sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Sex tape (2014)

Sex tape - kadonnen videon metsästys (Sex tape) on Jake Kasdanin (mm. Bad teacher) ohjaama tuore komedia. 

Annie (Cameron Diaz) ja Jay (Jason Segel) ovat aviopari, jolla on lapsia. Ennen heidän seksielämänsä oli kuumaa ja kosteaa, mutta kahden lapsen myötä ei tahti ole pysynyt enää samana. Annie saakin ajatuksen, että pari voisi kuvata iPadille seksivideon, jolla piristää parisuhdettaan. Annie vannottaa Jaytä poistamaan kolmituntiseksi paisuneen muhinointihetken heti seuraavana päivänä, mutta tätä lupausta Jay ei pidäkään. Itse asiassa seksivideo on päässyt leviämään synkronointiapplikaation takia viidelle muulle taholle joille Jay on antanut vanhat iPadinsa käyttöön; pojalleen, Annien äidille, heidän ystäväpariskunnalleen (Rob Corddry, Ellie Kemper), Annien mahdolliselle uudelle pomolle (Rob Lowe) sekä postimiehelle.

Annie ja Jay ryhtyvätkin kiihkolla etsimään ja tuhomaan näitä seksivideon saastuttamia iPadeja.

Mukana voi nähdä myös Jack Blackin Youpornin edustajana.

Sänkypuuhissa
Elokuva alkoi aika vaikeasti. Jayn ja Annien nuoruuden seksihetkiä oli lähinnä kiusallista katsoa. Jyystäminen ei ollut niin komediallista joksi se oli tarkoitettu. Pidän Jason Segelistä How i met your mother -sarjassa, mutta tässä hän oli kuin sarja-hahmonsa, Marshallin, köyhempi versio. Ulkoisen olemuksensa puolesta Jason olisi voinutkin toimia ihan hyvin, mutta yhteen saattaminen Cameron Diazin kanssa ei mielestäni ollut onnistunein ratkaisu. Parin välillä ei tuntunut olevan tarpeeksi kemiaa. Diaz on myös turhan kaunis esittämään tavallista perheenäitiä jolla on jotain tarvetta erikoiskeinoin piristää seksielämäänsä. Mainostaminen on nykyään jo yleistä suuren budjetin elokuvissa, mutta iPadejen esittely sekä niiden kehuminen muun muassa kestäväksi alkoi tuntua jo aika hyökkäävältä. 


Ystävät ovat liiankin kiinnostuineta parin tallenteesta
Ajatuksena seksivideoiden metsästäminen vaikutti mielestäni ihan hauskalta, mutta kun pariskunta pääsi Annien mahdollisen pomon talolle, niin alkoi elokuva tuntua useaan kertaan nähdyltä: "Mene sinä olevinaan vessaan ja etsi se iPad, niin minä pidän miehen kiireisenä kaikin mahdollisin keinoin." Kaiken huipuksi Jay sai etsinnöissään peräänsä vihaisen koiran joka kolhuistaan huolimatta jatkasi jahtaustaan. Aika tuoretta. Sex tapessa oli joitain hauskoja kohtauksia, mutta ensimmäistä hymähdystä sai komediaksi odottaa aika kauan. Varsinkin Jayn ja Annien ystäväpariskuntaa esittäneet Rob sekä Ellie toivat elokuvaan kaivattua huumoria.

Rohkeasti Jake ja Cameron esittelivät alastomia vartaloitaan, mutta hieman hukkaan meni.

**1/2

Ohjaaja: Jake Kasdan (Bad teacher)
Pääosissa: Jason Segel, Cameron Diaz, Rob Corddry
Kesto:94min
Valmistusmaa:USA

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Night Falls on Manhattan (1996)

Night falls Manhattan päättää ainakin vähäksi aikaa ohjaaja Sidney Lumetin elokuvien katseluputkeni.

Elokuva jakautuu ikään kuin kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa suht tuore lakimies Sean Casey (Andy Garcia) saa ensimmäisen ison juttunsa kun syytetyn penkille nousee huumelordi Jordan Washington (Shiek Mahmud-Bey), jota puolustaa Richard Dreyfussin näyttelemä Sam Vigoda. Jordan on ampunut kolmea poliisia, joista yksi on Caseyn isä Liam Casey (Ian Holm). Liam jää henkiin ja Jordan päätyy selliin.

Toisessa osassa Sean valitaan piirisyyttäjäksi ja joutuu punnitsemaan oman rehellisyytensä kun Jordanin oikeudenkäynnin aikana on tullut vihjeitä siitä, että kolmessa piirissä olisi korruptoituneita poliiseja. Sean haluaa likaiset poliisit lukkojen taakse, mutta asia muuttuu monimutkaiseksi kun hän saa selville, ettei tämän isällä ja hänen parillaan (James Gandolfini) ole ihan puhtaat jauhot pussissa. 

Elokuvassa voi myös nähdä Lena Olinin Seanin tyttöystävänä.

Sean Casey ja vanha piirisyyttäjä
Olin hieman hämmentynyt kuin aloitin elouvan katsomisen. Sen "pääslogan" kun oli:
In a city of nine million people is there room for one honest man?
Ajattelin siis elokuvan kietoutuvan vastakkainasetteluun Sean Caseyn moraalin ja korruptoituneisuuden välillä. Night falls on Manhattan alkoi kuitenkin aika perinteisellä oikeudenkäyntijutulla, jonka jälkeen vasta tämä "rehellisyys-juttu" astui kuvioon. Ja lopputuloksen perusteella vastaus sloganin kysymykseen on "ei". Sean kun päätyi salaamaan totuuden isänsä takia vaikka oli piirisyyttäjä-vaaleissa pitänyt ison puheen siitä kuinka kaikki tulee tuomita samoilla perusteilla. Mutta oli sitten kuinka rehellinen tahansa niin ei kai sitä nyt omaa isäänsä narauta.  Seanin valehtelu tai kertomatta jättäminen ei tuntunut tämän takia minusta niin dramaattiselta.

Dreyfuss
Elokuva päättyi vaikuttavaksi tarkoitettuun monologiin, jossa Sean kertoo hieman lakimiehen ammatin realiteetteja kyseisen alan opiskelijoille: "Olette enemmän harmaalla alueella kuin tajuattekaan ja teidät punnitaan ihmisinä". Tai jotain sen tapaista. Puhe tuntui minulle kuitenkin teennäiseltä enkä uskonut sitä. En ole koskaan ollut mikään Andy Garcia fani ja se tuli taas vahvennettua tämän elokuvan kautta. Hänessä ei ole hirveän paljon monipuolisuutta. Toki hän pystyy kosteuttamaan suklaasilmänsä ja esittämään murtunutta miestä. Hän on myös pintapuolisen "p*skanpuhumisen" mestari, joka tuli todistettua tässä sekä äskettäin tv:stä näkemäni Satunnaisia sankareita (Hero) -elokuvan kautta. Hän olisi varmasti mainio politiikko. En häntä siis mitenkään vihaa, mutta en pidä kovin erinomaisenakaan. 

Tämän elokuvan parhautta näyttelijäpuolella olikinn Ian Holm, Dreyfuss sekä vanhaa piirisyyttäjää esittänyt Ron Leibman. Heitä oli ilo katsella. Night falls oli ihan hyvä rikoselokuva, mutta ei noussut kovinkaan paljon keskinkertaisuuden yläpuolelle. 

***

Ohjaaja:Sideny Lumet (Murder on the Orient express, Vallan terällä, Dog day afternoon, Network, The Wiz, Serpico, The Offence, Fail-safe, The Verdict, Guilty as sin, Family business, 12 Angry men, Q&A, Equus)
Pääosissa:Andy Garcia, Richard Dreyfuss, Lena Olin
Kesto:113min
Valmistusmaa:USA

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

The Wiz (1978)

Vihattu ja rakastettu Taikuri Oz (The Wiz) jakaa vahvasti mielipiteitä. Enemmistö taitaa löytyä vihaajista, mutta elokuvalla on vahva kulttiseuraajien joukko.

The Wiz on uusintaversio Ihmemaa Oz -elokuvasta. The Wizissä ollaan vain modernimmassa kaupunkiympäristössä ja koko elokuvan näyttelijäkaarti koostuu tummaihoisista. Monelle afrikanamerikkalaiselle, ainakin keskustelupalstojen perusteella, elokuva on ollut ennen kaikkea osa "mustaa kokemusta" ja tärkeä elokuva siinä mielessä. Hirveästi ei fantasiaelokuvia tummaihoisilla näyttelijöillä ollut aikaisemmin muutenkaan tehty. Katsojalle on kuitenkin tärkeää samaistua jollain tavalla elokuvan hahmoihin.

Elokuvan 24-vuotiasta New Yorkin Harlemissa elävää Dorothya esittää päälle kolmikymppinen Diana Ross, joka ei ole uskaltanut lähtemään naapurustostaan parempaan työpaikkaan. Jahdatessaan karannutta Toto-koiraansa joutuu Dorothy pyörteen kauttaa mystiseen maailmaan - Oziin. Siellä hän kohtaa muun muassa Variksen pelättimen (Michael Jackson), Peltimiehen (Nipsey Russell) ja Leijonan (Ted Ross). Kaikki neljä tarvitsevat kukin jotain ja lähtevät pyytämään näitä asioita "The Wiziltä" eli Ozin taikurilta (Richard Pryor). Dorothyn toiveena on vain päästä kotiin.

Ihmejengi
Luurankomainen, näyttelemään kykenemätön ja rooliin liian vanha Diana Ross pilaa elokuvan minulle heti alkuunsa. Hänessä ei ole yhtää sitä sinisilmäisyyttä jota rooli vaatisi kun hän kohtaa tämän mielikuvitusmaailman ja tapaa uusia  ihmeellisiä asioita sekä hahmoja. Ihan hyvä lauluääni tällä on, mutta ei kyllä mitään muuta annettavaa. Ilmeisesti Diana oli puskenut itsensä rooliin käyttäen Michael Jackson -korttia; jos minä en esiinny, niin ei Michaelkaan. Tosin tämä on vain huhu. 

Luonnollisen väristä ja energistä Michael Jacksonia oli yhtäaikaisesti iloista sekä surullista katsella. Toisaalta oli kiva nähdä hänet "omana itsenään" ja hänelle sopivassa roolissa, mutta toisaalta taas surullista kun tietää mihin hänen tulevaisuutensa johti. Peltimiehelläkin oli hetkensä, mutta paras oli minusta leijonaa esittänyt Ted Ross. Hänen miltei dragqueenmäinen esiintymisensä tämän esittelylaulussaan oli ihan parhautta. Pryorin rooli elokuvassa oli minimaalinen ja unohdettava. Lena Horne esitti elokuvan hyvää haltijatarta Glindaa ja otti itselleen myös parhaimman biisin palkinnon. Oli tosin Michael Jacksoninkin Ease on down the road -kappalekin erittäin viihdyttävä.




Elokuvassa oli joitain hyviä kohtauksia sekä biisejä, mutta kokonaisuudessaan aikamoinen mahalasku. Vaikea uskoa, että The Wiz on synkkiin rikoselokuviin suuntautuneen Sidney Lumetin ohjaustyö.

**1/2
Pääosissa:Diana Ross, Michael Jackson, Nipsey Russell 
Kesto:134min
Valmistusmaa:USA

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Equus (1977)

Equus on latinaa ja tarkoittaa hevosta. Elokuvan nimen suomennoksesta vastuussa oleva henkilö onkin saanut neronleimauksen antaessaan filmille nimen Hevonen. Miksi elokuva ei olisi voinut pysyä Equusina? Eihän sen nimi kuitenkaan ollut "Horse". No, mutta kuitenkin elokuva siis keskittyy miehen ympärille, jonka obsessiona ovat hevoset.

Alan Strang (Peter Firth) on nuori mies, joka asuu  vanhempiensa luona ja työskentelee viikonloppuisin hevostalleilla. Yhtenä yönä tallinomistaja todistaa Alanin puhkoneen kuuden hevosen silmät sokeuttaen eläimet lopullisesti. Alan passitetaan hoitoon ja psykiatrina toimiva Martin Dysart (Richard Burton) suostutellaan ottamaan juttu vastaan. Dysart saa selville Alanin seksuaalissävytteisen suhteen jumalanaan pitämäänsä "Equusiin", jonka pohjalla on pojan äidin (Joan Plowright) vahva kristillinen kasvatustapa sekä lapsuuden kokemus ratsastamisesta.

Dysart alkaa löytämään vähitellen syyn, joka johti Alanin veritekoon. 

Hevonen ja mies.
Equus on kiehtova elokuva enkä ole koskaan nähnyt toista sen kaltaista. Elokuva alkaa jo hyvin mielikuvistusta herättäen näyttäen katsojille vain veitsen, jossa on hevosen päätä muistuttuva pito-osa. Mielestäni oli mielenkiintoista katsoa, että mitkä seikat johtivat Peter Firthin mainiosti näyttelemän Alanin äärimmäisen raakaan tekoon. Vihaan noin yleisesti katsoa elokuvissa minkäänlaista eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa enkä tässäkään pystynyt ihan "täysin silmin" itse sokeuttamista katsoa. Equus ei kuitenkaan mässäillyt teolla vaan selkeästikin se oli hirveä teko myös Alanille ja hänen sairaan mielensä seurausta.

Psykiatrin pakeilla
Richard Burton oli myös uskottava omaan elämäänsä tyytymättömänä psykiatrina. Mielestäni elokuvassa oli ainoastaan hieman rasittavaa Burtonin monologit, kun hän kertoi ikään kuin meille katsojille tarinaa takautuvasti. Hänen raivoisat spiikkiinsä eivät aina jaksaneet vetää koko kiinnostuneisuuttani puoleensa.

Elokuvasta on tehty uusintaversio näytelmänä, jota tähditti Daniel Radcliffe. Harry Potterin roolista tunnetun näyttelijän "Full Montya" kauhisteltiin ja julistettiin, että hän ei enää ole Potter. 

Jännä elokuva.

***1/2

Ohjaaja:Sidney Lumet (Murder on the Orient express, Vallan terällä, Dog day afternoon, Network, Serpico, The Offence, Fail-safe, The Verdict, Guilty as sin, Family business, 12 Angry men, Q&A)
Pääosissa:Richard Burton, Peter Firth, Colin Blakely
Kesto:137min
Valmistusmaa: USA, UK

Q & A (1990)

Lain Pyöveli (Q&A) -elokuvan alkuperäinen nimi viitta pöytäkirjaan, jonka virallinen kirjuri laatii kaikesta kuulemastaan kun esimerkiksi rikoksen todistajia kuulustellaan. "Jos sitä ei ole pöytäkirjassa, sitä ei ole tapahtunut". Tämä on ensimmäinen oppi jonka tuore apulaissyyttäjä Reilly (Timothy Hutton) saa pomoltaan Quinnilta (Patrick O'Neal). 

Reillyn ensimmäinen keissi uudessa pestissään on tutkia Brennan-poliisin (Nick Nolte) tekemä kuoleman tuottamus. Brennan on ampunut pikkurikollisen yöklubin takapihalle. Näemme heti elokuvan alussa, että Brenan ei pahemmin luo pikkunilkille oikeuksia ennen kuin tällä on jo reikä otsassa. Kun todisteet alkavat kasaantua siihen suuntaan, että Brennan tosiaankin murhasi kaverin, niin auttavat Brennanin poliisikaverukset (Luis Guzmán, Charles S. Dutton) vastahakoisesti Reillyä tutkimuksissaan.

Elokuvaan mahtuu myös mukaan transvestiittiprostitoituja sekä Reillyn entinen tyttöystävä Nancy (Jenny Lumet), joka on lyöttäytynyt tällaisen rikollisen kanssa yhteen.

Brennan on varsinainen vitsiniekka
Q&A on sellainen elokuva jossa on paljon hyvää ajatusta, mutta toteutuksen osalta ontuva. Elokuvassa on liikaa risteileviä tapahtumia sekä henkilöitä. Reillyn suhde Nancyyn tuntui väkisin kirjoitetulta osalta ohjaajan omalle tyttärelle. Syy Nancyn ja Reillyn eroon oli myös omituinen - vaaleahipiäisen Nancyn isä kun oli tummaihoinen eikä hän pitänyt Reillyn ilmeestä kun näki tämän isän ensimmäistä kertaa...Mitä?! Onhan niitä syitä eroon monenmoisia. Iltalehti listasi juuri erikoisimpia erojen syitä, mutta en siltä ihan ymmärrä Lumetin ratkaisua.

Mielestäni Brannania esittänyt Nick Nolte oli täydellinen osaansa ja myös Hutton oli hyvä sinisilmäisenä apulaissyyttäjänä. Elokuvan olisi pitänyt keskittyä enemmän näiden kahden väliseen jännitteeseen eikä hyppelehtiä hahmosta toiseen.Transut olivat myös hyviä. 

Pientä hienosäätöä ja tästä olisi voinut tulla loistava elokuva.

**1/2

Pääosissa:Nick Nolte, Timothy Hutton, Armand Assante |
Kesto:132min
Valmistusmaa:USA

315/1001 12 Angry Men (1957)

Olen kuullut jo useamman henkilön suusta (ainakin kolmen), että päätyivät katsomaan Valamiesten ratkaisun (12 Angry men), koska se on niin korkealla imdb:n parhaiden elokuvien listalla (tällä hetkellä sijalla 8). Itse päädyin aikanaan katsomaan sen 1001 movies you must see before you die -projektini myötä. Hassua siis, että vaikka elokuva on yksi arvostetuimmista pätkistä, niin harva rivikansalainen on sitä tullut nähneeksi. Valamiesten ratkaisu on Sidney Lumetin ensimmäinen kokopitkä elokuva vaikkakin hänellä oli paljon taustaa tv-sarjojen parissa ennen debyyttiään

Elokuvan nimen "12 vihaista miestä" on valamiehistön jäseniä ja heidän on ratkaistava, että onko syytetyn penkillä ollut poika syyllinen isänsä murhaan ja tuomittavissa kuolemaan vai onko tilaa epäilylle. Elokuva ei näytä oikeudenkäyntiä vaan viettää pisimmän ajan huoneessa jossa valamiehet päättävät syytetyn kohtalosta.

11 valamiehistä on välittömästi alkuäänestyksessä sitä mieltä, että syytetty on syyllinen, mutta 1 valamies (Henry Fonda) äänestää syyttömyyttä, koska haluaa, että asiasta keskustellaan ennen kuin nuori poika tuomitaan kuolemaansa. 

"Not guilty"
Pidän näin yleisestikin elokuvista jotka sijoittuvat yhteen tilaan, koska silloin paljon on kiinni tekstistä sekä näyttelijöiden suorituksista. Tällaisten elokuvien onnistuminen vaatii kuitenkin paljon taitoa. 12 Angry men onnistuu siinä täydellisesti. Vaikka elokuvan lopputuloksen tietäisikin heti siitä hetkestä alkaen kun Fonda äänestää syyttömyyttä, niin pitää filmi otteessaan viimemetreille saakka. Fonda itse on kantava voima tarinan onnistumisessa sekä uskottavuudessa. Myös kaikki muut 11 näyttelijää tuo oman mausteensa kehiin.

Vaikuttavat lähikuvat, musta-valkoisuuden kontrastit, pieni tila sekä huoneen kuumuus luovat omilta osiltaan mukavan klaustrofobista tunnelmaa, jossa tunteet pakostikin keittävät yli. Sidney Lumet käytti myös myöhemmässä elokuvassaan, Dog day afternoon, kuumuutta tehokeinona luodakseen mahdollisimman painostavan tunnelman. Ja sehän tepsii. .

Suosittelen.

*****

Ohjaaja: Sidney Lumet(Murder on the Orient express, Vallan terällä, Dog day afternoon, Network, Serpico, The Offence, Fail-safe, The Verdict, Guilty as sin, Family business)
Pääosissa: Henry Fonda, Lee J. Cobb, Martin Balsam
Kesto: 96min
Valmistusmaa:USA

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Family Business (1989)

Sidney Lumetin ohjaama Perheyritys (Family Business) esittelee Lumetin komediallisempaa puolta. Pääosissa komeilee saman perheen kolme eri sukupolvea; isoisä Jessie (Sean Connery), poika Vito (Dustin Hoffman) ja pojan poika Adam (Matthew Broderick).

Jessie on ollut aina taipuvainen rikolliseen elämään ja poikansa Vito joutui kasvamaan tässä ympäristössä eikä halua omalle pojalleen samanlaista lapsuutta. Niinpä lihabisneksessä rahansa tehnyt Vito onkin huolissaan kun Adam ilmoittaa keskeyttäneensä yliopisto-opiskelunsa viittä vaille valmistumistaan. Kaiken kukkaraksi Jessien vapauduttua vankilasta suunnittelevat hän sekä Adam murtokeikkaa. Ainoa homma on, että he tarvitsevat mukaan vielä kolmannen miehen. Ennen kuin Vito huomaakaan on hän myöntynyt osallistumaan. Keikka ei mene kuitenkaan ihan kuin suunniteltu. 

Adam, Vito ja Jessie
Tämä elokuva ei kyllä nyt ihan osunut naulan kantaan. Ensinnäkin se, että Dustin esitti Conneryn poikaa ei ollut oikein uskottavaa. Toiseksi se, että Dustinin näyttelemä Vito oli puoliksi sisilialainen ei tuntunut tarpeelliselta elokuvan kannalta. Adamin motiivit ryöstölle jäivät hölliksi: hän ei saanut pitää hauskaa lapsena ja tulevaisuutensa tuntui hänestä ennalta määrätyltä. Broderickin näyttelemä Adam oli kuin tylsän tahdoton vetelys, jota oli epämiellyttävä katsoa. Dustinin näyttelminen tuntui puolestaan siltä, ettei hän oikein tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Hallitsevana elokuvassa olikin Sean Conneryn näyttelemä mainio vanha rosmo Jessie, mutta hänen karismansa jyräsikin sitten kaikki muut alleen. Juoni myös lässähti totaalisesti ryöstön jälkeen. 

Perheyrityksestä huomaa, että aina ei synny helmiä vaikka laittaakin kaksi nerokasta näyttelijää yhteen.

**1/2

Pääosissa: Sean Connery, Dustin Hoffman, Matthew Broderick
Kesto:110min
Valmistusmaa:USA

Guilty as Sin (1993)

Syyllinen (Quilty as sin) vihjailee jo hieman nimellään, että elokuvan pääosaa tähdittävällä Don Johnsonin esittämällä David Greenhillillä saattaa olla näppinsä pelissä vaimonsa murhassa, josta häntä epäillään. 

David seuraa Jenniferiä ja...
David on valinnut jo pitkään ennen murhasyytöstä, että haluaa häntä puolustamaan kauniin ja menestyvän Jenniferin, jota näyttelee hyytävästä Käsi joka kehtoa keinutti -elokuvasta tuttu Rebecca De Mornay. Jennifer päättää ottaa jutun vastaan ihan mielenkiinnosta, koska ei ole ennen puolustanut samantyyppistä lipevää gigoloa. Pian nainen kuitenkin tajuaa, että teki elämänsä suurimman virheen.

Jennifer on kauhuissaan
Miami vice -sarjasta tuttu Don Johnson pääsi esittämään Syyllisessä hahmoa lain toisella puolella. Mielestäni hänessä oli hyvät ainekset tähän narsistiseen rikolliseen. Hurmaavasta ulkokuorestaan huolimatta hänessä voi nähdä synkemmän puolen. Elokuvassa silmukan tunsi kiristyvän, mutta se ei kokonaisuudessaan tuntunut kovinkaan omaperäiseltä. Näitä "syyttömäksi luultu onkin syyllinen" -elokuvia on kuitenkin tullut nähtyä useampaankin otteeseen ja toisaalta myös "stolkkaus-elokuvia", joissa toinen päähenkilöistä on uhri ja toinen saalistaja.

Ihan ok trilleri, joka jättää toivomisen varaa.  

***

Pääosissa: Rebecca De Mornay, Don Johnson, Stephen Lang
Kesto:107min
Valmistusmaa: USA

lauantai 19. heinäkuuta 2014

The Verdict (1982)

Ratkaisun hetki (The Verdict) on Sidney Lumetin ohjaama oikeussalidraama. 

Frank (Paul Newman) oli ennen menestyvä asianajaja, mutta on ollut jo pitkään alkoholin orja sekä "ambulanssin jahtaaja". Frankin jutut ovat siis olleet lähinnä tapaturmasyytteitä. Frankin ystävä Mickey (Jack Warden) ei jaksa enää katsoa miehen vajoamista vaan tuo Frankille loistavan jutun sairaalan hoitovirheestä, josta on mahdollista saada isot rahat.

Hoitovirheestä vastuussa oleva sairaala olisi valmis sopimaan jutun isoa korvaussummaa vastaan, mutta Frank on kyllästynyt huoraamiseen ja haluaa viedä jutun oikeuteen vaikka kaikki todennäköisyydet ovat häntä vastaan.

Oikeussalissa voi nähdä Bruce Willisin kolmannessa extra-keikassaan. Löydätkö Brucen kuvasta? Vihje: Ruskea solmio.
Mielestäni oikeussalielokuvat ovat ihan mielenkiintoisia kuten Tom Cruisen tähdittämä Kunnian miehiä, 12 Angry men tai To Kill a mocking bird. Ratkaisun hetkikin toi omat jännitysmomenttinsa. Paul Newman oli mainio alkoholisoituneena Frankina. Mielestäni hän tavoitti katsellaan juuri sen fiiliksen mikä monella tapajuopolla on silmissään. "Cool hand lukemaisista" rooleista tunnettu Paul näytti elokuvassa kykenevänsä olemaan uskottava myös vähemmän coolina. Paul näytteli myös hienosti kohtauksen jossa hän odotti todistajakseen tulevaa lääkäriä juna-asemalla. Kun lääkäri osoittautui tummaihoiseksi näki Paulista koko tunneskaalan, jota ääneen ei voinut sanoa. Ei sinällään, että hän olisi ollut rasisti vaan mielikuvien rakentamisen kannalta johon hänen juttunsa perustui. Toisaalta taas oli vähän ikävää ja kenties rasististakin, että lääkäri osoittautui aika epäpäteväksi.

En voi ottaa rahojanne, koska jos otan ne, olen hukassa!
Elokuvassa oli siis mukavasti käänteitä, yllätyksiä sekä hyvät näyttelijät. Kuitenkaan Ratkaisun hetki ei noussut omalla listallani kovinkaan korkealle. Se oli ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan niin hyvä. Ehkä tuonkaltaisia draamoja on tullut nähtyä jo niin paljon, että Ratkaisun hetki ei tuonut minulle mitään hirveän uutta pakettiin.

Ihan jännä.

***1/2

Pääosissa:Paul Newman, Charlotte Rampling, Jack Warden
Kesto:129min
Valmistusmaa:USA

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

590/1001 Dog Day Afternoon (1975)

Hikinen iltapäivä (Dog day afternoon) on elokuva jonka suomennosnimen aina jostain syystä sekoitan Michael Douglasin tähdittämään Rankkaan päivään. Hikinen iltapäivä peustuu tositapahtumiin, jotka ottivat paikkansa vuonna 1972.

"Dog days" on jenkki-fraasi, jolla tarkoitetaan heinä-elokuun kuumia päiviä. Dog day afternoon kertookin yhdestä tällaisesta kuumasta elokuisesta iltapäivästä. Sonny (Al Pacino) aikoo ryöstää pankin Salin (John Cazale) sekä toisen hepun kanssa, joka päättää jättää leikin heti kesken. Sal ja Sonny jääkin kahdestaan vastuuseen Brooklynissa sijaitsevan pankin ryöstöstä. Homman piti olla niin sanottu in-out-keikka, mutta asiat mutkistuvat kun ulkopuolinen henkilö tajuaa ryöstön olevan meneillä ja kutsuu poliisin paikalle.

Nopeaksi suunniteltu keikka venähtää pitkälle iltaan kun Sal ja Sonny ottavat pankkivirkailijat panttivangeikseen ja yrittävät neuvotella itselleen pakomatkavälineitä. Odottelu käy erityisen hikiseksi kun pankin ilmastointi lakkaa ja Sonny yrittää pitää tyytyväisenä niin polisiit, panttivangit kuin naisvaimonsa Angien (Susan Peretz) ja miesvaimonsakin Leonin (Chris Sarandon).

Mukana poliiseina muun muassa Lance Henriksen sekä Charles Durning.


Sonny neuvottelee pollareiden  kanssa pankinjohtajan istuessa vieressä ja pankintyttöjen seistessä takana
Dog day afternoon on heti alusta alkaen mukaansa imaiseva tragikoominen jännäri. Al Pacino luo hienosti rakastettavan pankkirosvon hahmon. Muutenkin runsaasta ihmislaumasta koostuva näyttelijäryhmä on hyvin yhteen hioutunut. Sidney kertoi extroissa, että harjoitteli näyttelijöitään kolme viikkoa ennen kuvauksia tavallisen kahden sijasta. Elokuvassa onkin paljon näyttelijöiltä itseltään tullutta dialogia. Mielestäni on hienoa kuinka Sonnyn ja Leonin homoseksuaalista suhdetta ei mitenkään ylikorosteta elokuvassa eikä siitä tehdä elokuvan pääasiaan. Olikin Pacinon itsensä idea, että Leon ja Sonny ei missään vaiheessa tapaa ja pussaa kuten käsikirjoituksessa oli vaan kuten oikeastikin oli tapahtunut: he puhuivat vain puhelimessa. Tämä keskustelu olikin yksi parhaimmista kohtauksista elokuvassa. 
 
Leon poliisien ympäröimänä
Pacinon kanssa yhteistyötä Kummisedässä tehnyt John Cazale oli Pacinon itsensä idea Saliksi. Käsikirjoittaja oli ajatellut rooliin nuorta enkelimäistä poikaa. Sidneyn nähtyä Cazalen oli hän järkyttynyt ja miettinyt että Pacino on menettänyt järkensä, mutta kun hän alkoi lukemaan kässäriä, särkyi Sidneyn sydän. Cazale onkin loistava hahmo herkästä mihestä jolla on kovan kundin ulkokuori.

John Cazale
Dog day onnistuu tasapainottelemaan komedian ja draaman välimaastossa hauskalla tavalla eikä elokuvan katsomisesta tule liian raskasta vaikka suurin osa ajasta pankin sisällä vietetäänkin. Hienosti rakennettu elokuva, jolla hieno käsikirjoitus, josta Oscar-pystikin pamahti. Noin muuten Oscareissa elokuvalle kävi vähän huonosti kun Yksi lensi yli käenpesän oli ehdolla samana vuonna ja kahmikin suurimmat potit. 

Al Pacino oli hienosti edelläkävijä ja uskalsi näytellä homoa ennen ketään muuta suurtähteä. 

****1/2

Pääosissa: Al Pacino, John Cazale, Penelope Allen
Kesto:125min
Valmistusmaa:USA

lauantai 12. heinäkuuta 2014

The Offence (1972)

Painostus (The Offence) rakentaa hiljakseen Sean Conneryn esittämän etsivä Johnsonin henkilökuvaa. Elokuva alkaa sillä, että Johnson on hakannut poliisiasemalla lasten hyväksikäytöstä epäillyn Kenneth Baxterin (Ian Bannen) henkihieveriin. Kohtaus kuvataan hieman sumuisen linssin läpi, joka kuvastaa hyvin Johnsonin usvaista mielentilaa. Sitten elokuva lähteekin kertomaan, että mikä johti tähän lopputulokseen. Johnson on vain yksinkertaisesti nähnyt liikaa. Lopussa katsoja ei voi myöskään olla täysin varma siitä kuinka viaton itse Johnson on. 

Baxter ja Johnson
Painostus kuuluu omalla kohdallani niihin elokuviin, että sitä osaa arvostaa, mutta josta kuitenkaan ei itse erityisemmin nauti. Sean Connery on oikein mainio Johnsonina ja osaan myöskin arvostaa hänen osallistumistaan näin epäkaupalliseen osaan. Connery osaa selkeästikin näytellä, mutta jokin hänessäkin tökki. Ehkä vertasin hänen suoritustaan äskettäin näkemäni Serpicon Al Pacinoon. Molemmat elokuvat keskittyvät vahvasti päähenkilön ympärille. Pacinoa katsoo hypnoottisesti ja hänen mielentilansa oli helppo lukea. Conneryssa ei ihan niin paljon vivahteita löytynyt. 

Painostus on erittäin synkkä elokuva ja minulle paras osa oli sen loppu kun Johnson pääsi kuulustelemaan Baxteria ja katsojille näytettiin vihdoinkin tilanne, joka ajoi Johnsonin pahoinpitelemään Baxterin.

***

Pääosissa:Sean Connery, Trevor Howard, Vivien Merchant
Kesto:112min
Valmistusmaa:UK,USA

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

570/1001 Serpico (1973)

Serpico - Kadun tiikeri (Serpico) on tositapahtumiin perustuva kertomus kunnollisesta kytästä New Yorkissa. Al Pacino esittää nimikkohenkilö Frank Serpicoa, joka on mennyt poliisivoimiin tullakseen hyväksi rikospoliisiksi. Serpico kuitenkin huomaa, että poliisivoimat ovat läpeensä korruptoituneet eikä passipoliisista yletä noin vain jos ei tunne oikeita ihmisiä. Serpico tekee päätöksen olla ottamatta siivuaan poliisilahjuksista, jota toiset poliisit eivät katso hyvällä. Serpico yrittää kertoa ylemmälle taholle laitosta vaivaavista ongelmista, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan.

Serpico
Elokuva on kestoltaan reilut kaksi tuntia eikä siinä juonellisesti loppujen lopuksi tapahdu hirveästi; Serpico on rehti ja yrittää saada kitkettyä lahjonnat pois informoimalla asiasta eri tahoille. Sen minimalistisesta otteestaan huolimatta elokuva ei tylsistyttänyt vaan Serpicon epätoivoisia yrityksiä oli mielenkiintoista katsoa. Toisaalta taas se, että elokuva perustui tositapahtumiin lisäsi oman arvonsa pakkaan. Yksi Serpico on siis saanut omalla rehtiydellään sekä henkensä uhalla muutosta aikaan. Al Pacino on tietysti yksi iso syy sille, että miksi Serpicon tarinaa oli kiinnostava katsoa. Saipa Al osastaan jopa Oscar-ehdokkuuden. Tässä elokuvassa hän tosin puhui hassusti nenäänsä kuten Dustin Hoffman. Tai ehkä hän puhuu aina niin, en vain ole ennen huomannut.

John Randolphilla oli mainio osa Serpicoa tukevana poliisien narauttajana.

****

Pääosissa:Al Pacino, John Randolph, Jack Kehoe
Kesto:130min
Valmistusmaa:USA; Italia

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Fail-safe (1964)

Pommin varjossa (Fail-safe) on Sidney Lumetin kantaa ottava elokuva ydinsotaan tai sotaan ylipäätään. Samaa aihetta käsittelevä Stanley Kubrickin ohjaama Dr. Strangelove ilmestyi samana vuonna. Siinä missä Kubrickin ote aiheeseen on huumori, niin Lumetin kuoleman vakava.

Kenraali Black (Dan O'Herlihy) näkee aina samaa painajaista härkätaistelusta ja kasvottomasta matadorista. Black tietää, että uni enteilee pahaa ja kun hän saa nähdä kasvot, niin silloin kuolema tämän korjaa. Black onkin Yhdysvaltojen puolustusministeriön hallintarakennus-Pentagonin ainoa henkilö, joka alkaa kyseenalaistamaan ydinaseiden suunnatonta tuhovoimaa sekä tietokoneita, jotka hoitavat arvioinnit ihmisten puolesta. Ydinsodan asiantuntija Groeteschele (Walter Matthau) puolestaan ylistää uutta teknologiaa ja hyväksyy mahdolliset ihmismenetykset kehityksen varjolla. 

Pentagon ja sotahuone joutuvatkin hälytystilaan kun jokin "tuntematon lentävä objekti" ilmestyy Yhdysvaltojen ilmatilaan. Objekti osoittautuu reitiltä eksyneeksi matkustajakoneeksi. Puolustusministeriö huokaisee helpotuksesta ja kutsuu pommittajansa takaisin. Pommikoneet saavat kuitenkin virheellisen koodin hyökätä Moskovaan. Yhteyden menetettyään, joudutaan kutsumaan presidentti (Henry Fonda) tekemään vaikeita päätöksiä ja ottamaan yhteyttä Neuvostoliiton päähän kertoakseen kuolettavasta erehdyksestä. Tästä alkaakin sydäntä kouriva jännitysnäytelmä.

Tulkki ja presidentti
Fail-safe on täydellinen jännäri, jossa on vahva sodan vastainen sanoma. Mustavalkoisen elokuvan värikontrasti kertoo osan tarinaa. Elokuvaa kerrotaan pääsääntöisesti kolmesta eri paikasta; sotahuoneesta, Pentagonista sekä pommikoneen ohjaamasto. Tapahtumat myös nähdään lähinnä jättimäiseltä kuvaruudulta, joka esittää tutkakuvaa pommittajista. Lumet kertoi dokumentissa, että hallitus taikka videokuvavuokraamot eivät suostuneet antamaan tämän käyttöön yhtään kuvamateriaalia oikeista hävittäjistä tai pommittajista. Niinpä aitoja lentokoneita ei nähdä juuri ollenkaan. 

Pentagonissa
 Henry Fonda on täydellinen presidenttinä ja hänen ilmeistään, eleistään ja painotuksistaan voi erottaa hienoimmatkin nyanssit ja hän saa ne juuri oikein. Myös Walterin esittämä sotaintoilija on hyvin rakennettu ja edustaa kaikkea sitä vaaraa ja uhkaa mitä maapallon elämän pyyhkimään kykenevät aseet voivat väärissä käsissä aiheuttaa.

Parhaimpia sodanvastasia elokuvia joita olen nähnyt. Siitä on tehty myös uusintafilmatisointi vuonna 2000 jota en ole nähnyt.

****

Pääosissa:Henry Fonda, Walter Matthau, Fritz Weaver
Kesto:112min
Valmistusmaa: USA

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Prince of the City (1981)

Sidney Lumetin tuotannon katselmukset jatkuvat elokuvalla Vallan terällä (Prince of the city). Nyt kun olen kahminut itselleni näitä Lumetin elokuvia, niin huomaan että olen nähnyt loppujen lopuksi aika vähän miehen kirjavasta sekä runsaasta tuotannosta vaikka aika laadukkailta teoksilta vaikuttaa. Serpico, Dog day afternoon, Network ja 12 Angry men ovat itseasiassa ainoat jotka olen aikaisemminkin katsastanut. Lumet ei ole koskaan voittanut Oscaria ohjauksistaan, mutta on ollut neljä kertaa ehdolla ja sai lopulta kunnia-Oscarin vuonna 2005.

Vallan terällä on tiivistunnelmainen kertomus New Yorkilaisesta huumepoliisista Daniel Ciello (Treat Williams), joka on tiiminsä kanssa ottanut hieman välistä ja ummistanut silmänsä kun niin on pitänyt tehdä. Huumettakin on vasikoille annettu kun heillä on ollut siitä tarve. Ciello työkavereineen on siis pelannut harmaassa välimaastossa. Tai tummanharmaassa. Ciellon oma moraali ei kuitenkaan enää kestä laittomuuksia vaan haluaa tunnustaa kaiken FBI:n sisäiselle tutkinnalle. Ciellon ehtona on kuitenkin se, että oman tiimin kaverit eivät joudu pulaan ja että hänen perheensä on turvassa. Ciello huomaa kuitenkin pian, että vasikaksi ryhtyminen on haitallista kaikille eikä kukaan ole turvassa. 

Elokuvassa vilisee paljon tuttuja naamoja kuten Lance Henriksen, nuori Cynthia Nixon ja Bob Balaban.

Väärä vala ei tunnu missään
Lumetilla on hauska tapa esitellä elokuvassaan esiintyvät hahmot. Tässä päähenkilöt tulivat ID-korttien muodossa ilmestyen ruudulle kun esimerkiksi Orient expressissä tarinan pääpointti sekä päähahmot esiteltiin lehtiuutisin, jotka puolestaan lävähtivät heti alussa ruudulle. Muutenkin Vallan terällä esitteli Sidney Lumetin mielenkiintoista estetiikkaa erikoisten kuvakulmien sekä Mise-en-scenen kautta.

Treat Williams oli hyvä omien demoniensa kanssa kamppailevana Ciellona, joka haluaa tehdä oikein. Treatissa on sopivaa "rehdin kaverin" lookia, mutta kuitenkin tarvittavalla särmällä. Ciellon vähittäistä hajoamista sekä hajottamista oli äärimmäisen mielenkiintoista katsoa. Yleensä kun on elokuvissa tottunut näkemään sen, että kun joku haluaa puhdistaa omatuntonsa ja tekee oikein, niin se palkitaan jollain tavalla. Ciellolle siitä kuitenkin ei seurannut sitä tyypillistä kaavaa: vähän vaikeuksia ja lopussa seisoo kiitos. Lopussa seisoi kaiken menetys.

Hyvä pätkä, jonka pituus ei haitannut.

****

Ohjaaja:Sidney Lumet (Murder on the orient express)
Pääosissa:Treat Williams, Jerry Orbach, Richard Foronjy
Kesto:167min
Valmistusmaa:USA

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Murder on the Orient Express (1974)

Aloin lukemaan joululahjaksi saamaani Sidney Lumet: Making movies -kirjaa ja siinä edetessäni huomasin, että minun on parempi katsoa ensin läpi hänen tuotantoaan, että saan paremman käsityksen mistä herra puhuu, koska käyttää omia elokuviaan esimerkkeinä elokuvan tekemisestä. Lainasin siis kasan kirjastosta ja ostin toisen. Ensimmäiseksi katseluun valikoitui tämä Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Elokuva perustuu Agatha Christien kirjaan ja sen pääosassa seikkailee Poirot, mutta ei se David Suchetin Poirot.

Kauniisti vanhentunut Lauren Bacall
Yksityisetsivä Hercule Poirot (Albert Finney) menee ystävänsä avustamana täyteen buukattuun Idän pikajunaan. Mukava lomamatka kuitenkin katkeaa kun käy ilmi, että junassa on tapettu mieshenkilö ja juna on jumittunut lumeen. Poirot alkaa ratkaisemaan arvoitusta kuulustelemalla matkustajia, joina ovat muun muassa kuuluisat kasvot kuten Ingrid Bergman, Sean Connery, Anthony Perkins sekä Lauren Bacall. Todistusaineistoa tuntuu löytyvän, mutta ehkä vähän liikaakin.


Poirot kertoo murhaajan junailijoille
On vaikeaa katsoa Suchetin Poirot -fanina ketään muuta tuona kuuluisana belgialaisena etsivänä. Minun makuuni noin parikymmentä vuotta ennen Suchetia Poirotina esiintynyt Alber tulkitsi hahmoa hieman turhan campisti. Toisaalta hahmon humoristisuuden takia elokuvassa oli ihan erilainen vire kuin jossain perus Poirot-jaksossa. Olihan Albertin muotoon sliipattu tukka ja viikset sekä niiden peittäminen yöksi hius- sekä viiksiverkolla ihan hilpeyttä herättävää.  Laatua elokuvaan toki toi myös laadukkaat näyttelijät. Varsinkin Bacall oli mielestäni mainio topakkana tätinä kun taas roolistaan sivuosa-Oscarin saanut Bergman ei minusta ihan niin hyvä kuitenkaan ollut vaikka ruotsia puhuikin. Psykosta tuttu Anthony Perkins on puolestaan sellainen veijari, että hänen mielenterveyden tilaa jää miettimään. Junamatkaajat olivat yleisestikin kiinnostavia tapauksia ja oli Poirotin tutkimuksia ihan hauska seurata, mutta ei niin tyydyttävää kuin Suchetin johdolla olisi ollut. Pakkohan se vielä oli kerran mainita se Suchet. 

Juoni oli mukavasti rakennettu.

***1/2
Ohjaaja:Sidney Lumet (Vallan terällä)
Pääosissa:Albert Finney, Lauren Bacall, Ingrid Bergman

Kesto:128min
Valmistusmaa:UK

Punainen kuin veri -kirja (2013)

Lumikki-satuun pohjautuvan trilogian avaa Salla Simukan kirjoittama Punainen kuin veri. Kirja on esteettisesti kaunista katseltavaa ja sivun reunat ovat teemansa mukaisesti kirkkaasti punattu. Lasten ja nuorten kirjakategoriaan kuuluva teos kertoo suomenruotsalaisesta Lumikki Anderssonista, joka asuu yksin ja käy lukiota Tampereella. 

Lumikki pukeutuu ekoanarkistimaisesti eikä oikein sovi lukion klikkiytymiin. Kirja antaa ymmärtää, että Lumikilla on rankka menneisyys, jossa hän on saanut paeta ja pelätä. Lumikki sekoitetaan toisten ongelmiin kun todistaa luokkakaverinsa pesevän rahaa - kirjaimellisesti. Rahasotkussa mukana oleva koulun suosittu tyttö Elisa saa tietää, että Lumikki tietää löytämistään rahoista ja pyytää häntä tuekseen sekä selvittämämään mistä verinen rahasäkki olisi saattanut hänen kotipihalleen ilmestyä. Lumikki alkaa auttamaan Elisaa sekä hänen kahta kaveriaan vastentahtoisesti ja saa selville, että rahajäljet vievät kohti Elisan huumepoliisi-isää sekä venäläistä mafiaa.

Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi lukenut kirjaa, joka on suunnattu kasvavalle nuorelle. Tässäkin kirjassa toistui sama kaava, jossa nuori kokee itsensä erilaiseksi eikä ole kuin "toiset tytöt".  Teoksessa myös tuntui välillä hieman väkinäiseltä yrittämiseltä kehittää yhtäläisyyksiä perinteiseen Lumikki-tarinaan. Kliseistään huolimatta Lumikkia luki ihan mielellään ja sivut kahlasi nopeasti läpi. Lumikin hämärä menneisyys jäi myös mietityttämään. Sarjan toinen osa Valkea kuin lumi sekä päätösosa Musta kuin ebenpuu ovat jo ilmestyneet.

***

Kirjoittanut:Salla Simukka
Pituus: 265s.
Kustantaja: Tammi

Sungnyangpali sonyeoui jaerim/ Resurrection of the Little Match Girl (2002)

"Tii-tii-ti-ti-ti-tii...rakastuin mä luuseriin." Korealaisesta elokuvasta Resurrection of the Little Match Girl voi kuulla suomalaisen Nylon Beat -yhtyeen englanninkielisen version kyseisestä biisistä. Siinä onkin sen meriitit. Alla olevasta youtube-videosta biisi löytyy noin minuutin kohdalta.


Ju (Hyun-sung Kim) haluaisi pelata ammatikseen tietokonepelejä, mutta on vain pahainen keittiöapulainen. Ju kohtaa kadulla onnettoman tytön (Eun-kyeong Lim), joka myy sytyttimiä elannokseen ja ostaa tältä säälistä yhden. Ju huomaa, että sytyttimessä on jonkinlainen numerosarja ja soittaa numeroon vain huomatakseen, että onkin tempautunut mukaan elämänsä videopeliin. Tarkoituksena on saada "sytkärityttö" rakastumaan itseensä ennen kuin tämä kuolee kylmyyteen. Tyttöä jahtaa aimo kasa porukkaa ja myös näiltä häntä olisi suojeltava. Peliä hallitseva "systeemi" pitää Ju:ta peliin kuulumattomana viruksena.

Sytkärit ei oikein mene kaupaksi, mutta ne tarjoilevat hyvää butaania
Olen nähnyt tämän elokuvan kerran aikaisemminkin Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla. Hämärästi muistin, että elokuva ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen. Nyt uudelleen katsottuna voin todeta oikeastaan saman. Elokuvassa oli paljon mielenkiintoista estetiikkaa ja varsinkin sen alku oli hauskasti tehty kun Tulitikkutytön satu kerrattiin modernisti epilogissa. Tarinan rakenne oli kuitenkin liian hajanainen eikä jatkuvaa räiskimistä sekä sattumanvaraiselta tuntuvaa säntäilyä paikasta toiseen oikein jaksanut seurata. Elokuva myös muuttui luonteeltaa sen loppupuoliskolla ja tuntui, että muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneestä Matrixista oli ammennettu vaikutteita saavikaupalla. Ju kun tavallaan pääsi Neon lailla "matrixiin" sisään ja paljasti "systeemin" ytimen. Hän pystyi myös manipuloimaan samalla tavalla ympäristöään kuten Neokin tajuttuaan miten Matrix toimii. Ehkä elokuva ihan tahallaankin parodisoi Matixia koska yhtäläisyydet olivat niin selkeät hidastettuja luoteja sekä pitkiä takkeja myöten. En kuitenkaan osaa sanoa. Sen verran sekavaa menoa. 

Sytkäritytön seikkailut tuntuivat myös ylivenytetyltä. Elokuvassa oli jopa kaksi eri vaihtoehtoa lopulle, joista se onnellinen versio oli niin tylsä, että silmät alkoivat jo lasittua ja elokuvan loppumista alkoi toivoa ihan tosissaan. Epäkiinnostavat näyttelijät eivät auttaneet asiaa. 

**

 Ohjaaja: Sun-Woo Jang
Pääosissa: Eun-kyeong Lim, Hyun-sung Kim, Jin-pyo Kim
Kesto:123min
Valmistusmaa: Etelä-Korea

torstai 3. heinäkuuta 2014

Die unendliche Geschichte/The Neverending story (1984)

Päättymätön tarina (Die unendliche Geschichte) oli yksi lempielokuviani pienenä. Teininä se oli taas aikamoinen vitsi. Veljeni lainasikin tuohon aikaan kavereilleen elokuvaa kätkien vhs:n jonkun toimintapätkän kansiin vain kiusatakseen heitä. Sitten taas Päättymätön tarina rulasi. Katsoin nyt noin kymmenisen vuoden tauon jälkeen elokuvan uudelleen ja kyllä se oli ihan hyvä nytkin. Tosin suuria yllätyksiä ei tullut kun miltei vuorosanatkin muistan. Elokuvan on ohjannut Wolfgang Petersen, joka on tehnyt muun muassa hienon Das bootin ja ei niin hienon Air force one:in. 

Bastian lukee kirjaa
Bastian (Barret Oliver) on pikkupoika jonka äiti on kuollut. Hän tykkää leikitellä mielikuvituksellaan, mutta isänsä on sitä mieltä, että pitäisi pitää jalat tukevasti maassa. Erään kerran kun ilkeät pojat lähtevät jahtaamaan Bastiania heittääkseen tämän roskapönttöön, niin juoksee hän läheiseen kirjakauppaan turvaan. Siellä hän törmää kirjaan, joka ei myyjän mukaan ole turvallinen. Bastian meneekin koulunsa ullakolle lukemaan kirjaa ja tästä alkaa Päättymättömän tarinan seikkailu, jossa "tyhjyys" valtaa satumaailmaa nimeltä Fantasia. Atreyu (Noah Hathaway) on ainoa toivo Fantasian pelastamiseksi. Bastian seuraakin hänen sekä veikeän lohikäärmekoira Falkorin vastoinkäymisiä sekä onnistumisia silmä kovana ja tajuaa, että on osa tarinaa.

Atreyu ja Falkor <3
Elokuva on tiivis paketti tiukkaa fantasiaa. Minusta oli kiva idea, että kirjaa lukemalla avautui tämä fantasiamaailma vähän kuin kolmisen vuotta myöhemmin valmistuneessa mainiossa Prinsessan ryöstössäkin. Poika pääsee toteuttamaan itseään lukemalla kirjaa ja saa kokemuksistaan itsevarmuutta kohdata kiusaajansa. Todellinen maailma myös mukavasti sekoittuu fantasiaan kun Bastian pääsee ratsastamaan Falkorilla, joka oli varmastikin kaikkien pikkutyttöjen lemppari jos ei poikienkin. Fantasiamaailman hahmot ovat hauskoja ja Bastian suloisa innokkaana lukijana.

Elokuvaan liittyy niin paljon nostalgiaa, että en halua sitä kovin kriittisellä silmällä riepotella. 

Hyvät musat.

****

Ohjaaja:Wolfgang Petersen (Das Boot, Poseidon, Troija)
Pääosissa:Noah Hathaway, Barret Oliver, Tami Stronach
Kesto:102min
Valmistusmaa:Länsi-Saksa, USA