sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Bohemian Rhapsody (2018)

Bohemian Rhapsody on Bryan Singerin ohjaama elokuva, joka kertoo tarinan Queen-yhtyeen synnystä varsinkin keskittyen sen keulahahmoon Freddie Mercuryyn. Elokuva on Oscar-ehdokkaana mm. parhaan elokuvan ja parhaan miespääosan kategorioissa. Ohjaaja Singerkin olisi ansainnut mahdollisuuden voittaa pystin kotiin, mutta ilmeisesti hänen ympärillään vellovat seksuaaliahdisteluhuhut blokkasivat tämän tsänssin.

Freddie Mercury (Rami Malek) on nuori pojan kloppi, jolla on neljä etuhammasta suussaan. Hän sattuu oikeaan aikaan, oikealle paikalle fanittamansa bändin luo, jonka päälaulaja on juuri lähtenyt lätkimään. Freddie tarjoaa ääninäytteen ja homma on sillä selvä. 

Freddie pitää bändiään perheenään ja niin he rakentavat yhdessä kaikkien rakastamat hittibiisit. Ennen seksuaali-identiteettinsä vakiintumista homoksi hän kihlautuu rakastamansa naisen (Lucy Boynton) kanssa, josta tulee hänen elinikäinen ystävänsä.

Menestyksen myötä Freddyä pyöritellään ja saa hieman kusivettäkin päähänsä. Väärän homoihastuksen matkassa hän kadottaa itsensä sekä eroaa bändistä. Lopulta hän tajuaa mikä on tärkeintä.

Bändi koossa
Minulle on aina ollut ongelmana tämänkaltaisissa elämänkertaelokuvissa se, että ne tuntuvat jossain määrin teennäisiltä, koska asiat eivät kuitenkaan tapahtuneet juuri niin kuin elokuvassa ne esitetään. Elokuvaa vaivasi myös tietynlainen ennalta-arvattavuus. Tämän sanottuani oli Bohemian Rhapsody oikein nautittava kokonaisuus. Varsinkin pääosaa esittänyt Rami Malek oli huikea eikä turhaan hehkutettu. Ruumiinkieleltään olisi varmaan voinut sekoittaa helpostikin oikeaan Freddieen. Oli kivaa ettei elokuvassa mällätty Freddien AIDS-diagnoosilla vaan se vaan kevyesti käytiin läpi osana hänen päättyvää elämäänsä. 

Ensimmäisiä c-kasettejani oli Queenin Greatest Hits ja hyvää musiikkiahan mies, tai yhtye, suolsi. Tämä toi osaltaan nautittavuutta elokuvaan, joka sisälsi paljon Queenin musiikkia.

***1/2

Ohjaaja: Bryan Singer (X-men, X2, X-men days of the future past, Jack the giant slayer)
Pääosissa: Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee
Kesto:2h 14min
Valmistusmaa:UK, USA

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Kirja: Harry Potter ja kirottu lapsi (J.K Rowling, J. Thorne ja J. Tiffany)

Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child) on näytelmäkirja ja asetankin sen siksi Helmet-haasteeseen kohtaan 3. "Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue". Näytelmäkirjoja kun harvemmin on tullut lueskeltua.

Voldemortin kukistamisesta on kulunut jo useita vuosia ja ystäväkolmikko Ron, Harry ja Harmoine ovat kasvaneet isoiksi. Ronilla ja Harmoinella on kaksi lasta ja Harryllä ja Ronin siskolla Ginnyllä on niitä useampia. Kaksi Harryn lapsista valitaan jakeluhatun toimesta Rohkelikkoihin, mutta nuorin vesa - Albus - joutuu Luihusiin. Tämä vaikuttaakin Albukseen sen verran, että hänellä on kapina-asenne isäänsä Harrya kohtaan eikä isäkään osaa oikein suhtautua muista lapsista niin erilaiseen Albukseen. Albus on isänsä harmiksi vielä kaverustunut arkkivihollisensa Malfoyn pojan Scorpiuksen kanssa. Albus ja Scorpius ovat saaneet käsiinsä ainoan ehjänä olevan ajankääntäjän ja päättävät palata ajassa taaksepäin muuttaakseen yhden asian. Asioita he muuttavatkin, mutta ei pelkästään hyvään suuntaan.

Pahuus on ollut pitkään poissa ja maailma on saanut olla rauhassa, mutta nyt Harryn salamanmuotoista arpea on alkanut poltella. Pahuus on jälleen tulossa. Harry ja Harmoine ovat taikaministeriössä korkeissa asemissa ja kutsuvat jengin koolle, mutta varoitusta ei oteta kuuleviin korviin.
Kirja oli erittäin helppolukuinen ja tarina mukaansa tempaava. Tekstiä oli yllättävän hauska lukea näytelmän muodossa. Olen lukenut kaikki Harry Potter -kirjat vaikka olinkin jo aika vanha kun ne saapuivat markkinoille. J.K. Rowlingin kirjoitustapa viehättää. Harry Potter ja kirottu lapsi tempaa mukavasti pois arjesta takaisin Tylypahkaan, jonka maailman jo entuudestaan hyvin tuntee. Kiva paluu vaikka kirja ei ylläkkään aikaisempien Potter-kirjojen tasolle. 
Mutta tämähän onkin näytelmäksi tarkoitettu.

***1/2
Ensi-ilta:  2016

82/1001 Triumph des Willens (1935)

Natsipropagandafilmit eivät kuulu jokapäiväiseen elokuvakategoriavalikoimaani, joten asetan tämän Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton (Triumph des Willens) Helmet-haasteen kohtaan 3."Elokuva sellaisesta elokuvan lajista, jota et yleensä katso."

Elokuvassa näytetään mahtipontisesti vaaleihoisia pellavapäisiä ja kirkassilmäisiä lapsia. Kansan joukot hurraavat führerilleen järjestyksellisissä riveissään. Natsisaksaa ylistetään ja sen johtajaa. Vuorottain eri puhujat kuten esimerkiksi Wagner ja Goebbels kehuvat natsisaksan ansioita kuten teiden luomista ja puhdasta rotua.

Elokuva koostuu suurelta osin orkesterimusiikin säestämästä Hitlerin suuresta sotajoukosta, joka marssii pitkin Saksan katuja kansan hurratessa ja natsiliput liehuen. Hitlerkin riehuu muutaman kerran sanasensa mikrofoniin.

Natseja, natseja ja lisää natseja
Hitler itse määräsi Riefenstahlin tekemään elokuvan kuudennesta natsipuolueen kongressista, joka pidettiin vuonna 1935 Nürnbergissä. Elokuva on teknisesti hienosti tehty: natsit todellakin näytetään mahtavana ja Hitler heistä parhaana. Propagandaelokuvana siis erinomainen. Ohjaajalla oli valtavat resurssit käytössään ja määräsi esimerkiksi uusia siltoja rakennettavaksi tarkasti määräämiinsä sijainteihin. Hänen käytössään oli 30 kameraa ja 120 teknikkoa. Alussa kuvataankin pitkä pätkä lentokoneesta käsin pilvistöä kun Hitler lentelee taivaista vapahtajan lailla kansansa keskelle.

Tahdon riemuvoiton elokuvalliset ansiot ovat kiistattomat, niin hienosti se on kuvattu ja tehty. Samaan aikaan pahinta on juuri se, että se on niin hyvin tehty, koska on vaikuttanut niin monen mieleen natseja glorifioiden.

****

Ohjaaja: Leni Riefenstahl (Olympia I ja II, Tiefland)
Pääosissa: Hitler
Kesto: 1h 54min
Valmistusmaa: Saksa

torstai 7. helmikuuta 2019

A Wrinkle in Time (2018)

Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time) elokuvan on ohjannut Ava DuVernay, joka on tummaihoinen nainen, joten asetankin elokuvan tämän takia Helmet-haasteen kohtaan 10. "Rodullistetun ohjaajan ohjaama elokuva".

En ole oikeastaan edes ihan varma mitä elokuvassa tapahtui, joten siitä lähdetään. Pääpiirteittäin kuitenkin kaksilapsisen perheen tiedemies isä (Chris Pine) menee "kättelemään universumia" ja häviää yhtäkkiä. Kolme vuotta on kulunut katoamisesta ja perhe alkaa jo vaipua epätoivoon sen suhteen, että isä enää koskaan palaisi. Perheen teini-ikäistä tyttöä Megiä (Storm Reid) kiusataan koulussa asian suhteen. Tyttöä kiusataan myös oudon pikkuveljen Charles Wallacen (Deric McCabe) takia.

Eräänä päivänä perheen kotiin astelee hassun oloinen Mrs. Whatsit (Reese Witherspoon) joka ilmoittaa että voisi auttaa isän löytämisessä. Auttamaan tulee myös Mrs. Who (Mindy Kaling), jättikokoinen Oprah sekä Megin poikaihastus Calvin (Levi Miller).

Suurin osa elokuvasta sekoillaan jossain maailmassa, jossa ympäristö muuttuu jatkuvasti ja paha uhkaa tuhota kaiken tieltään.

Elokuvassa voi nähdä myös Zach Galifianakisin näkijänä.

Oprah
Elokuvasta on vaikea keksiä mitään hyvää. Näytteleminen oli kaameaa, juoni oli sekava eikä henkilöhahmojen kehittämiseen käytetty tarpeeksi aikaa. Megin ihastus Calvin sai osakseen vain katsella Megiä ihailevasta ilman mitään omaa persoonaa. Ainoastaan ohuena taustana jonkun kahden sekunnin aikana katsojille näytettiin, että hänellä on ankara isä. Viimeistäänkiin jättikokoisen Oprahin astelu ruutuun vei kaiken uskottavuuden rippeen elokuvalta.

Elokuva näytti osittain hyvälle ja jotkin erikoistehosteet toimivat, mutta siinäpä kaikki postitiivinen.

*1/2

Ohjaaja: Ava DuVernay
Pääosissa: Storm Reid, Oprah Winfrey, Reese Witherspoon
Kesto:1h 49min
Valmistusmaa:USA

Kirja: Dead Aid (Dambisa Moyo)

Dead Aid: Why Aid Is Not Working and How There is Another Way for Africa keskittyy purkamaan oletusta siitä, että kehitysapu auttaisi oikeasti Afrikkaa. Kirjan esittelytekstissäkin mainitaan kuinka kirjailija on musta afrikkalainen ja vielä nainenkin, niin pistän tämän nyt Helmet-haasteen kohtaan 10. "Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja". Dambisa Moyo on taloustieteen tohtori, joka on työskennellyt muun muassa Maailmanpankissa sekä Goldman Sachissa.

Kirja on jaettu kahteen suurempaan kappaleeseen. Toinen kappale esittää mikä nykyisessä kehitysavussa on vialla ja toinen kappale keskittyy taas siihen millainen Afrikka olisi ilman kehitysapua.

Dambisan mukaan USA on useiden vuosikymmenien ajan 40-luvulta alkaen syytänyt Afrikkaan kehitysapua noin triljoonan verran mikä on aiheuttanut sen, että Afrikasta on tullut vain entistä köyhempi. Ironisesti vuosien 1970 ja 1998 välillä kehitysapu tulvan ollessa runsaimmillaan, Afrikan köyhyys nousi 11%:sta aina 66%:iin. Moyo arvioi, että jopa 25% 1940-luvulta lähtien lahjoitetusta rahasta olisi valunut korruptioon.

Lahjoitustavarat, kuten kirjassa käytetty esimerkki moskiittoverkoista, sysäävät Afrikan omat yrittäjät pois markkinoilta. Lahjoitustuotettillakin on elinikänsä ja sitten kun taas tavaroista on tarve, on sykli valmis, koska kotimaisia tuottajia ei ole. Mielestäni hyvä pointti oli se, että jos avustukset lakkautettaisiin, niin noin 500 000 ihmistä joutuisi työttömäksi. Voikin ajatella, että kenen etu on se, että avustuksien antamista jatketaan vaikka köyhyys on sen myötä kasvanut. Suuret raha-avut aiheuttavat myös levottomuuksia sekä konflikteja Afrikan sisällä.

Moyo ehdottaakin ratkaisuksi kehitysavun lakkauttamista siirtymäajalla, jonka aikana kehitysapua vastaanottavilla Afrikan mailla olisi mahdollisuus tehdä suunnitelma oman taloutensa ylläpitämisestä. Kiina on Moyon mukaan toiminut fiksusti omassa lähestymistavassaan, että infrastruktuurin kuten teiden luomiselle, he ovat tehneet omat vaateensa. Kanssakäyminen Afrikan kanssa on heille bisnestä eikä pelkkää yksipuolista lahjoittamista ilman vaadetta minkäänlaisista tuloksista.

Kirjassa oli paljon numeraalista evidenssiä todistaakseen oman pointtinsa. Itselleni kuitenkin nämä tilastot ja lukemat saattoivat joskus tekstin aika raskaaksi lukea ja huomasin usein ajatusteni lähtevän harhailemaan. En ole talousasioiden ekspertti ja kirjaa on kritisoitukin, mutta antoi se ainakin paljon ajattelemisen aihetta ja monet pointit kävivät maalaisjärkeenkin.

***1/2

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2009

lauantai 2. helmikuuta 2019

Glass (2019)

M. Night Shyamalan ohjaama Glass seuraa hänen elokuviaan Unbreakablea sekä Splittiä. Elokuvassa pohditaan voiko supersankareita olla oikeasti olemassa? Siksi sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 16. "elokuvassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla".

Mr. Glass (Samuel L. Jackson) on suljettu mielisairaalaan erityiselle osastolle, jossa hoidetaan henkilöitä jotka luulevat olevansa supersankareita. Lasin hauraat luut omaava Mr. Glass on pyörätuolissa eikä tunnu reagoivan mihinkään ärsykkeeseen.

Glass saa seuraa kun David Dunn (Bruce Willis) sekä skitsofreeninen Kevin (James McAvoy) vangitaan samalle osastolle. Kevinillä on 24 eri persoonallisuutta ja yksi niistä on "Peto", jolla on superinhimilliset voimat ja kyky kiipeillä seinillä. Psykiatri Ellie Staple (Sarah Paulson) yrittää vakuuttaa kolmikon siitä, että kaikki voidaan selittää tieteellä eikä kukaan heistä ole mitenkään yliluonnollinen. Glass uskoo kuitenkin olevansa konna siinä missä David on sankari.

Shyamala-twistiltä ei vältytä tässäkään elokuvassa.

Kevin, Glass ja David
David Dunnin poikaa näyttelee sama henkilö kuin Unbreakablessa eli Spencer Treat Clark. Mielestäni tämä oli kiva lisä, joka toi aidon oloista jatkumoa ajan kulusta pikkupojan kasvettua miehen mittaan. Tykkäsin kovasti Unbreakablesta, mutta Split jätti vähän kylmäksi vaikka Kevin McAvoy onkin hyvä näyttelijä ja osasi uskottavasti vaihtaa persoonallisuudesta toiseen.

Glassissa olisin suonut enemmän ruutuaikaa Brucen David-hahmolle sekä tämän pojalle. McAvoyn hahmo alkoi pidemmän päälle puuduttaa kaikkine persoonineen. Samuel L Jackson oli miltei puolet elokuvasta katatoonisena rullatuolissaan, mutta se ei sinällään haitannut, koska "elävöidyttyään" anasti lupaukset pitkästä hyllytyksestään.

Hyvää näyttelemistä, mutta kokonaisuus lässähti. Lopun "paljastus" oli tyhmä eikä aiheuttanut samanlaista shokkireaktiota kuin esimerkisi Kuudes aisti tai Unbreakable. Samuel L. Jackson oli tyylikäs Mr Glassina, mutta hänen rinnassaan komeillut "MG" rintamerkki oli vähän liikaa ja vei elokuvaa liikaa farssin suuntaan. Harmi sinällään koska kolmea päätähteä seurasi mielellään ja heillä oli keskenään hyvää kemiaa.

Parempi kuin huonoimmat Shyamalat.


***


Ohjaaja: M. Night Shyamalan (Unbreakable, The sixth sense, Lady in the water, Wide awake, The last airbender)
Pääosissa: James McAvoy, Bruce Willis, Samuel L. Jackson
Kesto: 2h 9min
Valmistusmaa: USA



perjantai 1. helmikuuta 2019

Kirja: Suomalainen kansanusko (Risto Pulkkinen)

Kirjan graafinen asu toimi.
Uskontotieteilijä Risto Pulkkisen kirjoittama Suomalainen kansanusko käy läpi kansamme uskoa aina kaksijakoisesta maailmankuvasta metsän henkiin. Sijoitankin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 16. "Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla".

Kirjassa on paljon lyhyitä kappaleita ja sitä myös elävöittää runsaat kuvitukset. Mielestäni nämä kaksi asiaa toi kaivattua kevennystä kirjan raskaaseen tietopainotteisuuteen. Lyhyet kappaleet sekä kuvat antoivat sopivia hengähdystaukoja vaikka kirjan olisikin voinut jäsennellä paremmin. Teoksen sivut olivat jotain jännää liukasta materiaalia, että joskus niiden erottaminen toisistaan oli työn ja tuskan takana, mikä takkuutti lukemista.

Kirja alkaa loogisesti maailman syntyteorioista jatkaen pyhänä ja pahana koettuihin asioihin. Kansanuskon ja kristinuskon tulon sekoittumistakin avataan. Kirjassa on parhainta antia vanhat suomalaiset haastattelulähteet eri aiheista kuten siitä kuinka ei kannata saunaan mennä puolen yön jälkeen kun yhdeltäkin piialta oli nahka nyljetty saunatontun toimesta. Saunan ajateltiin olevan pyhä paikka ja hyvä löyly suojeli, mutta paha löyly haavoitti. Saunatonttukin oli muuten ihan hyvätahtoinen kaveri, mutta jos puolen yön jälkeen siellä vielä vitkutteli niin ei hyvä seurannut, koska kyllähän tonttukin halusi kylpysille. Joskus tontun sijaan oli kertomuksissa piru.

Uhrauskulttuuri oli myös pitkään voimissaan ennen kristinuskon tuloa. Metsän ja vedenhenkien uskottiin olevan naispuolisia ja joskus niiden viettelemäksikin joku parka joutui. Kauniit neidot kun yleensä jotain pahaa aikoi jos heidän herutukseensa lankesi. Joskus kuitenkin ihan reiluja jos heille oltiin kivoja. Kiinnostavinta itselleni oli kappale luontosuhteesta. Tässä käytiin läpi muun muassa karhun ja hirven merkitystä suomalaisille. Kirjan loppu painottui samaaneihin ja Suomen tietäjälaitokselle. Magiaa sekä väkeä käytiin myös kattavasti läpi.

Teologian maisterina ja uskontotiedettä pääaineena lukeneena oli tämä kirja erityisen mielenkiintoista luettavaa. Valmistumisestakin on mennyt jo tarpeeksi aikaa ettei ahdista liikaa nämä teemat. Uskon kuitenkin että asiaa sen kummemmin pohtimatonkin saa irti jotain kirjasta. Monet nykypäivän tavat ja sanonnat esimerkiksi juontavat juurensa menneistä ajoista ja tavoista. Opus toimii myös hyvänä selausteoksena josta voi poimia itsellensä kiinnostavimmat aiheet. Joskus kieli oli tosin turhan raskasta, mutta yleisesti ottaen yleistajuista.

Mielenkiintoinen kokonaisuus.

****

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2014