä paha lordi Naritsugu Matsudaira (Inagaki) on tehnyt, palkkaa hän 12 samurain joukkion (johon lyöttäytyy vielä yksi metsästäjä täydentäen 13 salamurhaajan setin) tappamaan tämän pahan miehen. Samurait tietävät matkan olevan "suicide mission", koska vastustajia on moninkertaisesti enemmän. Pitkän elämän elänyt samurai on kuitenkin huono samurai, joten miehet lähtevät matkalle. Metsästäjä auttaa samurait oikopolun avulla lordin edelle kylään, jonka he ansoittavat, koska tietävät lordin olevan sinne matkalla. Samurait odottavat lordia ja tämän 70 miestä, mutta kylään onkin tulossa miehiä miltei 200. Todennäköisyydet ovat lordin miesten puolella...vai ovatko sittenkään.


Elokuva oli rauhallisempi ja valtavirralle sopivampi kuin mitä olen Miikeltä aikaisemmin tottunut näkemään. Elokuva oli kuin klassinen Kurosawan samurai draama. Alussa olin tähän ehkä hieman pettynyt koska odotin hulluttelua ja totaalista aivot narikkaan meininkiä. Elokuva oli suhteellisen haasteellinen seurattava koska siinä oli niin paljon dialogia, kuin teatteri näytelmässä. Japanilaisessa elokuvassa tämä asettaa omat haasteensa, koska ei voi kuunnella elokuvaa ja katsoa tapahtumia rauhassa vaan täytyy myös keskittyä tekstityksiin, jotka olivat vielä englanniksi. Koen myös japanilaiset nimet suhteellisen haasteellisina muistaa.

Kun 12 samuraita +metsästäjä pääsivät ansoittamaan kylää lordin miehille alkoi elokuvassa vasta kunnolla tapahtua. Tätä loppuhuipennusta pohjustettiin reilun tunnin alkujaksolla, missä muun muassa näytettiin lordin pahuus. "Kosto-elokuvassa" onkin tärkeää saada oikea lataus siihen kun pääpahis lopulta kohdataan, että katsojat olisivat mukana täysillä ja toivoisivat tämän pahan ihmisen kuolemaa. Tässä onnistuttiin. Kylä osuutta olikin oikein miellyttävä katsoa. 40 minuuttia väkivaltaa ei yllättävää kyllä tuntunut puuduttavalta vaan koin sen elokuvan mielenkiintoisimpana osuutena.
Hieman epätasapainoinen elokuva, mutta oikein mainio kokonaisuus, joka teki kunniaa samurai klassikoille.

***1/2












Ohjaaja: Takashi Miike (Ichi the killer, Audition)
Pääosissa:Kôji Yakusho, Takayuki Yamada ja Yûsuke Iseya
Kesto:141min
Valmistusmaa:Japani, UK

The Brothers Bloom (2008)

Viikin Valintataloon oli ilmestynyt videovuokraamosta poistettujen DVD:iden myyntilaari; 3kpl/10 EUR. Aikani laaria sekoitettuani tarttui käpälääni tarvittavat 3; Sam Raimin Drag me to the hell, Chackie Chanin tähdittämä uusi poliisitarina sekä tämä The Brothers Bloom kun en muutakaan enää keksinyt. Elokuvasta en ollut aikaisemmin kuullut, mutta pääosan esittäjät vaikuttivat mielenkiintoisilta.

Elokuvan keskiössä pyörii huijauksilla elävät veljekset; vanhempi veljeksistä Stephen (Mark Ruffalo) toimii huijauksien MasterMind:ina ja nuorempi veljeksistä Bloom (Adrien Brody) auttaa häntä niiden toteuttamisessa. Veljesten mukaan on myös lyöttäytynyt vähäsanainen japanilainen räjähde-ekspertti Bang Bang (Rinko Kikuchi). Bloom haluaa jo ulos huijauksien kierteestä ja löytää itsensä ainaisten roolien esittämisten lomasta. Stephen lupaakin, että jos Bloom toteuttaa vielä yhden huiijauksen, niin sitten hän saa vetäytyä bisneksestä. Viimeisen huijauksen kohteeksi Stephen on valinnut rikkaan, eksentrisen ja kokemattoman 33-vuotiaan Penelopen (Rachel Weisz), joka asuu vielä kotonaan. Penelope ei ole kuitenkaan samanlainen kuin muut huijauksen kohteet.


Elokuva ei oikeastaan tuonut mitään  uutta lukemattomien samankaltaisten "Ocean's eleven -tyyppisten" elokuvien sarjaan. Tässä ei ehkä niinkään keskitytty itse huijauksiin kuin ihmissuhteisiin. Pidän yleisesti ottaen kaikista kolmesta pääosanäyttelijästä, mutta tässä elokuvassa he eivät erityisesti loistaneet, johtuen varmaankin kehnosta käsikirjoituksesta. Hahmot jäivät hyvin yksiulotteisiksi, japanilaisesta räjähdeasiantuntija naisestakin oli tehty jotenkin teennäisen ylicool. Oikeastaan elokuvasta ei ole hirveästi positiivista sanottavaa. Rachel näytteli hyvin lapsekkaan innostunutta naista.

**

Ohjaaja: Rian Johnson (Brick)
Pääosissa: Rachel Weisz, Adrien Brody ja Mark Ruffalo
Kesto: 114min
Valmistusmaa: USA

Yogi-Bear (2010)

Ensimmäinen elokuva katsottuna ja arvosteltuna uudella läppärillä - Jogi-Karhu (Yogi-Bear). Olisin voinut valita paremminkin.


Elokuvassa sarjakuvalehdistä tuttu Jogi-karhu (Dan Aykroid) on siirtynyt tietokoneanimoituun muotoon kaverikarhunsa BooBoon (Justin Timberlake) kanssa. Karhut viettävät "oikeiden ihmisten"  kanssa picnic-korien varastelun täyteistä elämää Jellystonen puistossa. Jogi on suloinen karhunen, mutta onnistuu varastelullaan ja sähläilyllään karkoittamaan puistossa käyvää väkeä pois, niin että puisto tekee tappiota. Tähän rakoon tunkee Mayor Brown, joka haluaa puiston hakkuukäyttöön ja on oikeutettu siihen tämän tappion takia.

Jellystonen puistonvartija Smith päättää luontodokumenttien tekijä -naisen (Anna Faris) kanssa pelastaa puiston keräämällä puistolle puuttuvat rahat. Jellystone täyttää 100 vuotta ja he päättävät pitää suuret juhlat, jotka houkuttelevat paljon väkeä ja rahaa. Jogi kuitenkin onnistuu sekoittamaan taas pakkaa...


Elokuva alkoi karhujen hulluttelulla, mikä oli siivitetty Yogi-karhun hirveällä red-neck mölinä-äänellä. Ajattelin, että voihan helkutti, minkä olen taas mennyt kirjastosta lainaamaan. Anna Fariksen mukaan tulo hieman rauhoitti mieltäni ja ajattelin, että ehkä tästä sittenkin tulee vielä ihan hauska. Elokuva ei ollutkaan ihan niin toivoton kuin aluksi ajattelin (nauroin jopa pari kertaa), mutta ei se kyllä hyväkään ollut. Juoni oli typerä ja tuntui teennäiseltä (samoin henkilöhahmot). Pääparin välillä ei ollut minkäänlaista kemiaa. Kaipa elokuvan kohderyhmä oli jotain hieman nuorempaa kuin minä, joihin varmaan jatkuvat kommellukset ja hassuttelut kolahtavat.

Järkytyin erityisesti kun luin jälkeenpäin karhujen ääninäyttelijät. Siis mitä ihmettä!? Onko Justin Timberlake suostunut tulemaan BooBooksi!? Ja ihana Dan Aykroid! Miten hän onnistui tekemään hahmosta nimenomaan äänellään niin vastenmielisen? Todella hämmentävää.

Kyllä nämä alkuperäiset olivat jotain ihan toista. Olisi ehkä ollut parempi jos he olisivat saaneet jatkaa seikkailuitaan vain lehtien sivuilla. Onneksi Hanna ja Barbera ovat kuitenkin jo haudan levossa. Rauha heidä sieluilleen ja toivottavasti tämän elokuvan myötä ei synny hirveästi kierimistä.

*1/2

Ohjaaja: Eric Brevig (Matka maan keskipisteeseen 3D)
Pääosissa: Dan Aykroid, Anna Faris ja Justin Timberlake
Kesto: 80min
Valmistusmaa: USA, Uusi-Seelanti