sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

lauantai 18. elokuuta 2018

586/1001 Blazing Saddles (1974)

Mel Brooksin komedia Villiä hurjempi länsi (Blazing saddles) on kreisikomedia tummaihoisesta seriffistä.

Rautatien rakennustyöt vaatisivat väylän kulkevan pienen Rock Ridgen kaupungin läpi. Kaupunkia asuttaa kuitenkin kylästään tykkääviä "Johnsoneita". Korruptoitunut poliitiikko Hedley Lamarr (Harvey Korman) päättää nimittää kylän tyhjentämiseksi ensimmäisenä tummaihoisen miehen  (Cleavon Little) seriffiksi ja puhuu kuvernöörin (Mel Brooks) mukaan juoneen. 

Kaupunkilaiset eivät kuitenkaan Hedleyn salaisista toiveista huolimatta poistu vaan jäävät kaupunkiin. Uusi seriffi saa tukea Waco kidilta, joka on lännen nopein..tai oli ainakin ennen. Häntä esittää Gene Wilder.

Brooksin luottonäyttelijä Madeline Kahn on elokuvassa yökerhon esiintyjä Lili Von Shtupp, joka saa tehtäväkseen vietellä seriffin juonilta Hedleyltä.

Elokuvassa on useita mainioita musiikkinumeroita niin Madelinelta kuin muiltakin.

Gene Wilder ja Cleavon Little
70-luvulla tehty Blazing saddles on mielenkiintoinen otanta rasismiin. Elokuvassa viljellään neekeri-sanaa samalla kun päätähtenä on mustaihoinen mies ja kaikki on tehty tarkoituksella saaden rasisimin pelkän olemassaolon vaikuttamaan absurdilta.  Naisten osat ovat lähinnä olla vähäpukeisina koristeina.

Tykkäsin varsinkin lapsena paljon Mel Brooks -komedioista sekä Gene Wilderistä. Oli Villiä hurjempi länsi vieläkin hauska lähinnä Cleavon Littlen sekä Gene Wilderin suoritusten perusteella. Elokuva parodioi enemmänkin yleisesti ottaen lännen elokuvia tai löyhästi High Noonia eikä niinkään tarkasti jotain tiettyä elokuvaa kuten useissa Brooksin elokuvissa tehdään.   

Ei lempi Brooksini, mutta ihan hauska.

***1/2

Pääosissa: Cleavon Little, Gene Wilder, Slim Pickens
Kesto: 1h 33min
Valmistusmaa: USA

perjantai 17. elokuuta 2018

978/1001 O Brother, Where Art Thou? (2000)

Coenin veljesten elokuva Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?) laukaisi aikoinaan soundtrackillaan country-musiikin suosion uuden aallon.

Eletään 30-lukua Yhdysvaltojen syvässä etelessä, aikana jolloin lama on pahimmillaan ja ihmiset epätoivoisia. Everett (George Clooney) saa vankilaan kuulla vaimonsa (Holly Hunter) olevan menossa uudelleen naimisiin. Hän haluaa estää tapahtuman keinolla millä hyvänsä ja päättääkin paeta. Ainoa ongelma on se, että hänet on kahlittu kahteen muuhun vankiin (John Turturro, Tim Blake Nelson), jotka eivät hänen onnekseen ole mitään älyn jättiläisiä. Everett huijaa kanssakahlituille, että hänellä on jättiaarre odottamassa ulkopuolella ja miehet saisivat siitä osingon jos suostuvat hänen kanssaan karkaamaan.

Kolmikko päätyy erilaisiin seikkailuihin kuten nauhoittavat bluegrass-henkisen kipaleen, joka nousee listaykköseksi. He joutuvat myös yksisilmäisen raamattukauppiaan (John Goodman) ryöstämäksi ja seireenien viettelemäksi. Kohtaamista KKK:n kanssakaan ei voi välttää. 

Vankikarkurit
Muistan kun elokuva silloin 2000-luvun alussa tuli kuinka kaikki hämmästeli George Clooneyn erikoista roolia. Hänet kun oltiin totuttu näkemään enemmän romanttisen kiinnostuksen kohteena eikä karikatyyrisenä vankikarkurina liioitelluin elein ja ilmein. Muistoissani elokuva oli tosi hyvä ja hauska, mutta näin uudelleen katsottuna vajaa 20 vuotta myöhemmin...ei se nyt niin hauska ollutkaan. Ehkä silloin se oli jotain tuoretta mitä ei ollut tottunut näkemään, mutta nyt Clooneykin on sekoillut vaikka minkälaisissa rooleissa. 

Kolmikon toilailua on ihan viihdyttävä katsoa ja yliampuva tyyli toimii. Elokuva tuntui kuitenkin liian pitkälle eikä kiinnostusta meinannut löytyä koko pätkän ajaksi.

***1/2

Ohjaajat: Joel Coen, Ethan Coen (True grit, Fargo, Barton Fink)
Pääosissa: George Clooney, John Turturro, Tim Blake Nelson
Kesto: 1h 47min
Valmistusmaa: UK, Ranksa, USA

torstai 16. elokuuta 2018

679/1001 Fast Times at Ridgemont High (1982)

Opetusta on vaikea seurata kun hormonit hyrräävät; Kuumat kinkut (Fast Times at Ridgemont High). 

Etelä-Kalifornialaisen high schoolin oppilaat kohtaavat aikuisuuden kynnyksen ilot ja surut. Jennifer Jason Leigh näyttelee Staceytä, joka haluaa eroon neitsyydestään ja hurahtaa pahaan poikaan (Robert Romanus). Lopputulemana kuitenkin tajuaa, että kyllä se kiltti poika (Brian Backer) oli sittenkin parempi vaihtoehto. Hänen isoveljensä Brad (Judge Reinhold) puolestaan kamppailee epäarvostettuna työntekijänä erinäisissä pikaravintoloissa. Jeffiä (Sean Penn) kiinnostaa opetuksen sijaan enemmän pilven polttelu ja surffailu. Mies ärsyttää erityisesti historianopettajaansa (Ray Walston).

Elokuvassa vilisee valkokankaan tähtiä ennen läpimurtoaan pienissä osissa kuten Forest Whitaker ja Nicolas Cage.

Nuoret naiset tsekkailevat miehiä
Kuumat kinkut rinnastaa hienosti teinien sisäisen maailman myllerryksen koulumaailman jäykkyyden kanssa. Kun kaikkea jännää tapahtuu omassa kehossa ja sosiaalinen elämä on kaikki, niin koulun opetustuntien sisältö ei enää tunnukaan niin tärkeältä vaikka opettajat kuinka paljon saarnaisivat  koulumenestyksen vaikutuksesta tulevaisuuteen.

Mielestäni elokuvassa oli hyvää se, että nuorten päätökset - olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja - näytettiin tuomitsematta ja lempeästi. Ja ainoa opettaja joka esiintyi elokuvassa oli teinin näkökulmasta kaikkien opettajien stereotypia: ankara nipottaja, joka jankuttaa koulun tärkeydestä.

Muistan hyvin omalta yläasteeltani kuinka vaikeaa oli välillä keskittyä mihinkään, varsinkin huonosti nukutun yön jälkeen (elokuvat kiinnosti jo tuolloin), ja piirrustelu oppikirjoihin oli ainoa asia joka piti hereillä.  Pätkä on varmasti usealle länsimaalaiselle hyvin samaistuttava. 

Pyöreäkasvoinen ja viattoman näköinen Jennifer Jason Leigh  ja Sean  "ennen poliittista vakavuuttaa" Penn olivat elokuvan kantavat voimat vaikka Judge Reinhold olikin tapansa mukaan sympaattinen tapaus.

***1/2

Ohjaaja: Amy Heckerling (Hei kuka puhuu, Hei kuka puhuu myös, Clueless)
Pääosissa: Sean Penn, Jennifer Jason Leigh, Judge Reinhold
Kesto: 1h 30min
Valmistusmaa: USA

maanantai 13. elokuuta 2018

Jack and Jill (2011)

Jack and Jill on Adam Sandlerin kaksoisroolittama elokuva. 

Menestyvällä mainostoimiston johtajalla Jackilla (Adam Sandler) on ruma ja maskuliininen kaksoissisko Jill (Adam Sandler). Jill käy tapaamassa veljeään kiitospäivänä tämän harmiksi. Jill valittaa miehen puutetta ja päättää Jackin painostamana laittaa ilmoituksen nettiin. Nettideittailu osoittautuu kuitenkin ajan hukaksi. Jack vie lohdutukseksi siskonsa Lakersin peliin, jota on myös katsomassa Johnny Depp ja Al Pacino. 

Pacino iskee silmänsä Jilliin ja alkaa vokotella tätä, mutta leidi ei miehelle lämpene. Jackille on kuitenkin tärkeää saada mainosdiili Pacinon kanssa, joten käyttää kaikki keinonsa, jotta sisko olisi hyvää pataa miehen kanssa.

Katien Holmes esittää Jackin vaimoa.

Sisarukset
Jack and Jill oli niin huono elokuva, että en ole pitkään aikaan yhtä huonoa elokuvaa nähnytkään. Oikeastaan ostin sen kierrätyskeskuksesta eurolla vain sen takia kun sillä on niin kova maine huonona elokuvana. Elokuva voitti huonoimpien elokuvien gaalassa, Razzie Awardseissa, ensimmäisenä elokuvana kaikissa kategorioissa joissa oli ehdolla...ja niitä oli monta.

Elokuvassa ei ole mitään kunnon juonta vaan se koostuu lähinnä pieru- ja kakkahuumorista, ihmisten ja eläinten satuttamisesta ja typerästä riitelystä sisarusten välillä (jota esittää sama mies, heh heh hee). Jack and Jill on huonosti tehty ja sen sisältämä tuotesijoittelu tuntui olevan tärkeämpää kuin itse elokuva.

Al Pacinoa oli ihan kiva nähdä, mutta ei hänkään elokuvaa pelastanut vaan osallistui samaan sirkukseen kuin kaikki muutkin. Katie Holmesille ei annettu elokuvassa juurikaan reploja tai muutenkaan mitään tekemistä. Hänen ainoa tarkoituksensa oli vakuutella Jackille, että ei Jillille saa olla niin inhottava. 

Sitä itseään.

*

Ohjaaja: Dennis Dugan (Just go with it, I now pronounce you Jack & Larry )
Pääosissa: Adam Sandler, Katie Holmes, Al Pacino
Kesto: 1h 31min
Valmistusmaa: USA

BlacKkKlansman (2018)

Spike Leen ohjaama BlacKKKlansman on tositapahtumiin perustuva elokuva rasismista.

Ron Stallworth (John David Washington) esittää tummaihoista poliisia 70-luvun Yhdysvalloissa. Janoisa keltanokka haluaa heti arkistosta tosi toimiin. Hän saakin tehtäväkseen soluttautua Mustien pantterien kokoukseen. Järjestö koetaan poliisin puolelta sen hetkisenä suurimpana uhkana yhteiskunnalle. Kokouksessa Ron tapaa kauniin aktivistin Patricen (Laura Harrier), joka kokee poliisit vihollisina. Ron valehteleekin tälle olevansa raksamies.

Ron saa kipinää mustien pantterien johtajan puheesta ja päättää soluttautua Ku Klux Klaaniin sopimalla puhelimitse tapaamisesta. Mustana miehenä soluttautuminen vain on hieman haastavaa. Ronia esittääkin livenä klaanin kokouksissa juutalainen Flip Zimmerman (Adam Driver).

Näyttävässä osassa yhtenä klaaninjäsenenä voi nähdä Suomen oman Jasper Pääkkösen

Ron ja Patrice
Denzel Washingtonin poika ei kalvennut isälleen. John on loistava roolissaan mustana miehenä, joka yrittää selättää rasismin. Tykkäsin hänen vähäeleisen rennosta tavasta näytellä ja olla; less is more -sanonta päti hänen suoritukseensa. Muutenkin näyttelijät hallitsivat hommansa. Jasper Pääkkösen suoritusta tietysti katsoi Suomi-lasit silmillä, mutta alun tutkailun jälkeen hänenkin näyttelyään saattoi vain rennosti seurailla, koska oli niin mainio kiiluvasilmäisenä klaanilaisena. En ole Topher Gracesta tykännyt missään elokuvassa, mutta tässä hän onnistui. Ehkä häntä oli helppo vihata jo valmiiksi kun esitti Klaanin suurvisiiriä.

Tykkäsin myös elokuvassa siitä, että poliittista sanomaa ei yritetty pakkosyöttää tratilla kurkusta sisään vaan elokuva oli itsessään hauska, viihdyttävä ja helposti seurattava. Ainoastaan lopun uutispätkät nykypäivän yhteenotoista samoissa merkeissä pysäytti ja sitoi elokuvan laajempaan konseptiin: 70-luvulta tähän päivään ei muutosta ole juurikaan yrityksistä huolimatta Jenkeissä tapahtunut. Tummaihoisia ei myöskään köntätty samanmielisiksi yhteen vaan pääosapari - Patricia ja Ron - halusivat samaa lopputulosta, mutta eri keinoin. Tämä toi myös osaltaan mukavaa vivahteikkuutta elokuvaan. Samaa mieltä ei tarvitse kaikesta olla, mutta rauhassa voi silti kanssasisarien ja -veljien kanssa elellä.

Viihdyttävä katsoa, tärkeä sanoma.

*****

Ohjaaja: Spike Lee (Do the right thing, Malcom X, She's gotta have it)
Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier
Kesto: 2h 15min
Valmistusmaa: USA

sunnuntai 12. elokuuta 2018

138/1001 Pinocchio (1940)

Pinocchio on animaatio puisesta pojasta, jonka nenä pitenee valehtelun seurauksena.

Geppetto (Christian Rub) on kissansa Figaron ja kultakalansa Cleon kanssa poikamiehenä elävä puuseppä. Erään kerran käsistään taitava Geppetto veistää itsellensä puisen pojan ja ennen nukkumaan menoa toivoo tämän olevan oikea poika. Yön aikana kämpille saapuu sininen haltiatar ja muuttaa puisen pojan, Pinocchion (Dickie Jones), eläväksi. Hän kertoo tälle, että tullakseen oikeaksi pojaksi hänen pitää olla rohkea, rehellinen ja epäitsekäs.

Pinocchio saa omatunnokseen tulitikkuaskiin nukkumaan mahtuvan Jiminy Cricketin aka Samu Sirkan (Cliff Edwards), jolla onkin kädet täynnä hommia hieman puupäisen pojan kanssa.

Pinocchio! Ei saa valehdella
 En ole varma olenko koskaan nähnyt Pinocchiota kokonaisuudessaan. Pätkiä on tullut nähtyä Samu Sirkan joulutervehdyksen kautta. Pinocchio oli yllättävän rankka lapsille suunnatuksi animaatioksi. Geppetto on sympaattisin hahmo kun ensinnäkin on kovin yksinäinen että toivoo lasta niin kovasti ja toisekseen kun vihdoin toiveensa Pinocchion muodossa toteutuu, niin lähtee puu-poika heti sekoilemaan ensimmäisenä päivänä ulkomaailmassa aiheuttaen miehelle hirveää huolta ja tuskaa. 

Pinocchion piirrosjälki oli erittäin rehevää ja mukavan satumaista katsoa. Varsinkin kohtaus, jossa Pinocchio tulee pelastamaan isänsä valaan vatsasta oli hyvännäköisesti tehty. Kohtaus oli myös tosi jännä. Geppetton Figaro-kissa näin kissanaisena oli mainio ja "samaistuttava" hahmo.

Tunteita herättävä ja sympaattinen piirretty.

****1/2

Ohjaajat: mm. Norman Ferguson, T. Hee
Pääosissa: Dickie Jones, Christian Rub, Mel Blanc
Kesto:1h 28min
Valmistusmaa: USA

419/1001 My fair lady (1964)

My Fair lady on Audrey Hepburnin tähdittämä klassikkomusikaali.

Eliza Dolittle (Audrey Hepburn) on kukkia kadulla myyvä alaluokan edustaja, jonka juoppo isä kerjää naisen vähäisistä ansioista osinkoa tasaisesti itselleen. Elizalle on kuitenkin tärkeää, että kaikki tietävät hänen olevan "kunnon tyttö" eli prostituoiduksi ei ole vielä alkanut. Kerran myydessään mutaisia kukkiaan törmää hän fonetiikan professoriin Henry Higginsiin (Rex Harrison), joka kauhistelee neidin junttiaksenttia. Hän uhoaa kollegalleen Pickeringille (Wilfrid Hyde-White), että saisi kielen opetuksellaan Elizan menevän läpi vaikka ruhtinattaresta. Hieman myöhemmin elokuvaa käydään miesten välillä veto tästä samasta asiasta.

Eliza muuttaa Higginsin luo asumaan ja joutuu työskentelemään kovan kurin alla saavuttaakseen täydellisen kieliopin. Julman oloinen opettaja saavuttaa tavoitteensa, mutta kokeen jälkeen vannoutunut poikamies Higgins huomaa kaipaavansa ennen niin halveksimaansa junttinaista.

Kaunis Audrey Hepburn pääsee hieno leidi -testiin
My fair ladyn musiikkinumerot ovat suurimmaksi osaksi viihdyttäviä ja moni kipale on varmasti jäänyt monien muistoihin elämään - ainakin minun. Audrey Hepburn naulasi jo 10 vuotta aikaisemmin Kauniissa Sabrinassa ruma ankanpoikamaisen metamorfoosin kuten nyt tässä My fair ladyssäkin. Hauskinta oli kun Eliza on juuri oppinut puhumaan kieliopillisesti oikein ja elehtimään kuin leidi ylhästön juhlissa, mutta jutut onkin ihan toista kuten tarina juoppo tädistä, jonka olkihatun hänen piti periä. Kontrasti toimii.

Tykkäsin siitä, että vaikka kyseessä on pohjimmiltaan rakkauselokuva Elizan ja Higginsin välillä, niin homma ei käy missään vaiheessa siirappiseksi. Suurimman osan elokuvasta pari on napit vastakkain. Kemiat käy hyvin yksiin. Wilfrid Hyde-Whiten esittämä Pickering tuo mukavaa rauhaa räiskyvien protagonistien keskelle. Ja velmulla Elizan isällä on parhaat musiikkinumerot.

Liki kolmituntisen elokuvan keskellä on hauska väliaika-ilmoitus. Pituus ei tuntunut puuduttavalta vaan juuri sopivalta elokuvan tarinan kerrontaan nähden.

****

Ohjaaja: George Cukor (The Philadelphia Story, Les Girls, Born yesterday)
Pääosissa: Audrey Hepburn, Rex Harrison, Stanley Holloway
Kesto: 2h 50min
Valmistusmaa: USA