Häpeä! (Satu Lidman)

Tabuihin yleensä liittyy vahvasti häpeä. Häpeästä puhuminenkin on omanlaisensa tabu, joten asetan kirjan Häpeä! Helmet-haasteen kohtaan 15. "Kirjassa käsitellään jotain tabua" (kirjassa käsitellään useaakin tabua).

Historioitsija Satu Lidman on haastatellut lukuisia henkilöitä tutkimustaan varten häpeän kokemuksista, mukana on niin kantasuomalaisia kuin maahanmuuttajiakin joilla on omat kulttuuriset taustat häpeän ymmärtämisestä. Kirja pohjautuu osittain myös hänen väitöstutkimukseensa häpeärangaistusten historiasta Baijerin herttuakunnassa. 

Seksuaalisuus ja häpeä nivoutuvat monessa kulttuurissa yhteen. Häpeällä kasvattaminen oli myös yleistä sota-ajan lapsille. Nykyään jo ymmärretään paremmin, että lapsen häpäiseminen kasvatuskeinona ei johda ainakaan hyvällä itsetunnolla varustettuun aikuisuuteen. Kirja viliseekin sitaatteja haastatelluilta heidän häpeäkokemuksistaan. Sofi Oksasen syömishäiriöstä kertova Stalinin lehmät -kirja sekä Åsne Seierstadin kirjoittama Kabulin kirjakauppias on jostain syystä kirjassa useaan otteeseen sitatoituna.

Ennen valistuksen aikakautta häpeä koettiin hyväksi tavaksi rangaista rikoksesta tai ammatista jota halveksuttiin. Ajateltiin, että on kunniallinen tapa kuolla ja sitten on häpeällisiä tapoja kuolla. Siveysrikoksesta saatettiin polttaa nainen, koska ajateltiin, että tuli puhdistaa tämän. Rikollinen saatettiin hirttää, jollloin tämä jäi kauhistuttavasti roikkumaan tilaan taivaan ja maan välille. Jäsenien irrottaminen hevosilla vetämällä koettiin myös häpeälliseksi tavaksi menehtyä ja kaikki on kuullut rikollisten valamisesta tervaan ja höyheniin, niin että varmasti tiedetään kuka pahantekijä on. Kunniakkaana kuolemana puolestaan ajateltiin miekalla teloittamista.

Kirja oli ajatuksia herättävä kokonaisuus mielenkiintoisesta aiheesta. Mistä häpeä johtuu? Ennen oli ihan normaalia ulostaa kaduille, mutta ei ollut kuitenkaan hyvien tapojen mukaista tervehtiä tarpeillaan olevaa?! Nyt tämä säädös kuulostaa jokseenkin naurettavalle, kun jo itse kadulle kakkiminen vaikuttaa niin sopimattomalta. Ei tulisi mieleenkään vielä tervehtiä sellaista henkilöä.  Kirjassa oli myös mielenkiintoinen kappale koskien Euroopan pyöveleitä ja kuinka heidän ammattinsa koettiin häpeällisenä; itseään myyvien ilolintujen, ilveilijöiden, haudankaivajien ja rihkamakauppiaiden kanssa samalla tasolla. Noin 1500-luvulla tapahtui kuitenkin muutos pyöveleihin suhtautumisessa. Pyöveleille muodostui ammattiylpeys ja identiteetti. He lakkasivat pukeuutmasta narrien ja porttojen kirkkaisiin väreihin ja omaksuivat saman tyylin sotilaiden ja porvareiden kanssa. Pyöveleinä toimivat yleensä entiset rikolliset (jotka eivät muuta työtä saaneet), mutta keskiajan jälkeen pyöveleiltä alettiin vaatia lukutaitoa sekä koulutusta ja näin asema yhteiskunnassakin oli hyvä.

Kirjassa on kolme suurempaa kappaletta, joiden alle mahtuu häpeä eri näkökulmista katsottuna. Häpeä on kuitenkin niin laaja aihe, että joskus tuntui, että kirjan heikkoutena oli aiheen jäsentäminen.

Kiintoisa.

***1/2

Alkuperäinen julkaisuajankohta: 2011